“Tuleekohan tänä vuonna vielä lunta?”, kuulin ystäväni pohtivan ääneen pari päivää sitten. Entä onkohan sarvikuonoja tai tiikereitä jäljellä lapsiemme nähtäväksi? Ilmastonmuutos ja sen seuraukset ovat nykypäivänä läsnä jo arkielämässä. Voikin tuntua pöyristyttävältä, että yhä löytyy ihmisiä, jotka kiistävät ilmastonmuutoksen olemassaolon ja pitävät sitä jopa hallituksen valheena. Toinen ääripää on taas valmis laittamaan elämänsä likoon uhanalaisten lajien pelastamiseksi. Tieteen historiaa tutkimalla tälle jakaumalle on mahdollista kuitenkin löytää selityksiä. 

Toimittaja Elizabeth Kolbertin tietokirja Kuudes sukupuutto (Atena 2016) käsittelee ihmiskunnan aiheuttamaa, maailmanlaajuista joukkokuolemaa. Lukija pääsee matkaamaan Kolbertin mukana mantereiden eri kolkkiin, joissa ilmiötä voi tutkia ja todistaa. Luonnon monimuotoisuus on ihmisten takia jyrkässä laskussa sekä maalla että merenpinnan alla. Nykyajan kautta Kolbert sukeltaa historian syövereihin ja kertoo, kuinka uudet havainnot ovat muuttaneet ensin pieniä tiedekuntia ja sitten yhteiskuntamme maailmankatsomusta. Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka epäileväisiä ihmiset ovat kautta aikojen olleen uuden informaation suhteen. Darwinia on pilkattu evoluutioteoriasta, mutta hän itse tyrmäsi asteroidihypoteesin sen saavuttua julkisuuteen. 

Täysin uusien tieteellisten hypoteesien ilmestyessä suurin osa tieteilijöistä näyttää suhtautuvan niihin torjuvasti. Näin jälkikäteen ilmiötä on helppoa kummastella, olivathan todisteet vääjäämättömästi olemassa ja osoitettu oikeiksi. Ihmisen erittäin vahva taipumus etsiä tapahtumille tuttuja kehyksiä voittaa kuitenkin yleensä uteliaisuuden ja avarakatseisuuden. Joka ikisen lukemani uuden saavutuksen ohessa kerrottiin siitä, kuinka tieto on otettu vastahakoisesti, jopa torjuen vastaan. Esimerkiksi silloin, kun kallioperästä löytyi suunnattoman paljon idiriumia ja törmäyshypoteesia kehiteltiin, tiedekollegat ja sanomalehdet ilkkuivat kyseisille tutkijoille. 

Teos myös itse käsitteli asiaa pikaisesti psykologisen testauksen kautta. Huomattiin, että ihmistä häiritsevä informaatio pakotetaan tuttuihin viitekehyksiin, ja selityksiä etsitään näin mahdollisimman pitkään. Mitä enemmän ihminen kuitenkin löytää ristiriitaisuuksia, sitä monimutkaisemmaksi järkeily muuttuu. Siinä vaiheessa, kun poikkeavuus on liian silmiinpistävä, kriisi saapuu. Psykologit nimesivät sen “Voi luoja!”-reaktioksi. Tätä seuraa oivallus ja uuden viitekehyksen syntyminen. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että luonnontutkijat yrittivät vuosia saada mammuttien luita sopimaan jo olemassaolevien eläinten kappaleiksi.  

 Ilmastonmuutosta kritisoivat pitävät ilmiötä keksittynä, eivätkä varsinkaan ihmisten syynä. Ehkä kyseessä on siis vain tietynlainen itsepäisyys uuden tiedon vastaanottamisen suhteen. Ne, jotka pääsevät nopeasti yli epäilyksistään, ottavat helpommin asiasta vastuuta ja toimivat. Toisten on taas mahdottoman vaikea hyväksyä jotain, mistä ei ennen ole puhuttukaan. Onhan se tavallaan ymmärrettävää. Ei ihminen ole koskaan ennen aiheuttanut joukkosukupuuttoa. Siksi onkin luontevaa, että lapset ja nuoret pitävät ilmastonmuutosta perussivistyksenä; he ovat kasvaneet sen parissa. Toisaalta ilmastonmuutoksesta on käyty keskustelua jo vuosikymmeniä ja vanhempien ihmisten syyt alkavat käydä vähiin. 

Onneksi aina on myös niitä, jotka pitävät uusia teorioita mahdollisena. Luin sydäntälämmittäviä kappaleita, jotka kertoivat ihmisistä, jotka tekevät kaikkensa ilmastonmuutoksesta kärsivien lajien hyväksi. Sammakoille rakennetaan hotelleja, linnuille opetetaan turvallisia muuttoreittejä ja uhanalaisia variksia joudutaan kiihottamaan käsin. Tuhannet tutkimusryhmät keräävät tietoa periksiantamattomasti ympäri maailmaa. On äärettömän tärkeää, että tietoisuutta luonnon tuhoutumisesta jaksetaan levittää. Opin itsekin lukuisia uusia asioita esimerkiksi luonnon herkkyydestä ja siitä, miten kaikki on yhteydessä toisiinsa. 

Tiedolle on annettava mahdollisuus. Muutosta tapahtuu koko ajan, eikä siitä pääse eroon vaikka kuinka keksisi omia selitysmalleja faktoja katsomisen sijaan. Yhden kirjan, edes yhden artikkelin lukeminen on vähintä, mitä ihminen voi tässä tilanteessa tehdä. Ja pitääkin; ihmisellä on täysi vastuu nykyisestä lajikadosta ja ilmastonmuutoksesta. Jokainen “Voi luoja!”-oivallus on yksi askel kohti parempaa maailmaa.