Viimeinen päiväni täällä. Aika on mennyt nopeasti. Ihmisistä on ehtinyt tulla tuttavia ja paikoista tuttuja. Ja koska puhun ja kuulen lähestulkoon vain ranskaa, se on alkanut sujua ja tuntua mukavalta, enkä haluaisi palata tästä maailmasta Suomeen, missä tiedän, että minua odottaa erilainen kieli ja kulttuuri, vaikka nekin niin hienoja ja rakkaita ovat. Mutta kieli on parhaimmillaan toiseen maailmaan hyppäämistä, ja usein sellaisesta toiseen siirtyminen aiheuttaa myllerryksen.



Ranskan tunnilla saimme arvioidut työt takaisin, kävimme kuuntelua vielä läpi, ja sitten saimme tehtäväksi suullisen parityön, joka arvioitaisiin. Meidän piti tehdä dialogi, jossa neuvotellaan, ja tämän dialogin piti sisältää tietyt seikat. Ei muuta kuin hommiin. Parinkymmenen minuutin kuluttua dialogeja alettiin lukea vuorotellen ääneen, ja parin lukiessa opettaja kirjoitti ylös esiin tulevia virheitä, jotka hän sitten kävi läpi taululle kirjoittaen.



Viimeinen luento oli suullisesta kielitaidosta. Esiin tuli tehtävämalli, jollaisen olin juuri aamulla tehnyt, joten pystyin onneksi keskustelemaan siitä - opettaja nimittäin oletti, että myös me teetämme sellaisia suullisia arviointitehtäviä Suomessa. Uutena asiana hänelle taisi tulla se, että teemme paritehtäviä usein niin, että pareilla on toistensa vastaukset, ja he voivat siis tarkistaa itse suullisia tehtäviä. Ainakin se oli ihmeellistä, että kaikesta puheesta ei poimita virheitä. Opettaja kommentoi siihen, että Pohjoismaissa onkin tällainen positiivinen pedagogiikka, ja että hyvä lopputulos olisi varmaan sellaisen ja ranskalaisen tyylin sekoitus. En tiedä kuinka diplomaattisesti se oli sanottu. Hyvässä yhteisymmärryksessä tästäkin keskusteltiin ja sain myös suullisen kielitaidon harjoittamiseen uusia ideoita ja malleja. Näillä eväillä on kiva palata Orimattilaan!