200-luvulla monissa kristityissä heräsi halu vetäytyä yksinäisyyteen, jolloin olisi helpompaa rukoilla ja paastota sekä olla lähellä Jumalaa. Oli lähti kirkon piiristä myös protestiksi maallistumiselle. Heistä tuli erakkoja, jotka elivät yksinkertaista elämää erämaissa. Ensimmäiset luostariyhteisöt syntyivät Egyptissä ja Syyriassa. 

Munkkilaisuuden isänä pidetään Antonios Suurta. Hän peri nuorena miehenä vanhemmiltaan suuren omaisuuden, mutta luopui siitä ja ryhtyi erakoksi. Hän oli kuullut kirkossa Jeesuksen kehotuksesta luopua maallisesta omaisuudesta, jolloin häntä odottaisi aarre taivaassa.

Antonioksen mukaan suurin kiusaus asuu ihmisen omassa sydämessä ja siksi erakkona oleminen on myös vaikeaa. Hänen ympärilleen alkoi tulla muitakin ihmisiä, jotka pyysivät Antoniokselta hengellistä ohjausta.

 

 

 Varsinaisen luostarilaitoksen perustaja on Pakhomios Suuri. Hän perusti Egyptiin luostarin  vuonna 325 ja laati luostarielämälle säännöt. Niiden mukaan munkin täytyy olla ehdottoman  kuuliainen (tottelevainen) luostarin johtajalle. Työ ja rukoileminen ovat munkin elämän sisältönä.

kuva:ortodoksi.net

Basileios Suuri ryhtyi kehittämään luostarilaitosta yhdessä sisarensa Makrinan kanssa ja hänen luostarisääntönsä perustuvat kolmelle lupaukselle:

1. naimattomuus (munkki tai nunna ei mene koskaan naimisiin)
2. köyhyys (heillä ei ole omaa omaisuutta)
3. kuuliaisuus (luostarin johtajaa on toteltava kaikessa)