Viimeksi kuulimme, kuinka Pangu seisoi taivaan ja maan välissä, pitäen niitä erillään. Taivas kohosi korkeuksiin ja maa painui vakaasti alas, mutta Pangu ei hellittänyt. Hän pelkäsi, että taivas ja maa saattaisivat jälleen vajota yhteen, ja siksi hän jatkoi työtään väsymättömästi.

Päivä päivältä, vuosi vuodelta, Pangu työnsi taivasta korkeammalle ja painoi maata vakaammaksi. Hänen voimansa kasvoi samalla, kun taivas ja maa erkanivat toisistaan. Hänen ruumiinsa venyi ja vahvistui, jotta hän täyttäisi väliin jäävän tilan. Näin Pangu kasvoi yhdessä maailman kanssa.

Kahdeksantoistatuhannen vuoden ajan Pangu teki työtään. Joka päivä taivas oli hieman korkeammalla, maa oli hieman vakaampi, ja Pangu oli hieman suurempi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kuin vuoria, jotka pitivät maailman tasapainossa. Hänen hengityksensä muodosti taivaan tuulet, ja hänen sydämensä sykki maan ytimessä.

Lopulta, kun taivas ja maa olivat täydellisen vakaat, Pangu tiesi, että hänen suuri tehtävänsä oli valmis. Maailma seisoi omillaan, eikä taivas enää voinut vajota maahan. Pangu tunsi syvää rauhaa, sillä hän oli luonut järjestyksen kaaokseen.

Uupuneena Pangu laskeutui maahan ja sulki silmänsä viimeisen kerran. Hänen elämänsä päättyi, mutta hänen perintönsä jäi maailmaan.