Koulu on paljon muutakin, kuin vain paikka, johon mennään oppimaan historian vuosilukuja ja matikan kertotaulut ulkoa. Huomasin itse erityisluokassa harjoittelussa ollessani, kuinka toissijainen asia voi olla täydelliseen tietämiseen pyrkiminen kaiken sen muun rinnalla, mihin kyseiset lapset tarvitsivatkaan apua. Kouluun tullaan myös opettelemaan vuorovaikutustaitoja, tunnetaitoja, ryhmässä toimimista ja tunteiden hallintaa, olemaan niin sanotusti ihmisiksi. Hämäläinen (2003) kirjoittaa artikkelissaan, kuinka koulun merkityksen ajatellaankin olevan juuri kasvattaa lapsista hyviä yhteiskunnan jäseniä. Tämä ajatus on hieman ristiriitainen monellakin tapaa ja herättää ajatuksia siitä, kuinka ison roolin koulu ja opettaja voi ottaa lapsen kasvatuksesta, kun se vastuu on vanhemmilla. Ja rumasti sanottuna, jos vanhemmat eivät osaa kasvattaa lastaan, on mielestäni epäreilua, että se vastuu siirtyisi kokonaan koululle.

Hämäläinen (2003) pohtii myös opetuksen laatua kouluissa ja opettajalähtöistä opetusmallia, joka hallitsee edelleen suurimmilta osin opetusta. Vaikka kyseinen artikkeli on kirjoitettu 20 vuotta sitten, nään edelleen samoja piirteitä opetuksessa, mutta uskon kehityksen silti tapahtuneen. Hämäläisen (2003) mukaan koulussa korostetaan edelleen enemmän oppiainesisältöjä, kasvatuksen sijaan. Hänen mukaansa voisi olla tuottoisampaa ja motivoivampaa oppijalle aloittaa opiskelu niistä lähtökohdista ja kysymyksistä, joista oppija on itse kiinnostunut ja pitää merkillisenä. Mutta toimisiko koulu niin, että oppilaat saisivat päättää mitä opiskellaan?

Mielestäni tulevana opettajana on tärkeä pyrkiä löytämään tasapaino opetukseen. Koen, että oppiminen ei tapahdu niinkään, että aina tehtäisiin asioita, jotka ovat kivoja tai edes mielenkiintoisia. Ja toisaalta myös epämukavien asioiden tekeminen opettaa ja kasvattaa meitä. Opimme sietämään ärsytystä ja saamme sietokykyä myös niiden inhottavien asioiden tekemiseen. Myös Hämäläinen (2003) korostaa dialogisuuden tärkeyttä produktiivisessa opetuksessa. Opetuksen olisi mielestäni hyvä olla vuorovaikutteista ja sellaista, missä opettaja ja oppilas molemmat osoittavat kunnioittavansa toisiaan. Tämä kunnioitus vaatii myös luottamussuhteen luontia ja samaa asiaa korostaa Hämäläinen (2003). Hän myös kirjoittaa siitä, kuinka aidolla kiinnostuksella oppilaan elämästä on suuri vaikutus oppilaan kokemukseen opettajasta. Uskon, että ilman luottamussuhdetta opettajaan, koulussa oleminen varsinkin pienille lapsille olisi jonkin sortin teeskentelyä. Lapset tarvitsevat vierelleen aikuisen ohjaamaan ja tukemaan oppimista ja kasvua. Korostaen sanaa aikuinen, opettajalla täytyy myös olla tietynlainen auktoriteettiasema, eivätkä lapsi ja aikuinen ole koulussa samalla tasolla, vaikka opetus olisikin vuorovaikutteista. Hämäläisen (2003) mukaan tämän auktoriteettiaseman saaavuttaminen opettajana vaatii samaistumispinnan herättämistä oppilaassa, pintaa syvemmälle pääsemisen. Muutakin kuin vaan sen, että matikan ope tykkää matikasta, tai että meidän luokan ope varmaan soittaa kaikki päivät pianoa, kun hän osaa soittaa sitä. Tämä mielestäni kuvaa myös sitä, kuinka tärkeässä roolissa on rehellisyys, keskustelu, kuuntelu ja aitous opettajan työssä.

Hämäläinen (2003) kritisoi 2000- luvun alun koulun tyyliä kasvattaa lapsia behaviaristisesti. Tyylillä, jolloin lapsi tietää tasan tarkkaan mikä käytös on palkittavaa ja mikä rangaistavaa, mutta ei välttämättä ymmärrä syitä ja tunteita tekojen taustalla. Koulun pitäisi mielestäni olla sellainen paikka, missä opetellaan olemaan niitä hyviä yhteiskunnan ihmisiä, mutta missä myös kohdataan negatiivisia tunteita ja osataan käsitellä ne. Paikka, jossa lapsia ei kasvateta, kuin koiria, vaan annetaan tilaa omille pohdinnoille, kysymyksille, tulkinnoille ja tunteille.

 
Lähde:

Hämäläinen, K., (2003) "Koulu, opettaja ja nuori ihminen", mistä tulemme, minne menemme. Kasvatus. 3/2003.
Hamalainen Kasvatus 3-2003.pdf 747.4 kt