28.11.2022

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

(Oppiaineiden politiikka & filosofiaa)

Nauroinko koulussa? Kyllä muistan jonkun verran nauraneeni. Olimme luokkamme kanssa huumorisakkia. Ääntä ja luovuutta löytyi. Olen viettänyt peruskoulun opinnot musiikkiluokalla. Alkuopetuksen opinnot kävin Kärjen koulussa, josta siirryin 3. luokalla keskustassa sijaitsevaan Marttilan kouluun. Olin selviytynyt musiikkiluokkatesteistä ja pääsin jatkamaan koulupolkuani tuossa komeassa keltaisessa koulussa. Musiikkiluokalla oleminen on ollut elämässäni parhaimpia juttuja. Ihan totta. Niin paljon sosiaalista pääomaa rikkaampana olen saanut peruskoulun opintojen jälkeen jatkaa elämää. Yhteisöllisyyden tunteen kokeminen on ollut merkittävää. Ovathan opinnot kerryttäneet myös taidollista pääomaa – musiikkiluokkalaisena olit osana musiikkiluokkien kuoroa. Musiikkiluokkalaisena oli myös luontevaa soittaa jotakin instrumenttia. Itse valitsin pianon. Hain opiskelemaan pianon soittoa Etelä-Pohjanmaan musiikkiopistoon ja pääsin sisään. Pari vuotta myöhemmin hain myös musiikkiopiston kuoroon Lauluflikkoihin laulamaan. Kahdessa kuorossa laulaminen on ollut äärimmäisen antoisaa.

Miksi koulu on? Tätä pohti Matti Rautiainen opintojakson luennolla. Samoin hän herätteli meitä tuon kysymyksen äärelle. Varhaiskasvatuksen ja koulun näen ennen kaikkea sosiaalisena pääomana. Varhaiskasvatuksen sosiaalisen pääoman ulottuvuus on avautunut itselle vasta opintojen sekä työelämän kautta. Muistot omista varhaiskasvatusajoista ovat nimittäin melko hatarat satunnaisia muistojen pilkahduksia lukuun ottamatta. Kouluajat minulla on hieman paremmin muistissa. Muistan etenkin ylä-asteella koulun ja kavereiden olleen tärkeitä. Kotona oli haasteita, joten kavereiden läsnäolo teki minulle erityisen hyvän ja turvallisen olon.

Olin yläkouluaikaan iloinen ja positiivinen. Koin paljon epävarmuutta, mutta ympärilläni oli ihmisiä, joiden seurassa koin saavani olla oma itseni – räiskyvä ja idearikas. Paljon tehtiin ja touhuttiin vapaa-ajalla, koulun ulkopuolella. Itse opinnoissa pärjäsin ihan hyvin, mutta ne eivät olleet minulle ykkösprioriteetti. Nautin laulamisesta ja esiintymisestä. Panostin musiikkiin ja liikuntaan, koska koin ne vahvuuksinani. Havahduin vasta myöhemmin koulutuksen tärkeyteen. Lukiossakaan en toki vielä osannut ajatella, että mitä lähtisin tulevaisuudessa opiskelemaan. Olen tavallaan aina ollut tosi päämäärätietoinen tyyppi, mutta silti elänyt päivä ja hetki kerrallaan. Fiilis on myös kertonut minulle paljon. Tunne-tyyppinä valintoja on tullut tehtyä tunteiden sanelemana. Ojasta allikkoonkin ollaan menty.

Miksi koulu on? Kysymys on hurjan iso. Meille jokaiselle koulu on varmasti hyvin erilaisia asioita. Joillekin se on turvasatama, joillekin ahdistuksen paikka. Joillekin mahdollisuus oppia uutta ja mahdollisuus ihmetellä. Me kaikki olemme varmasti saaneet koulusta hieman erilaisia asioita. Toivottavasti jotain sellaista, minkä muistamme hyvänä, elämää rikastuttavana. Tuli mieleen, että yhtälailla voisi heittää vastapalloon kysymyksen Miksi koulua ei olisi? Mitä koulun tilalle?

Tarvitsemme koulua jo ihan sen tarjoaman yhteisöllisyyden kokemuksen kautta. Toki, niin kuin todettua, kaikille se ei sitä välttämättä tarjoa. Mutta vaikka koulussa ollessaan oppilas ottaisi tarkkailijan roolin, jo muiden ihmisten keskuudessa ja seurassa oleminen on merkittävää. No, jos sosiaalinen pääoma on se, mitä koulussa tarjotaan, mitä teemme oppiaineilla, koulussa opetettavilla sisällöillä? Voisimmeko suhtautua kouluun siten, että tarjoamme erilaisia mahdollisuuksia. Erilaisia mahdollisuuksia kuulla ja oppia uutta. Voisimmeko kannustaa kulttuuriin, jossa oppilas panostaisi aineisiin, jotka häntä aidosti kiinnostavat. Ja loppujen kanssa rimaa voisi laskea alemmaksi.

Edellä kuvailtuun kannustaa erilaisten valinnaisten aineiden valitseminen. Samoin lukiossa niihin aineisiin panostaminen, jotka aiot ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaa. Mutta mitä, jos mielenkiinnon suunta muuttuu jossain vaiheessa? Osa aineista on jäänyt pimentoon. Ei koulua syyttä kutsuta yleissivistäväksi.

”Opettaja on aina yhteiskunnallinen vaikuttaja”, todettiin opintojakson sivustolla. Millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja sitten minä olen? Varmaan sellainen hyvin neutraali vaikuttaja. Siihen toisaalta pyrinkin. Totta kai haluan, että sanoillani ja teoillani on vaikutusta (hyvää sellaista). Ennen kaikkea haluan pyrkiä välittämään viestiä eteenpäin oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Haluan olla vaikuttamassa siihen, että jokaisella lapsella ja oppijalla olisi hyvä olla. Toisaalta, voiko neutraalia vaikuttamista edes olla? Neutraalilla viittasin siihen, ehkä juuri oikeudenmukaisuuden kautta, että pyrin vaikuttamaan niin, että ottaisin mahdollisimman laajalti erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia huomioon. Ketään nostamatta toisten yläpuolelle. Opettajana haluan pyrkiä tällaiseen toimintaan. Toisaalta, vaikka kuinka pyrkisin hyvään, se ei välttämättä palvele kaikkia. Toisen hyvä on toisen huono. Se on ollut rankkaa elämässä muutenkin tajuta, että vaikka kuinka yrittäisin olla hyvä muita ihmisiä kohtaan, en voi pitää itsestäänselvyytenä sitä, että kaikki pystyisi ottamaan vastaan hyvää tavalla, jolla minä haluan sitä osoittaa ja antaa. Teoksessa Koulun pirulliset dilemmat (Salminen 2012, 247) todetaan, että koulun syvärakenne ei ole perustaltaan rakkaudellinen tai luonnonmukainen. Mutta voisimmeko me tehdä siitä mahdollisimman rakkaudellisen?

Oi, tunnistan itseni Aleksi Fornaciarin (2020, 24) väitöskirjan kuvailusta: ”…suomalainen luokanopettaja on ollut julkisessa mielipiteessä ei-problemaattinen hahmo: yhteiseen hyvään kaikkia oppilaitaan tasavertaisesti kasvattava kansankynttilä” (viitattu Simola 1995; Syrjäläinen ym. 2006; Vuorikoski & Räisänen 2012). Todetussa on häivähdys halveksuntaa, mutta pilkahdus myös hyvää mieltä tuovaa tosiasiaa. Voi, kun kyseinen julkinen mielipide pitäisikin paikkansa. Suomalaista luokanopettajaa on yleisesti pidetty maltillisena sekä yhteiskunnallisesta keskustelusta pidättäytyvänä (Fornaciari 2020, 24). Totta varmaan tämäkin. Mutta totta on myös se, että vaikutamme yhteiskunnallisesti päivittäin, kansankynttiläunivormuihin naamioituneina. Jos vaikuttamista voi tehdä pienin askelin, ”hiljaisesti”, oman työn kautta, teen sen mielelläni. Ja vielä tasavertaisuuden periaatetta ylpeästi mukanani kantaen.

Lähteet:

Fornaciari, A. (2020). Luokanopettajan yhteiskuntasuuntautuneisuus ja sen kriittinen potentiaali. Jyväskylän yliopisto, opettajankoulutuslaitos. Väitöskirja. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/71979/978-951-39-8293-5_vaitos09102020.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Rautiainen, M. (2022). Oppiaineiden poliittinen perusta (ja vähän filosofinenkin). POM Johdanto. Jyväskylän yliopisto.

Salminen, J. (2012). Koulun pirulliset dilemmat. Helsinki: Teos.