Mielestä koulumusiikin tärkein tehtävä on toimia inspiroivana oppiaineena ja kannustaa oppilaita löytämään oman tapansa harrastaa musiikkia. Kaikki oppilaat eivät nauti musiikin tekemisestä, mutta musiikki voi olla rakas harrastusmuoto, vaikka olisi “vain” aktiivinen kuuntelija. Haluaisin myös alleviivata, että passiivisen ja aktiivisen kuuntelijan välillä on eroja.

Toisaalta, musiikkia harrastavillekin täytyisi osata tarjota uusia musiikkielämyksiä ja -kokemuksia, esim. klassista musiikkia tosissaan harrastava oppilas ei välttämättä pääse kontaktiin kevyen musiikin kanssa muualla kuin koulussa. Samalla tavalla itseoppinut kitaristipoika ei välttämättä osaa tutustua itsenäisesti klassisen musiikin maailmaan.

Opettajan on kunnioitettava oppilaiden musiikkimieltymyksiä ja hyödynnettävä näitä musiikinopetuksessa, mutta samalla hänen pitäisi myös huolehtia oppilaiden musiikillisesta yleissivistyksestä. Musiikinopetuksessa opettajan tulisi nostaa esille sellaisia musiikki-ilmiöitä ja asioita, johon oppilas ei törmää joka päivä mediassa. Opettaja voi toimia henkilönä, joka tuo esille uusia ja mielenkiintoisia vaihtoehtoja, joista oppilaat saattavat kiinnostua ja näin ollen heidän musiikkikäsityksensä laajenee.

Musiikki kuuluu kaikille ja tässä eriyttämisen merkitys nousee esille. Kun tunnilla musisoidaan yhdessä tai tehdään jotain muuta toiminnallista, opettajan pitäisi osata jakaa ja laatia tehtävät siten, että jokaisella oppilaalla on riittävästi haasteita. Tämä on haasteellinen tehtävä varsinkin silloin, kun samassa ryhmässä on sekä erityisoppilaita että musiikkia harrastavia tai muutenkin lahjakkaita oppilaita. Opetus on innostavaa vain silloin, kun annettu tehtävä tuntuu sopivan haastavalta.

Mielestäni koulumusiikin tehtävä ei ole vaatia, että kaikilla olisi samanlaiset soitto- ja laulutaidot peruskoulun päättyessä. Sen sijaan pitäisi huolehtia siitä, että kaikki pääsevät kokeilemaan uusia juttuja. Omaa koulumusiikkiuraa muistellessa minua harmittaa todella paljon, etten päässyt tutustumaan uusiin soittimiin.

Musiikinopetuksen kuuluisi siis olla yleissivistävää, inspiroivaa ja mahdollisimman monipuolista. Sen olisi tarjottava jokaiselle jotakin, sekä antaa puitteet mahdollisiin tuleviin harrastuksiin, oli harrastusmuoto sitten minkälainen tahansa. Moni saattaa innostua jonkinlaisesta musiikinharrastuksesta vasta aikuisiässä, mutta ei välttämättä siinä tapauksessa, että musiikintunneilta on jäänyt kaikenlaisia traumoja.

Musiikkiterapiaa opiskelleena aion varmasti tulevaisuudessa ottaa mukaan näissä opinnoissa vastaan tulleita työtapoja ja menetelmiä, kuten vaikka kuvionuotit, tarinasäveltäminen ja tanssi- ja liiketerapiaa. Kaikista näistä on teorieettista tietämystä, mutta en ole vielä päässyt kokeilemaan miten nämä asiat toimivat käytännössä. Uskon kuitenkin, että moni musiikkiterapian menetelmä on miltei suoraan siirrettävissä ja hyödynnettävissä musiikkikasvatuksessakin.

Pienryhmätyöskentely on organisointikysymys. Hyvin järjestetty tilanne voi parantaa tehokkuutta ja työrauhaa. Minulle tulee ensimmäisenä mieleen musatorni ja kuulokkeiden käyttö. Useampien tilojen ja jopa käytävien käyttö ovat myös hyviä pienryhmätyöskentelyn mahdollistajia. Ryhmässä on myös hyvä olla "taitavampi oppilas", joka tarvittaessa osaa neuvoa muita ja helpottaa samalla opettajan työtä.

Luovien työtapojen käyttö on myös paljon opettajasta kiinni. Improvisointi voi olla sekä uhka että mahdollisuus. Oikein ohjeistettuna ja parhaassa tapauksessa improvisaatio on matalan kynnyksen tekemistä ja takaa onnistumisen kokemuksia. Huonosti ohjeistettuna tuloksena voi olla epävarmuus, uskaltamisen puute ja jopa kaaos. "Sopivan rajattu" on yleensä toimiva konsepti tässä asiassa.