Kostiaisen ja Rautiaisen (2011) teos käsittelee haasteita, joita uusi opettaja usein kohtaa uransa alkuvaiheilla. Näihin haasteisiin lukeutuu esimerkiksi kulttuurilliset stereotypiat opettajan roolista, yhteisöjen toimintakulttuurit, joiden kanssa opettajankoulutuksen OPS on jossain määrin ristiriidassa. 

Suomalaisessa koulukulttuurissa voidaan modernisoidusta opettajankoulutuksesta huolimatta havaita vahvoja ja historiallisesti kehittyneitä piirteitä. Tästä esimerkkinä erityisesti yksin tekemisen kultturi (Kostiainen, E. & Rautiainen, M. 2011). Koulu on kiireinen ja haastava työympäristö, jossa vallitsee usein hyvin vahva toimintakulttuuri. Toisaalta taas kiireinen arki, ideaalin roolin myötä riittämättömyyden tunteet ja tuloskeskeinen yhteiskunta lisäävät vaatimuksia opettajan työssä suoriutumiselle. Eikö näiden asioiden tiimoilta olisi tärkeä luoda keskustelua työyhteisössä? Usein nämä ovat asioita, joiden kanssa luultavasti useampi ihminen kamppailee samanaikaisesti, jolloin yhteisönä osattaisiin ehkä reagoida kyseisiin haasteisiin.

Isoksi haasteeksi on tunnistettu se, että kiireisen arjen ja haasteellisen työympäristön johdosta pitäydytään innovatiivisten ratkaisujen sijaan perinteisissä ja turvallisissa menetelmissä. Tässä mielestäni korostuu opettajan tarve kuulua yhteisöön, jossa uusia ratkaisuja saatetaan kummaksua ja niille ei ehkä tule samaa kannatusta, kuin perinteisten menetelmien käytölle. Ristiriita yhteisöön kuulumisen tarpeen ja oman innovatiivisuuden välillä voikin johtaa esimerkiksi riittämättömyyden tunteisiin ja jopa yksin tekemiseen, jos ei koe vastaavansa yhteisön hyväksymiin toimintatapoihin.

Opettajankoulutuksessa pyritään korostamaan juuri yhteisöllisyyden merkitystä ja toisen ammattitaitoisen ihmisen avun vastaanottamista, mutta tästä huolimatta yksin tekemisen kulttuuri säilyy. Tähän pohjimmaisena syynä usein yhteisöissä omaksutut, joskus toisistaan poikkeavat toimintakulttuurit, jotka perustuvat traditioihin ja käsityksiin, joita ei kyseenalaisteta (Kostiainen, E. & Rautiainen, M. 2011). Opettajan ammatissa voidaan usein kokea ylimmäksi auktoriteetiksi ne, jotka ovat olleet työssään pisimpään ja usein heihin nojaudutaan vinkkiä kaivatessa. Vaikka tämä ei suoranaisesti ole haitallista, olisi myös muistettava, että pitkä ura ei takaa ajankohtaan nähden parasta ammattitaitoa. Tällä tarkoitan, että viimeisimpänä koulutuksen käyneellä voi olla osaamista ja ideoita, jota pitkän uran tehneellä opettajalla ei ole. Tästä syystä olisi tärkeää toimia kollektiivisesti, jotta useita näkökulmia huomioiden voidaan etsiä yhdessä ratkaisuja arjen haasteisiin ja näin ehkäistä jämähtämistä vanhoihin toimintakulttuureihin yhteisön sisällä.

Miten voitaisiin siis varmistaa, että uusien opettajien mukana tulevat uudet ideat ja toimintakulttuuri voitaisiin integroida yhteisöjen olemassa oleviin, toimiviin traditioihin? Entä miten muutoksen tarve voitaisiin tunnistaa yhteisöissä, joissa kyseistä ongelmaa ei ehkä myönnetä?