Lapset koulutielle
https://peda.net/id/9ac99666f02
Entisaikoina koulun penkki oli monille lapsille ylellisyys, jota ei ollut tarjolla. Vielä autonomian ajan ensi vuosikymmenillä kunnon koulusivistystä saivat lähinnä herrasväen lapset ja alaluokkien vesat saivat tyytyä kirkon antamaan vähäiseen alkeisopetukseen. 1800-luvulle tultaessa kirkko oli ottanut kontolleen kansansivistystyön, mutta opetus kesti lyhyen aikaa ja opetuskirjojen virkaa toimittivat lähinnä uskonnolliset opinkappaleet kuten Raamattu, Katekismus ja virsikirja. Lukkarinkoulut ja kiertokoulut keskittyivät kristinopin ja lukutaidon alkeisiin. Lukutaitoa painotettiin eikä kirjoitustaitoa pidetty vielä 1800-luvun alussakaan kansansivistyksen osana.
Lukkarinkoulua käytiin muutama viikko keväisin ja syksyisin. Lukkari kiersi kylistä kyliin opettamassa ja osassa maata tätä virkaa toimitti koulumestari. Lukujärjestyksessä aamulla oli ulkolukua, sitten laulettiin tunti ja opeteltiin samalla sujuvasti etsimään oikeat virret virsikirjasta. Iltapäivällä luettiin ajatuksella virsikirjaa. Vanhempien oli sakon uhalla laitettava lapsensa kouluun sekä hankittava koulukirjat. Lukutaitoa pidettiin arvossa ja se oli myös avioliiton solmimisen ehtona. Tämä synnytti pakon saneleman tarpeen ottaa osaa opetukseen. Lukkarinkouluissa istui myös täysi-ikäisiä, jotka olivat aikoinaan jääneet lukutaidottomiksi.
Maaseudulla väkeä kuulusteltiin kinkereissä ja näihin tilaisuuksiin oli saavuttava jalkapuurangaistuksen uhalla. Ehtoolliselle ei ollut asiaa, ellei tiennyt pääkohtia Raamatusta. Nuorten kristinopin alkeita tentattiin rippikoulussa ja myöhemmin kirkko laajensi opetustoimintaa pyhäkouluilla. Valtiovallan kiinnostus kansansivistämiseen oli herännyt jo ennen autonomian aikaa, mutta tällöin velvoite oli sälytetty vanhempien ja kirkon vastuulle. Suomessa viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti rahvaan opettamiseen peläten tiedon lisäävän yhteiskunnallista valveutuneisuutta ja tätä kautta levottomuuksia. Papisto halusi myös pitää itsellään opetustyön, sillä se pelkäsi kansan vieroittuvan työnteosta ja kristillisestä maailmankuvasta.
Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin Suomeen vuonna 1866, kun keisarin käskystä annettiin kansakouluasetus. Asetus velvoitti senaatin uudistamaan kansanopetuksen ja tehtävä annettiin pastori Uno Cygnaeukselle. Cygnaeus oli tutustunut eurooppalaiseen kansanopetukseen ja antoi ehdotelmansa kansakoulun malliksi. Kansansivistys siirtyi nyt kirkolta kunnan vastuulle. Kansakoulusta tuli 4-luokkainen, johon kuului kaupunkilaisille lisäksi 2-luokkainen alakansakoulu. Opetusta tuli antaa äidinkielellä ja aluksi tytöille ja pojille erikseen. Samalla tuli mahdolliseksi naisten nimittäminen koulujen johtokuntiin. Jyväskylään perustettiin lisäksi opettajaseminaari, joka mahdollisti koulutettujen opettajien tarjonnan. Opettajiksi kelpuutettiin isänmaallisia ja kristillisen katsomuksen omaavia ylioppilaita, herroja ja naimattomia naisia.
Entisaikoina koulun penkki oli monille lapsille ylellisyys, jota ei ollut tarjolla. Vielä autonomian ajan ensi vuosikymmenillä kunnon koulusivistystä saivat lähinnä herrasväen lapset ja alaluokkien vesat saivat tyytyä kirkon antamaan vähäiseen alkeisopetukseen. 1800-luvulle tultaessa kirkko oli ottanut kontolleen kansansivistystyön, mutta opetus kesti lyhyen aikaa ja opetuskirjojen virkaa toimittivat lähinnä uskonnolliset opinkappaleet kuten Raamattu, Katekismus ja virsikirja. Lukkarinkoulut ja kiertokoulut keskittyivät kristinopin ja lukutaidon alkeisiin. Lukutaitoa painotettiin eikä kirjoitustaitoa pidetty vielä 1800-luvun alussakaan kansansivistyksen osana.
Lukkarinkoulua käytiin muutama viikko keväisin ja syksyisin. Lukkari kiersi kylistä kyliin opettamassa ja osassa maata tätä virkaa toimitti koulumestari. Lukujärjestyksessä aamulla oli ulkolukua, sitten laulettiin tunti ja opeteltiin samalla sujuvasti etsimään oikeat virret virsikirjasta. Iltapäivällä luettiin ajatuksella virsikirjaa. Vanhempien oli sakon uhalla laitettava lapsensa kouluun sekä hankittava koulukirjat. Lukutaitoa pidettiin arvossa ja se oli myös avioliiton solmimisen ehtona. Tämä synnytti pakon saneleman tarpeen ottaa osaa opetukseen. Lukkarinkouluissa istui myös täysi-ikäisiä, jotka olivat aikoinaan jääneet lukutaidottomiksi.
Maaseudulla väkeä kuulusteltiin kinkereissä ja näihin tilaisuuksiin oli saavuttava jalkapuurangaistuksen uhalla. Ehtoolliselle ei ollut asiaa, ellei tiennyt pääkohtia Raamatusta. Nuorten kristinopin alkeita tentattiin rippikoulussa ja myöhemmin kirkko laajensi opetustoimintaa pyhäkouluilla. Valtiovallan kiinnostus kansansivistämiseen oli herännyt jo ennen autonomian aikaa, mutta tällöin velvoite oli sälytetty vanhempien ja kirkon vastuulle. Suomessa viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti rahvaan opettamiseen peläten tiedon lisäävän yhteiskunnallista valveutuneisuutta ja tätä kautta levottomuuksia. Papisto halusi myös pitää itsellään opetustyön, sillä se pelkäsi kansan vieroittuvan työnteosta ja kristillisestä maailmankuvasta.
Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin Suomeen vuonna 1866, kun keisarin käskystä annettiin kansakouluasetus. Asetus velvoitti senaatin uudistamaan kansanopetuksen ja tehtävä annettiin pastori Uno Cygnaeukselle. Cygnaeus oli tutustunut eurooppalaiseen kansanopetukseen ja antoi ehdotelmansa kansakoulun malliksi. Kansansivistys siirtyi nyt kirkolta kunnan vastuulle. Kansakoulusta tuli 4-luokkainen, johon kuului kaupunkilaisille lisäksi 2-luokkainen alakansakoulu. Opetusta tuli antaa äidinkielellä ja aluksi tytöille ja pojille erikseen. Samalla tuli mahdolliseksi naisten nimittäminen koulujen johtokuntiin. Jyväskylään perustettiin lisäksi opettajaseminaari, joka mahdollisti koulutettujen opettajien tarjonnan. Opettajiksi kelpuutettiin isänmaallisia ja kristillisen katsomuksen omaavia ylioppilaita, herroja ja naimattomia naisia.