16. Eliömaailman luokittelu

Luvun sisältö

  • 16. Johdanto
  • 16.1 Eliömaailman monimuotoisuutta hahmotetaan luokittelun avulla
  • 16.2 Luokittelun tasot
  • 16.3 Tieteellinen lajinimi
  • 16.4 Luokittelun työvälineitä
  • 16.5 Luokittelun ylimmät tasot: kunnat ja domeenit

16. Johdanto

Ihmisellä on aina ollut tarve luokitella ja nimetä tuntemiaan esineitä ja asioita.

Ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné (1707–1778) kehitti eliöiden systemaattisen luokittelujärjestelmän ja antoi lajeille tieteelliset kaksiosaiset nimet.

Linnén nimi löytyy vanamon tieteellisestä nimestä (Linnaea borealis).



16.1 Eliömaailman monimuotoisuutta hahmotetaan luokittelun avulla

Evoluution kautta maapallolle on kehittynyt monipuolinen eliölajisto. Maapallolla tavataan suuri määrä erilaisia lajeja, jotka ovat sopeutumiskykynsä ansiosta asuttaneet lähes kaikki maapallon alueet (biosfääri). Ihminen on selvittänyt maapallolla elävien eliölajien lukumäärää pian 300 vuoden ajan, mutta silti arviot kokonaislajimäärästä vaihtelevat suuresti. Erilaisia arvioita on esitetty kymmenestä miljoonasta jopa 200 miljoonaan.

Tällä hetkellä lajeja on löydetty ja tieteellisesti nimetty alle kaksi miljoonaa. Kuitenkin tieteelle tuntemattomia uusia lajeja, varsinkin selkärangattomia eläimiä, löydetään jatkuvasti. Eniten tuntemattomia lajeja on monimuotoisissa trooppisissa sademetsissä ja vaikeasti saavutettavissa valtamerien syvänteissä. Uusia, tieteelle aikaisemmin tuntemattomia lajeja löydetään maailmasta vuosittain jopa yli 20 000.

Elämän monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä kutsutaan myös luonnonkirjoksi tai luonnon monimuotoisuudeksi. Sitä voidaan tarkastella kolmella eri tavalla. Yleensä sillä tarkoitetaan elinympäristössä elävien lajien yhteenlaskettua lukumäärää (lajimonimuotoisuus). Tämä biodiversiteetin tarkastelutapa on helposti nähtävissä ja siten ymmärrettävissä, koska lajilukumäärä voidaan laskea tai arvioida.

Lajinsisäisellä eli geneettisellä monimuotoisuudella tarkoitetaan sitä, että saman lajin eri populaatioiden ja yksilöiden välillä on perinnöllisiä eroja (geneettinen eli perinnöllinen muuntelu).

Ekosysteemien monimuotoisuudella tarkoitetaan tietyn alueen eri elinympäristö- tai luontotyyppien monimuotoisuutta.

Kaikki maapallolla elävät eliöt (organismi) kuuluvat eliökuntaan. Elävän luonnon monimuotoisuus on suurta. Kaikki eliöt ovat rakenteellisesti, kemiallisesti ja toiminnallisesti melko samanlaisia. Eliöiden yhteisiä tuntomerkkejä ovat esimerkiksi solurakenne, aineenvaihdunta ja lisääntyminen. Eliöitä voidaan luokitella omiksi ryhmikseen eri tavoin (kunta- ja domeenijako) ominaispiirteittensä perusteella. Kullakin luokitteluryhmällä on ominaisuuksia, jotka erottavat ne muista ryhmistä. Toisaalta eri ryhmien välillä on myös yhteisiä piirteitä.

16.2 Luokittelun tasot

Lajilla tarkoitetaan biologisen lajimääritelmän mukaan sellaisia eliöitä, jotka pystyvät lisääntymään keskenään ja saamaan lisääntymiskykyisiä (fertiilejä) jälkeläisiä. Samaan lajiin kuuluvilla yksilöillä on perimä hyvin samankaltainen. Niinpä niiden rakenteelliset ominaisuudet ovat hyvin samanlaisia.

Lähisukuiset lajit voivat joskus risteytyä keskenään. Hevosen ja aasin jälkeläinen on muuli. Muuleja käytetään usein kanto- ja vetojuhtina niiden "varmajalkaisuuden" takia. Koska muuli on lisääntymiskyvytön (steriili), hevonen ja aasi kuuluvat biologisen lajimääritelmän mukaan eri lajiin.




Läheistä sukua keskenään olevat lajit kuuluvat samaan sukuun. Läheiset suvut kuuluvat samaan heimoon, heimot lahkoon, lahkot muodostavat luokkia ja luokat pääjaksoja (eläimet) tai kaaria (kasvit, sienet).

Pääjaksoja ylempi luokittelutaso on kunta, joita ovat kasvi- ja eläinkunta, sienet, alkueliöt, arkit ja bakteerit. Kuntien lisäksi eliöt voidaan jakaa toisella tavalla eli kolmeen eri domeeniin, bakteereihin, arkkeihin ja aitotumaisiin. Tämän tieteellisen luokittelun alin taso eli perusyksikkö on laji. Eliökunnan luokituksen päätasot ovat siis: domeeni, kunta, pääjakso/kaari, luokka, lahko, heimo, suku ja laji.

Yhteiset ominaisuudet vähenevät, kun siirrytään suurempiin luokittelutasoihin. Luokkatasolle asti luokittelu on vielä melko yleispiirteistä. Esimerkiksi kaikki hyönteiset kuuluvat samaan luokkaan, vaikka hyönteisiin kuuluu paljon melko erilaisia lahkoja (esimerkiksi sudenkorennot ja täit). Kuitenkin kaikilla hyönteisillä (muun muassa kovakuoriaiset ja perhoset) on aina yhteisenä piirteenä kolme raajaparia.

Samaan lahkoon kuuluvilla lajeilla on jo paljon samoja yhteisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi perhoset ovat yksi monista hyönteislahkoista, jonka näkyvin yhteinen piirre on aikuisvaiheen yksilöissä olevat siivet. Kissan ja tiikerin kuuluminen samaan kissaeläinten heimoon on jo helppo ymmärtää niiden monien samankaltaisuuksien takia.

Esimerkki tieteellisestä luokittelusta: karhu
  • Domeeni: Aitotumaiset Eukarya
  • Kunta: Eläinkunta Animalia
  • Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
  • (Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata)
  • Luokka: Nisäkkäät Mammalia
  • Lahko: Petoeläimet Carnivora
  • Heimo: Karhut Ursidae
  • Suku: Karhut Ursus
  • Laji: Ursus arctos


Opetus.tv: Eliökunnan sukupuu Opetus.tv: Tieteellinen lajinimi

16.3 Luokittelun työvälineitä

Systematiikka ja taksonomia ovat lähekkäisiä biologian aloja, jotka tutkivat eliöiden tieteellistä luokittelua Linnén luoman luokittelun pohjalta. Taksonomiaan kuuluu eliöiden kuvaus, nimeäminen ja ryhmittely.

Systematiikka tutkii eliöiden monimuotoisuutta ja eliöiden välisiä sukulaisuussuhteita. Fylogenia kuvaa taas lajien polveutumis- eli kehityshistoriaa. Eliöiden välisiä sukulaisuussuhteita voidaan havainnollistaa haarautuvien sukupuiden avulla. Nykyinen lajien luokittelu painottaa lajien välisiä sukulaisuussuhteita ja evolutiivista kehitystä.



Linné.

Linné luokitteli lajeja aikanaan lähinnä ulkonäön perusteella: vertailemalla rakenteen eroja ja samankaltaisuuksia. Jos eliöt muistuttavat rakenteellisesti toisiaan, niin voidaan olettaa niiden olevan myös sukua toisilleen, sillä mitä läheisempää sukua ne ovat toisilleen, sitä myöhemmin ne ovat kehittyneet eri suuntiin yhteisestä kantamuodosta.

​Samankaltainen rakenne voi kuitenkin harhauttaa. Linnuilla ja perhosilla on siivet, vaikka ne kuuluvatkin eri eliöryhmiin. Linnun ja perhosen siipi on esimerkki analogisesta (samantoimisesta) rakenteesta. Niillä on sama tehtävä, mutta eri kehityshistoriallinen alkuperä. Analogiset rakenteet ovat kehittyneet samantapaisiksi samanlaisiin ympäristöoloihin sopeutumisen tuloksena, mutta tämä ei ole merkki sukulaisuussuhteesta. Esimerkiksi perhosen ja lintujen siivet ovat siis kehittyneet konvergenttisen evoluution seurauksena.

Selkärankaisten luuston rakenne on hyvin samankaltainen. Eri selkärankaisten eturaajan toisiaan vastaavat luut on esitelty samoilla väreillä. Eri selkärankaisten raajat ovat sopeutuneet erillaisiin käyttötarkoituksiin, minkä vuoksi niistä on kehittynyt hieman erillaisia. Kuvassa eturaajan rakenne: A ihminen, B yhteinen kantamuoto, C valas, D lintu, E sammakko. Luiden värit: olkaluu = keltainen, kyynär- ja värttinäluu = sininen, ranneluut = punainen, sormiluut=keltainen.

Nykyinen luokittelu perustuu lajien välisiin sukulaisuussuhteisiin eli siihen, milloin ja missä järjestyksessä lajit ovat polveutuneet yhteisestä kantamuodosta. Selvitettäessä eliöiden välisiä sukulaisuussuhteita keskitytään homologisiin (samansyntyisiin) rakenteisiin ja elimiin, koska niillä on sama evolutiivinen alkuperä (kantamuoto). Sammakon raajan ja linnun siiven luuston rakenne on samanlainen, vaikka niiden toiminta on erilainen. Siispä sammakon ja linnun luuston samanlaisesta perusrakenteesta voidaan vetää johtopäätös näiden eri selkärankaislajien yhteisestä evolutiivisesta alkuperästä.

Yksilönkehitystä vertailemalla voidaan saada tietoa eliöryhmien sukulaisuussuhteesta ja systemaattisesta asemasta. Selkärankaisten alkiot muistuttavat alkuvaiheessa toisiaan, koska niillä on yhteinen alkuperä. Yksilönkehityksen edetessä eliöryhmäkohtaiset erot korostuvat.

Nykyisin lajintunnistus ja luokittelu perustuvat hyvin monenlaisiin tuntomerkkeihin eliön rakenteessa ja eroihin eliöiden biokemiassa, solurakenteessa ja perimässä (DNA-molekyyli). DNA-rakenteen vertailu on erinomainen apu eliöiden luokittelussa ja sukulaisuussuhteita selvitettäessä. Mitä vähemmän eroa on kahden lajin yksilöiden DNA:n välillä, sitä läheisempää sukua lajit ovat keskenään. Ero ihmisen ja simpanssin perimässä on pieni, sillä perimän samankaltaisuus on lähes 99-prosenttista. Simpanssi on siten geneettisesti läheisempää sukua ihmiselle kuin esimerkiksi gorillalle. Perimänsä perusteella ihmistä onkin nimitetty epävirallisesti ”kolmanneksi simpanssiksi” simpanssin ja kongonsimpanssin (bonobo) kanssa.


Bonoboja.

Lajien perimän samankaltaisuutta ja sukulaisuussuhteita voidaan tutkia vertailemalla DNA:ta, kromosomilukumäärää ja kromosomeja. Yleensä jokaisella lajilla on lajityypillinen kromosomilukunsa. Ihmisen kromosomiluku on 46 ja simpanssin 48. Ihmislajiin johtava kehityslinja erkaantui simpanssien kanssa yhteisestä esivanhemmasta noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Eläinten luokittelussa voidaan käyttää apuna myös niiden käyttäytymistä, sillä osa eläinten käyttäytymisestä on geeneistä johtuvaa (peritty käyttäytyminen). Esimerkiksi koiraeläinten viestinnässä käyttämät signaalit (esimerkiksi hännän asennot ja ääntely) ovat hyvin samanlaisia.

Tutkimuksen myötä käsitys lajien ja eliöryhmien välisistä sukulaisuussuhteista tarkentuu ja luokittelua joudutaan todennäköisesti muuttamaan. Esimerkiksi isopanda kuuluu karhujen heimoon, mutta pikkupanda on luokiteltu puolikarhuihin.

16.4 Luokittelun ylimmät tasot: kunnat ja domeenit

Solurakenteen perusteella eliöt voidaan luokitella kahteen osaan: esi- ja aitotumaisiin eliöihin. Kaikki muut paitsi arkit ja bakteerit ovat aitotumaisia eliöitä. Esitumaiset solut ovat kooltaan aitotumaisia pienempiä ja rakenteeltaan yksinkertaisempia. Esitumaisen eliön perintöaines on solulimassa, kun taas aitotumaisen eliön kromosomit geeneineen sijaitsevat tumakotelon sisällä tumassa.

Linné luokitteli aikanaan eliöt vain kahteen pääryhmään: kasvi- ja eläinkuntaan. Sittemmin tätä jakoa on tarkennettu ja muokattu. Esimerkiksi sienet on erotettu kasveista ja arkit bakteereista omiksi ryhmikseen.

Eliökunta on perinteisesti jaettu kuuteen kuntaan. Tämä kuuden kunnan järjestelmä jakaa eliöt 1) bakteereihin, 2) arkkeihin, 3) alkueliöihin eli protisteihin, 4) kasveihin, 5) sieniin ja 6) eläimiin. Molekyylibiologisten tutkimusten perustella on kuitenkin esitetty eliöiden jakamista kolmeen superkuntaan eli domeeniin: 1) arkkeihin, 2) bakteereihin ja 3) aitotumaisiin. Arkkeja ja bakteereja kutsutaan yhteisesti esitumaisiksi.

Kuusi kuntaa: arkit, bakteerit, alkueliöt eli protistit, sienet, kasvit ja eläimet. Katso materiaalia eliökunnista omasta lisäluvusta.

Kolme domeenia: arkit, bakteerit ja aitotumaiset (aitotumaisiin kuuluvat alkueliöt eli protistit, sienet, kasvit ja eläimet)


​​
Luokittelun kolmijakomallin käyttäminen on perusteltua, koska se kuvaa kuusikuntamallia paremmin eliöiden välisiä sukulaisuussuhteita ja siten niiden kehityshistoriaa. Aitotumaisiin kuuluvien sienten, kasvien ja eläinten väliset erot evolutiivisissa sukulaisuussuhteissa eivät ole niin suuria kuin erot bakteerien ja aitotumaisten välillä.

Luokittelu kuntiin ei ole ehdoton totuus, vaan se heijastelee aikaisemmin vallinnutta käsitystä lajien sukulaisuussuhteista. Eliökunnan luokittelu on muuttunut ja muuttuu ajan kuluessa. Esimerkiksi sienet on erotettu omaksi kunnaksi erilleen kasveista. Samoin arkit on siirretty luokittelussa omaan kuudenteen kuntaan erikseen bakteereista. Erityisesti alkueliöiden kunta on kirjava kokonaisuus, johon on sijoitettu kaikki muut eliöt paitsi esitumaiset, kasvit, eläimet ja varsinaiset sienet. Alkueläinten kunnan luokittelu tarkentuu jatkuvasti tiedon ja teknologian kehittyessä kuten muukin luokittelu.


Eliökunnan luokittelussa ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Kuuteen kuntaan jakoa on käytetty esimerkiksi koulubiologiassa. Domeeneihin luokittelu on nykyisin käytössä erityisesti tieteessä.

Viruksia ei ole luokiteltu lainkaan eliökuntaan kuuluviksi, ks. luku 3.
Eliökunnan kuusi kuntaa ja kolme domeenia
KuntaDomeeniErityispiirteetEsimerkkilajeja
Bakteerit Bakteerit Mikroskoppisen pieniä, yksisoluisia, tumattomia (ns. esitumaisia). Sekä oma- että toisenvaraisia lajeja. Lisääntyvät suvuttomasti. Kolibakteeri, syanobakteerit
Arkit Arkit Mikroskooppisen pieniä, yksisoluisia, tumattomia (ns. esitumaisia). Sekä oma- että toisenvaraisia lajeja. Lisääntyvät suvuttomasti. Metanogeenit (metaania tuottavat arkit)
Alkueliöt eli protistit Aitotumaiset Yksi- ja monisoluisia, tumallisia lajeja. Sekä oma- että toisenvaraisia lajeja. Suvuton tai suvullinen lisääntyminen. Levät, limasienet ja alkueläimet. Tohvelieläin, viher- ja ruskolevät, malarialoisio
Kasvit Aitotumaiset Monisoluisia, tumallisia lajeja. Suurin osa omavaraisia. Solussa soluseinä. Solut muodostavat kasvisolukoita. Suvuton tai suvullinen lisääntyminen (tai sukupolvenvuorottelua). Karhunsammal, sananjalka, mänty, voikukka
Sienet Aitotumaiset Yksi- ja monisoluisia, tumallisia lajeja. Toisenvaraisia. Solussa soluseinä kuten kasveilla. Lisääntyvät suvuttomasti itiöiden avulla tai suvullisesti. Leivinhiiva, taulakääpä, valkokärpässieni
Eläimet Aitotumaiset Monisoluisia, tumallisia lajeja. Solut muodostavat kudoksia. Soluissa ei soluseinää. Toisenvaraisia. Pääosin suvullista lisääntymistä. Korvameduusa, ritariperhonen, ihminen

16.5 Tieteellinen lajinimi

Carl von Linné otti käyttöön tieteelliset lajinimet 1700-luvulla. Biologiassa käytetään lajeista puhuttaessa kaksiosaista tieteellistä nimeä. Luokittelun ajatuksena on se, että tutkijat kaikkialla maailmassa voivat tietää yksiselitteisesti, mitä lajia muut tutkijat tarkoittavat tai ovat tarkoittaneet, kun käytetään kaikkialla eliöistä samoja tieteellisiä nimiä ja nimet ovat pysyviä.

Tieteelliset nimet ovat aina kaksiosaisia. Lajin nimi koostuu sukuosasta ja lajiosasta. Sukuosa kirjoitetaan isolla ja lajiosa pienellä alkukirjaimella, ja tekstissä nimi kirjoitetaan usein
kursiivilla. Esimerkiksi naurulokin tieteellinen nimi on Larus ridibundus. Tieteellisen nimen jälkimmäinen osa määrittelee lajin (ridibundus) ja ensimmäinen osa suvun (Larus), johon laji kuuluu. Myös kalalokki (Larus canus) kuuluu naurulokin kanssa samaan sukuun, mutta on eri lokkilaji.


Naurulokki, Larus ridibundus.

Eliöiden luokittelu eli taksonomia on tärkeää biologiassa käytännön syistä. Sen avulla voidaan puhua eliöistä ryhminä ja ryhmiin kuuluvien eliöiden ominaisuuksista.

Aina ei kuitenkaan yksilöä pystytä varmasti tunnistamaan tiettyyn lajiin kuuluvaksi. Silloin esimerkiksi määritys ”Larus sp.” tarkoittaa käytännössä, että lintu on tunnistettu Larus-sukuun kuuluvaksi lokiksi, mutta lajia ei tiedetä. Merkintä ”sp.” johtuu latinan sanasta species, “laji”. Sitä käytetään suvun nimen jäljessä osoittamassa tarkemmin määrittämätöntä lajia.

Lajia pienempi taksonominen yksikkö on esimerkiksi alalaji. Alalajin nimessä käytetään kasvitieteessä yleensä subsp.- tai ssp. -lyhennettä (subspecies). Eläintieteessä kirjoitetaan alalajin nimi suoraan lajinimen perään, esimerkiksi Larus fuscus fuscus eli suomenselkälokki.

​Yleensä vain saman lajin yksilöt kykenevät lisääntymään keskenään ja tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kuitenkin luonnossa tunnetaan useita esimerkkejä lähisukuisten lajien risteytymisestä. Risteymät eli hybridit ilmaistaan käyttämällä ×-merkkiä kantalajien nimien välissä. Esimerkiksi metson ja teeren lajiristeymä, korpimetso, on tunnettu metsäkanalintujen välinen risteymä (Lyrurus tetrix × Tetrao urogallus).

Eliöiden nimeämisen periaatteena on antaa lajeille sellaiset nimet, jotka antavat osuvaa tietoa lajista – sen ulkonäöstä, elintavoista ja elinympäristöstä.


Kuvassa on liikeri eli tiikerin ja leijonan risteymä (Panthera tigris x Panthera leo).