Länsimainen elokuvahistoria

Elokuvaa kehittivät monet eri tekijät samanaikaisesti. Elokuva sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893 Thomas Edison esitteli yleisölle ensimmäiset laitteet, joilla hyödynnettiin selluloidifilmiä liikkuvan kuvan esittämiseen. Ranskassa Auguste ja Louis Lumière keksivät laitteen, jossa yhdistyivät kamera ja projektori. Jo vuoden 1895 aikana maksullisia elokuvia esitettiin yleisölle, ja Helsingin Seurahuoneella elokuvaa päästiin katsomaan ensimmäisen kerran kesällä 1896. Pariisilainen taikuri Georges Méliès teki fantasiaelokuvan Matka Kuuhun (1902), jossa käytettiin erikoistehosteita. Méliès osoitti, että elokuvalla voi paitsi tallentaa todellisuutta, myös vääristää sitä. Samaan aikaan Amerikassa elokuva muuttui nopeasti muotivillityksestä pysyväksi ilmiöksi. Elokuvateatterit alkoivat lisääntyä, ja elokuvien esittämisestä tuli liiketoimintaa.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elokuvan standardipituus oli edelleen vain yksi kela eli 10–15 minuuttia. Ensimmäinen täyspitkä elokuva oli australialainen junaryöstöstä kertova The Story of the Kelly Gang (1906), joka kesti 80 minuuttia. Vasta vuonna 1911 muutkin maat alkoivat tuottaa täyspitkiä elokuvia, ja vuosikymmenen puolivälissä pitkä elokuva alkoi syrjäyttää suosiossa lyhytelokuvan.

Ensimmäisen maailmansodan mahdollistama Hollywood

Tähän asti Ranska ja Italia olivat olleet johtavia elokuvatuottajia, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti elokuvatuotannon Euroopassa. Hollywood rakensi itselleen aseman elokuvatuottajien alueena, ja on yhä maailman merkittävimpiä elokuvatuotannon keskuksia. 1920-luvulle tultaessa USA tuotti vuosittain noin 800 elokuvaa. Suuret elokuvastudiot alkoivat muodostua ja tähtikulttuuri sekä siihen liittyvä palvonta syntyivät. Ihannoinnin kohteena olivat muun muassa Buster Keaton ja Dorothy Lawrence sekä slapstickin mestari Charlie Chaplin.

^{Video: Kid Auto Races at Venice (1914), PPD, publicdomainreview.org)}

Sodan jälkeen Hollywoodin elokuvatuotannon lisäksi elokuvahistorian kannalta merkittävät tyylisuunnat olivat saksalainen ekspressionismi, ranskalainen avantgarde ja neuvostoelokuva. Saksalainen elokuva kehitti erityisesti kauhuelokuvien genreä, josta esimerkkinä Nosferatu: Eine Symphonie Des Grauens (1922). Neuvostoelokuva puolestaan oli innovatiivisin ja toi elokuvien editoimiseen paljon uutta. Länsimaalaisessa elokuvatuotannossa kokeiltiin niin kerronnan, estetiikan kuin todellisuuden tutkimista. Kuuluisin surrealistisen elokuvan mestari oli espanjalainen Luis Buñuel. Ensimmäistä kertaa mainstream- ja taide-elokuvien ero oli selkeä.

Mykkäelokuvasta äänielokuvaan – elokuvan genret kehittyvät

Uusia genrejä, kuten musikaali, syntyi äänielokuvan ansiosta. Niiden lisäksi gangsterielokuvat ja westernit olivat suosittuja, ja slapstickin sijaan nokkela dialogi oli keskeinen huumorin lähde komedioissa. Toisen maailmansodan seurauksena tuotettiin lukuisia propagandaelokuvia, mutta ilmapiiri suosi myös melodraamojen, kauhuelokuvien ja romanttisten elokuvien tuotantoa. Sellaiset klassikot kuin Tuulen viemää (1939) ja Casablanca (1942) saivat ensi-iltansa sodan aikana. Italialainen neorealismi syntyi toisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä. Se kuvasi realistisesti ihmisten vaikeuksia arjessa, mistä esimerkkinä Polkupyörävaras (1948). Samoihin aikoihin kehittyivät film noir -rikosdraamat, jotka kuvasivat ihmisten kyynisyyttä ja seksuaalisväritteisiä motiiveja, esimerkkinä Maltan haukka (1941).

Television valtakausi 

Kuten ulkomailla, myös Suomessa television suosio oli suurempi kuin oli osattu aavistaakaan. Kotimaiset elokuvat, urheilu ja radiosta tutuksi tullut lavaviihde vetivät katsojia, ja vuoden 1964 alkupuolella puolen miljoonan tv-luvan raja meni rikki.
Lähde: Wikimedia Commons (PD)

Sodan jälkeisinä vuosina 1950-luvulla televisio haastoi elokuvan. Lukuisia elokuvateattereita suljettiin. Laajakangasformaatti syntyi ja sen mukana spektaakkelielokuvat, kuten Ben-Hur (1959) ja Spartacus (1960). 1960-luvulla suosituimpia olivat perhe-elokuvat, kuten Maija Poppanen (1964) ja The Sound of Music (1965). Aiheesta lisää esimerkiksi Turun Sanomien lyhyessä videohaastattelussa, jossa mediatutkija Veijo Hietala Turun Yliopistosta kertoo television ja ihmisen suhteesta.

Elokuvateollisuuden uudelleennousu

1970-luvulla elokuvissa alettiin näyttää enemmän verta ja väkivaltaa. Pornoelokuvien teosta tuli laillista. Myös elokuvakerronta muuttui, kun tarinan kronologiaa sekoitettiin ja lopussa oli usein yllättäviä käänteitä. Samaan aikaan uusi amerikkalaisten ohjaajien sukupolvi aloitti uransa. Francis Ford Coppolan, Steven Spielbergin, George Lucasin ja Brian de Palman seikkailu-, scifi- ja draamaelokuvista tuli jättimenestyksiä sekä kansan että kriitikoiden parissa. Modernit kassamagneettielokuvat olivat syntyneet. 

https://www.flickr.com/photos/gsfc/3906743418/

NASA Goddard Space Flight Center (CC-BY 2.0)
Lähde: Flickr

1980-luvulla elokuvastudiot yrittivät kieltää kotivideonauhurit, sillä kotona katsotut elokuvat vähensivät yleisöä elokuvateattereissa. Lucas ja Spielberg hallitsivat Hollywoodia, ja heidän elokuviensa jatko-osat olivat taloudellisia menestyksiä, mistä esimerkkeinä Tähtien sota – Imperiumin vastaisku (1980) ja Indiana Jones – Viimeinen ristiretki (1989). Saman aikakauden toiminta- ja jännityselokuvista voidaan mainita muun muassa Rambo-elokuvat (alk. 1982) ja Hohto (1980).

Huikeat erikoistehoste-elokuvat ja yksinkertaisesti tehdyt indie-elokuvat leimasivat 1990-lukua, mistä esimerkkeinä Titanic (1997) ja Reservoir Dogs (1992). Myös animaatioelokuvien suosio kasvoi jälleen, ja esimerkiksi Leijonakuningas (1994) oli katsojamenestys. Ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty animaatio Toy Story sai ensi-iltansa 1995. Samaan aikaan DVD alkoi tallennusformaattina syrjäyttää VHS-nauhaa.

2000-luvulla dokumenttielokuvista tuli ensimmäistä kertaa kaupallisia, kun Michael Mooren yhteiskuntakriittiset dokumentit Bowling for Columbine ja Fahrenheit 9/11 nousivat katsojien suosioon. Gladiaattori-elokuva (2000) palautti eeppisten spektaakkeleiden suosion. 2000-luvulla suositut 3D-elokuvat, kuten Avatar (2009), hyödyntävät teknologiaa, joka on ollut käytössä jo aiemmilla vuosikymmenillä. Yksi tulevaisuuden merkittävimmistä vaikutuksista elokuvateollisuuteen on sillä, että myös tavallisilla ihmisillä on mahdollisuudet kirjoittaa, ohjata, kuvata ja editoida elokuvia.