Kansakoulun tavoite oli antaa ”elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja”. Kaupunkeihin oli lain mukaan pakko perustaa kouluja, mutta maaseudulla tämä oli vapaaehtoista. Koulujen perustaminen vaati rahaa ja asennemuutosta. Esimerkiksi koulujen kalleus ja koulutuksen vastainen asenteellisuus maaseudulla estivät usein koulujen perustamisen. Kaupunkeja senaatti joutui myös näpäyttämään vuonna 1871 kun ne vitkastelivat koulujen perustamisessa. Maaseudulla koulunkäyntiä estivät myös talon työt, joihin lapset osallistuivat. Myöskään tyttöjen koulunkäynnin merkitystä ei ymmärretty, mikä johti useiden tyttöjen poisjääntiin koulusta.
Lapset olivat näin eriarvoisessa asemassa mitä tuli opetuksen saantiin. Kaupungit tarjosivat myös tässä asiassa edistyksen avaimet. Kansakoulujen opetusohjelmaan kuului kaupunkikouluissa uskontoa, äidinkieltä, maantietoa, laskentoa, piirustusta, muoto-oppia, laulua ja liikuntaa. Historialla oli oma erityinen paikkansa lukujärjestyksessä, sillä sen nähtiin lisäävään isänmaallisuutta ja uskollisuutta Suomen asialle. Erityistä huomiota koulussa kiinnitettiin käytökseen.

Kuri oli koulussa kovaa ja hyvien tapojen puutteesta sai helposti kirjaimellisesti selkäänsä. Opettajalla oli oikeus piiskata oppilaita eikä ruumiillista kuritusta kaihdettu. Se nähtiin osana oikeaoppista lapsen kasvatusta niin kotona kuin koulussa. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” oli kasvatusmetodi, jota harvat kyseenalaistivat. Kansakoulujen toivottiin kasvattavan lapsista Jumalaapelkääviä, hyväkäytöksisiä, nöyriä ja ahkeria ihmisiä. Näiden ominaisuuksien nähtiin ehkäisevän köyhyyttä ja levottomuuksia.
Kun kansakoulu oli käyty, maaseudulla talon pojat palasivat yleensä oikeisiin töihin maataloon. Tytöillä koulu oli usein jäänyt kesken muutaman vuoden jälkeen. Jatko-opiskelu oli kuitenkin mahdollista kansakoulun jälkeen oppikoulussa. Oppikoulut olivat aluksi ruotsinkielisiä ja opetus maksullista, mikä sulki ovet suurimmalta osalta suomalaislapsia. Fennomaanit ajoivat kuitenkin myös suomenkielistä oppikouluja Suomeen ja ensimmäinen aloitti Jyväskylässä vuonna 1858. Kansankielisten oppikoulujen toiminta oli aluksi lahjoitusten varassa. Periaatteessa eri kansanluokat sekoittuivat kansakouluissa, mutta käytännössä herrasväki perusti usein yksityisvaroin ruotsinkielisiä opinahjoja lapsilleen. Kansakouluja pidettiin liian rahvaanomaisina säätyläisille.

Oppikoulua seurasi korkealle arvostettu ylioppilastutkinto, joka suoritettiin äidinkielessä, matematiikassa, vieraassa kielessä ja toisessa kotimaisessa kielessä. Tytöillä oli myös mahdollisuus saavuttaa valkolakki, mutta se vaati alussa erikoislupaa. Kansankoulujen suosio kasvoi sitä mukaa kun niiden hyödyllisyys tuli osoitetuksi. Kansakoulu merkitsi monille mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun sääty-yhteiskunnassa ja näin koulutuksen leviäminen vauhditti sääty-yhteiskunnan murenemista. Kansakoulun myötä Suomeen syntyi myös suomenkielinen sivistyneistö hiljalleen. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan Suomessa vuonna 1921, joka viimeistään juurrutti kansanopetuksen maahan.