Luin Jukka Rantalan artikkelin Kylmän sodan päätöksentekosimulaatio opetuskäytössä (11.1.2017), jossa esitellään historian taitoja kehittävää oppimistyyliä. Oppilasta johdatetaan perehtymään historian lähteisiin ja kannustetaan tekemään tulkintoja. Lisäksi heitä ohjataan asettautumaan entisajan ihmisten asemaan ja pohtimaan näiden toiminnan taustalla olleita tarkoitusperiä. Koska opetuksen tavoitteet ovat muttuneet, on myös opetuksessa tehtävä muutos. Behavioristisen tiedonsiirron tilalle tarvitaan oivaltavaa, kokemuksellista oppimista, josta yksi esimerkki on artikkelissa esiteltävä simulaatio, jossa osallistujat saavat jonkin historiallisen lähtötilanteen, josta he pelin- tai draamanomaisessa toteutuksessa etenevät erilaisiin lopputuloksiin.

Muualla maailmassa simulaatiota on käyetty historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa ja sillä on huomattu olevan positiivinen vaikutus hostoriallisen empatian kehittymisessä. Suomessa simulaation käyttö on ollut vähäistä, sillä opettajilla ei ole ollut aikaa syventyä sisältöjen lisäksi tähän opetustyyliin opsin sisältöpainotteisuuden vuoksi.

Omassa opetuksessa simulaatio kuulostaa mielenkiintoiselta ja keinolta, jota lähtisin ehdottomasti toteuttamaan omassa opetuksessa. Onneksemme peruskoulussa ja lukion uusissa oppimäärässä sisältöä on karsittu ja painotusta siirretty taitoihin. Omassa opetuksessa haluan nimenomaan hyödyntää mahdollisimman laajasti keinoja, jolla historialliset taidot kehittyvät. Simulaatio olisi omassa opetuksessa hyvä keino, koska siinä oppilas joutuu eläytymään historiallisen toimijan rooliin ja punnitsemaan tämän näkökulmasta päätöksiä. Kyseinen keino nimenomaan saa ymmärtämään historiassa toimineen yksilön motiiveja, ajattelua ja tunteita, mikä on edellytys historiallisen empatian kehittymiseen. Lisäksi käyttäisin simulaatiota omassa opetuksessa, sillä simulaatiot antavat myös tilaisuuden keskustella opiskelijoiden kanssa muun muassa siitä, johtavatko tietyt olosuhteet aina tietynlaiseen kehitykseen, vai onko historiankulku riippunut historiallisten lainalaisuuksien sijasta historian toimijoiden ratkaisuista. Tällöin historia oppiaineena ei ole tarinoiden ulkoa oppimista, vaan tietojen, taitojen, asenteiden, syyseuraussuhteiden omaksumista ja ymmärtämistä.

Artikkeli muistutti minua muutamista asiosta, joita historian opetuksessa on muistettava. On muun muassa ymmärrettävä ero empatian ja historiallisen empatian välillä. Historiallinen empatia pyrkii tietoiseen yritykseen asettua toisen ihmisen asemaan ja siihen liittyy historiallisen kontekstin hallinta. On muistettava, että ihmisten empatiakyky on hyvin erilainen: Kaikki eivät osaa asettua toisen asemaan ja ymmärtää tekojen taustalla olevia tunteita tai ajatuksia. Myös eroja voi olla historiallisen kontekstin hallinnassa: jotkut ymmärtävät historiallisten aikakauden ja niissä elävien ihmisten ajatusten taustalla vaikuttavat aatteet ja uskomukset. Toisaalta, vaikka joku on hyvinkin empatiakykyinen, ei historiallinen empatia toteudu sisältötietojen puuttuessa.

Artikkeli muistuttaa myös siitä, että eri opetustyylien valinnassa ja käytössä on syytä olla kriittinen. Kaikkia opetustyylejä ei ole syytä valita uutuuden viehätyksestä, vaan pitää tunnistaa, mitkä tyylit ovat omille oppilaille antoisia ja toimivia. Myös pitää muistaa, että yksi tyyli toimii toiselle, kun toiselle taas ei. Muun muassa simulaationkin vaara on se, ettei joku ymmättä sen ajan historian kontekstia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna simulaatio voi olla hyvinkin arveluttava pitää alakoulussa vasta historian alottaneille oppilaille, jossa historian sisältötieto on hyvinkin suppea. Opeustyylejä tulee siis pohtia ryhmän kyvykkyyden ja ikätason mukaan.