Ruskeat Tytöt (Like, 2017) on Koko Hubaran teos rodullistettujen, ruskeiden naisten elämästä ja heidän kohtaamistaan ongelmista ja rasismista Suomessa. Kirjassa nousee esille monessa kontekstissa ruskeiden naisten moniulotteisuus ja kokemus elämästä länsimaalaisessa kulttuurissa. Ruskea nainen on muutakin, kuin kuva uutisessa, joka käsittelee rasismia, nälänhätää, sotaa tai maahanmuuttoa. Ruskea nainen on monikulttuurinen: ehkä suomalainen, mutta silti aina muualta. Ruskea nainen saattaa tuntea kuulumattomuutta: kotimaa on monen sukupolven päässä, media eikä tilastot tunnusta omaa ihmisryhmää, ei ole valkoinen mutta ei ole musta.

Tämä herätti minussa esille ajatuksia omasta etuoikeutetusta asemastani. Minulle ei automaattisesti aleta puhumaan lääkärillä englantia, minua ei luulla koulussa siivoojaksi tai ole maahanmuuttaja ihmisten mielikuvissa vain oman ihonvärini takia. Stereotypia elää meillä länsimaissa mielikuvina, joita emme aina tiedosta varmasti itsekään. Itse kuvittelen olevani keskimääräistä tietoisempi omista ajatusmalleistani, mutta kirjan myötä ymmärsin, että on monia asioita, joita ei ole tullut edes mieleen.

Myös mediassa on ollut ongelmia nähdä ruskea nainen omana itsenään, henkilönä, eikä vain rodullistettuna, rasismia kohtaavana maahanmuuttajana. Hubara nostaa esille median vastuun tuoda esille enemmän ruskeutta muussakin merkityksessä kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Hubaran ajatus kiteytyy takakannessa kirjasta lainattuun tekstiin ”Minä olen koko ajan olemassa riippumatta rasimsita tai valkoisuudesta.”, joka viittaa siihen, että ruskeat naiset ovat aina yhtä moniulotteisia ja täynnä kokemuksia kuin valkoiset naiset. Ruskea nainen on äiti, sisustaja, kauneutta hoitava, taiteilija, lääkäri, tutkija… Ongelma on vain se, että media ja kulttuuri eivät ole halunneet tunnustaa sitä.

Hubara korostaa representaation osuttaa stereotypioiden rikkomisessa. Maailman nykytilanteen länsimaissa voisi rasismin kohdalla tulkita parantuneen. Kuitenkin, kun keskustelee ei-valkoisten ja rodullistettujen ihmisten kanssa tai kohtaa Hubaran teoksen kaltaista mediasisältöä, se avaa silmiäni yhä enemmän sille, kuinka suppeaa tämä edustus yhä edelleen on. Varsinkin suomalaisessa, perinteisemmässä mediassa näkee usein vain valkoisia kasvoja, Lumenen meikkejä kuulealle, skandinaviselle iholle ja valkoisten naisten menestystarinoita.  

Kirja jätti minuun jäljen. Se avasi minussa uusia näkökulmia median käyttämään kieleen ja mediaedustuksen yhteyden stereotypioihin. Jos ruskea nainen ei ole Helsingin Sanomissa muuta kuin maahanmuuttaja, kielen kanssa kamppaileva, Kelan tukien kanssa elävä syrjäytynyt henkilö, varmasti tämä mielikuva elää meissä sen ansiosta. Toivon hartaasti, että tulevaisuudessa ruskea nainen voi olla myös muusikko tai leipuri, tai mitä ikinä ruskea nainen haluaakaan olla. Olemme keskellä vahvaa globalisaatiota ja ainakin teeskentelemme olevamme suvaitsevaisia ja avoimia. Ollaan sitä sitten aidosti, ja annetaan tilaa näille ihmisille, joilla on muutakin kerrottavaa, kuin oma geeni -ja kulttuuriperimänsä.