Koen jaksosuunnitelmien ja tuntisuunnitelmien teon helpottuneen saamani opetuskokemuksen myötä. Kolmannessa harjoittelussa tein suunnitelmat samaan tapaan kuin ennenkin. Kuitenkin kiinnitin enemmän huomiota liikunnan tavoitteisiin, sisältöihin sekä arvioinnin suunnittelemiseen. Suunnitellessa tunteja lähdin aluksi liikkeelle siitä, että tutustuin Perusopetuksen opetussuunnitelmaan, josta nostin esille tavoitteita ja sisältöjä liittyen oppituntieni aiheeseen. Tavoitteiden kautta pystyin lähtemään tarkastelemaan arviointia ja mahdollistamaan sen, että tunnilla arvioisin niitä asioita, jotka kuuluvat oppitunnin tavoitteisiin. Kirjaan ylös yleensä itselleni suunnitellessani tunteja muutamia apukysymyksiä, sillä olen kokenut kysymysten teon tuntien aikana välillä haastavana. Vaikka suunnitelmat toimivat viitekehyksenä tunneilla, tuntisuunnitelmien tekemisessä ei ole kyse kuitenkaan siitä, että oppituntien aikana ei voisi muuttaa suunnitelmaa, sillä oppituntien joustavuus mahdollistaa oppilaalle paremman oppimisen (Woolfolk,2014, 548). 

Pidän tuntien suunnittelussa siitä, että pystyn tekemään oppilaille valmiiksi näkyville ohjeet eikä minun tarvitse  kirjata niitä tunnin aikana, sillä se vie helposti paljon aikaa sekä kiireessä saattaa unohtua jokin tärkeä ohje sanomatta. Lisäksi osa oppilaista saattaa hyödyntää enemmänkin näköaistiaan havainnoidessaan ympäristöään, joten haluan ottaa opetuksessani erilaisia oppijoita huomioon. Olen mielestäni hyvä organisoimaan asioita ja pohtimaan erilaisia asioita jo ennakkoon. Kuitenkin liikunnan opetuksessa jouduin uudenlaisen haasteen eteen organisoinnissa. Sääkslahti (2017) toteaa, että liikuntatuntien organisointi tulisi tehdä huolellisesti oppilaiden oppimisen ja turvallisuuden kannalta. Lisäksi hyvin mietityllä organisoinnilla säästetään aikaa ja vältytään esimerkiksi turhilta tavaroiden siirtelyiltä. Ensimmäisten tuntien jälkeen huomasin, miten minun tulisi kiinnittää enemmän huomiota sekä välineiden valintaan että liikuntaympäristön organisoimiseen. Sisällä tuntien organisointi oli helpompaa, mutta pidettyäni ensimmäisen liikuntatunnin ulkona, huomasin, miten haastavaa oli havainnoida liikuntatuntien ympäristöä. Varsinkin välineiden siirtelyyn meni alussa paljon aikaa ja se tuntuikin välillä turhauttavalta. Kuitenkin, kun aloin pohtimaan esimerkiksi pesäpallotunteja suunnitellessa enemmän ympäristöä, huomasin, miten paljon se helpotti tunnin pitoa, sillä pystyin keskittymään tunnin pidossa muihin oleellisiin asioihin. Kuitenkin uskon, että kokemuksen myötä liikuntatuntien organisointi helpottuu yhä enemmän. 

Liukkonen ja Jaakkola (2017) nostavat esille artikkelissaan yleisimmän tavan siitä, miten liikuntatunnit etenevät. Ensimmäisenä tulee viriyttäminen, jonka jälkeen siirrytään alkulämmittelyyn. Tämän jälkeen on opetusharjoitteluosa, jonka jälkeen päästään soveltavaan osaan. Tunnin lopuksi suoritetaan loppukoonti. Aluksi tunnit lähtivät tällä kaavalla liikkeelle, mutta huomasin, että oppilaat halusivat heti jo päästä kunnolla pelailemaan, joten tuntien edetessä pyrin aloittamaan varsinaisen toiminnan mahdollisimman nopeasti. Oppilaat motivoituvatkin parhaiten, kun he pääsivät pelailemaan joukkueena. Liikuntatuntien opetuksessa opin sen, että tunneilla olisi tärkeää pohtia,miten jotakin peliä voidaan soveltaa (maalien tai pallojen lisääminen, eri kuljetustyylit, syöttöjen määrä). Yritin pohtia näitä asioita ennakkoon tai sitten kysyin oppilailta suoraan, miten kyseistä toimintaa pystyisi kehittämään. Välillä suunnittelemani sovellukset eivät toimineet. Kuitenkaan en ajatellut tätä epäonnistumisena vaan kysyin taas oppilailta, että, miten tätä voitaisiin muokata toimivammaksi. Yhtenä oppituntina oppilaat saivat itse keksiä pisteen pallon käsittelytaitoihin liittyen. Kun ryhmät olivat suunnitelleet oman pisteensä, he opettivat muille ryhmäläisillä, mitä heidän pisteellänsä tapahtuu. Seuratessani oppilaita huomasin, miten motivoituneita he olivat tehtävästä, sillä he saivat suunnittelun lisäksi vielä opettaa oman pisteensä muille. Tämän tunnin jälkeen minulla vahvistui yhä enemmän ajatus siitä, että oppilaita tulisi ottaa mukaan yhä enemmän opetuksen joka vaiheeseen. 


Oppimista edistävä arviointi OH3-harjoittelussa



Arviointiin liittyvä termistö on moniulotteinen, joka luo myös arvioinnin määrittelylle vaihtelua. Kapeasti ajateltuna arviointi käsitetään kokeina ja todistusarvosanoina. Toinen ääripää arvioinnin määrittelystä liittyy siihen, että oppilaan jokaista liikettä arvioidaan ja koulun piilo-opetussuunnitelma ohjaa oppilaita tiettyihin asemiin. Näiden vaihtoehtojen väliin kuitenkin mahtuu näkemys siitä, että arvioinnissa kyse monimuotoisuudesta, johon kuuluu osaksi esimerkiksi palautteen antaminen sekä oppilaan kanssa keskusteleminen. (Atjonen 2019, 30.) Oppilaan arvioinnin tarkoitus Perusopetuksen opetussuunnitelman (Opetushallitus 2014,47) mukaan on kannustaa ja ohjata opiskelua sekä auttaa oppilasta kehittämään edellytyksiä itsearviointiin. Koulussa tulisi arvioida monipuolisesti oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa nostetaan esille myös se, miten merkittävä työväline monipuolinen arviointi sekä siihen kuuluva palaute on opettajalle. Opettajan tulisi huolehtia siitä, että arviointi-ilmapiiri koulussa on rohkaiseva, oppilaita osallistava ja tukeva sekä oikeudenmukaista että eettisesti hyväksyttävää.  Varsinkin aiemmin arviointiin liitettiin vahvasti kokeet. Kuitenkin nykyisen arviointimuutoksen myötä arviointi on monipuolistunut sekä myös arvioinnin eettistä puolta on alettu pohtimaan enemmän. Toivola (2019, 52) nostaa mielestäni esille mielenkiintoisen näkökulman siitä, että opettajan tulisi miettiä, että hyödyntääkö jotakin arviointimenetelmää esimerkiksi kokeita vaan sen takia, koska niitä on helppo arvioida sekä järjestää vai auttavatko kokeista saamat numerot oppilasta oppimaan. Täten opettajana meidän tulisikin pohtia, mitä pyrimme saavuttamaan arvioinnilla.  

Luokan arviointikulttuuria seuratessa kiinnitin huomiota siihen, miten aktiivisesti luokanopettaja laittoi informaatiota oppilaista heidän huoltajilleen. Tällöin huoltajat ovat tietoisia siitä, mitä koulussa tapahtuu ja, miten lapsi käyttäytyy koulussa. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014, 47) mainitaankin, että hyvään arviointikulttuuriin kuuluu yhteistyö kotien kanssa. Oppilaiden huoltajien kanssa tulisi käydä keskustelua tavoitteista sekä luokan arviointikäytännöistä. Opettajan tulisi informoida huoltajille lapsen edistymisestä koulussa mahdollisimman usein. Näiden lisäksi opetussuunnitelmassa painotetaan huoltajien ja opettajan välisiä keskusteluja, jotka luottamuksen edistämisen lisäksi antaa myös tietoa oppilaan tilanteesta koulussa. Luokanopettajan kanssa käydyissä keskusteluissa nousikin esille arviointikeskustelun merkitys ja minulle välittyi tunne siitä, että luokanopettaja haluaa, että huoltajat ovat mahdollisimman ajantasalla esimerkiksi oppilaan arvioinnista. Muistan, että peruskoulussa ollessani opettaja laittoi ainoastaan kotiin viestiä silloin, jos lapsi käyttäytyi huonosti koulussa. Kuitenkin koen, että nykyään opettajan tulisi nostaa viestittelyssä sekä lapsen vahvuuksia että kehittämisenkohteita.  

Oppilaita havainnoidessa huomasin, että, vaikka olemme siirtymässä yhä enemmän sellaiseen arviointikulttuuriin, jossa ei painoteta kokeita enää paljon, kokevat suurin osa oppilaista ne merkitykselliseksi. Tämä voi johtua osin siitä, että kulttuurissamme kokeilla sekä erityisesti numeroarvostelulla on ollut suuri merkitys. Oppilaat kyselivät luokassa useasti, milloin mistäkin aineesta pidetään koe sekä he vertailivat luokassa kokeista saamiaan pisteitään. Mielestäni on hyvä, että olemme pääsemässä numerollisesta arvioinnista monipuolisempaan arviointiin. Kuitenkin minua mietityttää se, miten oppilaat tottuvat siihen, että yläkouluun mentäessä heillä on kokeita ja he saavat numeroita. Peruskoulun jälkeen siirryttäessä esimerkiksi lukioon painotetaan vielä enemmän numeroita ja sitä, miten numeroiden perusteella päästään jonnekin yliopistoon. Tämän takia nykyisessä arviointikulttuurissa on huomattavissa ristiriitaisuutta. 

Kolmannessa harjoittelussa tavoitteena on ollut pedagogisessa osaamisessa erityisesti oppilaiden arviointi sekä palautteen anto. Oppiminen ja koulutus (2003) kirjassa nousee esille näkemys siitä, että arvioinnin ei tulisi olla oppimisessa mikään loppulisäke vaan se kuuluu olennaisena osana opetusprosessia. Arvioinnilla pyritään seuraamaan sekä tukemaan oppilaan edistymistä oppimisessa, jonka takia jatkuvalla arvioinnilla tulisi olla merkittävä rooli oppitunneilla (Ouakrim-Soivio 2016, 76). Aiempien opetusharjoittelun aikana en juurikaan ollut kiinnittänyt arviointiin huomiota, mutta nyt halusin huomioida, että opetuksessani olisikin mukana arviointia, joka keskittyisi oppilaan oppimisen edistymisen seuraamiseen sekä tukemiseen.  Antiikin Rooma projektin aikana hyödynsimme monia arviointimenetelmia. Ensimmäisen tunnin alussa loimme oppilaiden kanssa yhdessä ryhmätyöskentelytaitoihin liittyvät tavoitteet ja keskustelimme myös oppilaiden kanssa projektin oppimistavoitteista. Tätä kautta varmistimme, että myös oppilaat ovat tietoisia siitä, mitä tulisimme arvioimaan. Projektin aikana hyödynsimme itsearvioinnissa perinteisiä itsearviointilomakkeita joko paperillisina versioina tai sitten hyödynsimme google forms-lomaketta, mikä osoittautui erittäin käteväksi arviointimenetelmäksi, sillä se oli jo oppilaille entuudestaan tuttu. Itsearvioinnin lisäksi hyödynsimme myös jonkin verran vertaisarviointia. Projektin aikana jokaisella ryhmällä oli oma drivetiedosto, johon oppilaat laittoivat kaiken materiaalin projektista. Nämä tiedostot jaettiin myös meille opettajille, joten oli kätevää seurata oppilaiden työskentelyn etenemistä.  Annoimme muiden opettajien kanssa paljon suullista palautetta sekä koko luokalle, yksittäiselle ryhmälle sekä henkilökohtaista palautetta oppilaille. Projektin toteuttaminen sekä yhteisopettajuus mahdollisti meille paljon erilaisia keinoja havainnoida ryhmien toimintaa. Projektin edetessä alkoi huomaamaan pikkuhiljaa sitä, missä kukin ryhmä tarvitsi apua. Joku ryhmistä tarvitsi enemmän apua ryhmätyöskentelytaidoissa, kun taas joku ryhmä tarvitsi apua sisällöllisissä asioissa. Koen, että projektimme aikana pääsimme jo käsiksi arviointiin, joka seurasi oppilaan edistymistä sekä tuki oppilaan oppimista. 

Liikunnan opetuksessa koin arvioinnin aluksi haastavana, sillä tietopohjana liikunnan opetuksesta ja esimerkiksi pallon käsittelystä oli vähäistä. Vaikka asioita pystyy opiskelemaan erilaisen kirjallisuuden avulla koen, että oma kokemus eri lajien pelaamisesti helpottaa arviointia, sillä tällöin pystyy keskittymään pelkästään arviointiin. Nyt aluksi tuntien pidossa tuntui, että minun piti muistaa useampi asia jonkin asian opetuksesta ja sen lisäksi miettiä vielä, miten arvioin ja annan palautetta oppilaille.  Kuitenkin muutaman tunnin jälkeen aloin hahmottaan liikuntatuntien kokonaiskuvaa ja tuntien kulkua paremmin, jolloin myös arviointi helpottui. Luumi (2017, 21) nostaa esille, että liikunnan tunneilla arvioidaan fyysisiä, sosiaalisia ja psyykkisiä osa-alueita, joiden arviointi pohjautuu monipuoliseen näyttöön oppilaiden työskentelystä, oppimisesta sekä käyttäytymisestä. Kun näitä kaikkia osa-alueita arvioidaan monipuolisesti saavutetaan luotettavaa arviointia. Liikunnan kohdalla halusin keskittyä arvioinnissa erityisesti palautteen antoon sekä havainnointiin. Karppanen ja Tiitinen (2018, 11) toteavat, että nämä arvioinnin keinot ovatkin yleisimmät tavat liikunnassa, sillä liikunta oppiaineena on hyvin vauhdikasta ja tällöin esimerkiksi liikuntasuoritukset tapahtuvat nopeasti. 

Huomasin liikuntatuntien aikana, että positiivisen palautteen antaminen oli helpompaa.  On helppo kehua oppilaita ja sanoa että " Hyvin meni", mutta ensimmäisten tuntien jälkeen pyrin keskittymään siihen, että positiivisen palautteen antamisessa keskityn myös siihen, että kohdistan positiivisen palautteen sekä kerron, mikä meni hyvin esim " Hyvä Liisa, sijoitut kentällä oikeaan paikkaan". Kuitenkin pelin kiireessä huomasin, että kehujen kohdistaminen välillä unohtui. Kuitenkin pyrin siihen, että oppilaat saisivat paljon positiivista palautetta. Varsinkin ne oppilaat, jotka tunsivat itsensä epävarmaksi, koin niille positiivisen palautteen erittäin merkitykselliseksi, sillä tällä oli vaikutusta heidän motivoitumiseen liikuntatunneilla. Kuitenkin tässä pitää huomioida oppilaiden taitotaso. Eritasoisille oppilaille tulisi antaa erilaista palautetta. Ne jotka ovat taitavia jossain eivät välttämättä koe samaa positiivista palautetta motivoivaksi, sillä he kokevat asian helpoksi. Tällöin tulisi suunnata heidän kohdalla kehut enemmänkin niihin asioihin, joissa he haluavat kehittää itseään. 

Aluksi oli vaikeaa antaa jokaiselle oppilaalle henkilökohtaista palautetta, sillä en tuntenut  kunnolla oppilaita, mutta tuntien edetessä opin tuntemaan oppilaiden vahvuuksia ja heikkouksia, jolloin palautteen annostakin tuli helpompaa. Kuitenkin välillä pelin seuraaminen ja sen havainnointi on ollut haastavaa. Jos kentällä on samaan aikaan 15 oppilasta niin on vaikea keskittyä havainnoimaan jokaista oppilasta . Myös Karppanen ja Tiitinen ( 2018, 11) toteavat, että isot oppilasryhmät luovat haastetta liikunnassa, sillä tällöin voi olla haastavaa havainnoida samanaikaisesti sekä ryhmää että huomioida yksilön oppimista.  Tähän ratkaisuna voisi olla keskittyminen tarkemmin muutamiin oppilaisiin tunnin aikana. Kuitenki koen, että jokaisen tunnin aikana olisi tärkeää antaa palautetta jokaiselle oppilaalle ja seurata kaikkien oppilaiden toimintaa. Ratkaisuna tähän ongelmaan huomasin olevan se, että oppilaiden yksilöllinen havainnnointi onnistuu helpoiten, silloin kun oppilaat harjoittelevat esimerkiksi pallon syöttämistä kaverille. Tällöin pystyin helpommin kiertelemään ja havainnoimaan jokaisen oppilaan taitoja sekä antamaan yksilöllistä palautetta. Isojen pelien aikana pyrin havainnoimaan yhtä asiaa aina kerrallaan esim. miten oppilaat hakevat paikkaa ja tartuttamaan näihin asioihin pelin aikana. Tämän lisäksi opin, että pelien aikaan, opettaja voi keskeyttää pelin ja tarttua joihinkin kehityskohteisiin heti eikä vasta toiminnan jälkeen. Tuntien edetessä otinkin muutamia asioita, joita havainnoin tunnin aikana enkä esimerkiksi kaikkia mahdollisia asioita, mitä liittyvät esimerkiksi jalkapallon kuljettamiseen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) kannustetaan liikunnanopettajia hyödyntämään havainnoinnin lisäksi arvioinnissa itsearviointia sekä vertaisarviointia. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut hyödyntää vertaisarviointia vielä enemmän, sillä oppilaat olivat taitavia reflektoimaan. Jatkossa myös voisin pohtia sitä, miten voisin tuoda itsearviointia enemmän liikuntatunneille. 

Halusin välittää liikuntatunneilla hyvää fiilistä ja lämpöä oppilaille, koska tiedän, että joillekin liikuntatunnille meno on hankalaa. Koen onnistuneeni tässä hyvin ja luoneeni liikuntatunneille lämpimän ympäristön, jossa ei haittaa,jos tekee virheitä. Läpi tunnin ajan kyselin oppilaiden fiiliksiä  esimerkiksi siitä, miten peliä voitaisiin parantaa. Olenkin huomannut, että oppilaat tunnin lopussa sanoivatkin esimerkiksi, että aluksi ärsytti tämä asia, mutta sitten kun keskusteltiin siitä, ja muutettiin pelin sääntöjä niin tämän jälkeen lopputunti meni paljon paremmin. Oppilaiden positiiviset kommentit tunnista ja hyvästä fiiliksestä saivat unohtamaan omat pienet mokailut, joten koen tärkeäksi sen, että myös oppilaat saavat antaa opettajalle palautetta. Keskustelut oppilaiden kanssa ovat ehkä olleetkin liikuntatuntien parasta antia, sillä koen molempien osapuolien saaneen niistä paljon irti.