Suomi eli vuosisatoja Ruotsin vallan alla eikä kansallisuusaate päässyt kehittymään maassamme. Suomalaisuus ymmärrettiin pitkään maantieteellisenä käsitteenä, jossa suomalaisia olivat Suomessa syntyneet ja siellä asuvat ihmiset. Euroopassa kansallisuusaate oli näkynyt ensimmäiseksi kiinnostuksena omaan kieleen. Kieltä tutkittiin, laadittiin sanakirjoja ja kehitettiin kirjakieltä. Kansanrunouden keräämisestä tuli suosittu tapa kurkistaa oman maan menneisyyteen. Tämä kiinnostus kieleen levisi myös Suomeen 1700-luvulla, jolloin Turun Akatemian piirissä syntyi oppineiden ryhmittymä Henrik Porthanin ympärille. Aurora-seuraa voidaan pitää suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisenä kehtona ja se laukaisi kiinnostuksen suomalaiseen kansalliseen kulttuuriin.

Nationalismi levisi Suomeen vähitellen kansainvälisten vaikutteiden kautta. 1700-luvun valistusaate, Yhdysvaltojen itsenäistyminen ja Ranskan vallankumous olivat tapahtumia, josta lehdistö raportoi ahkerasti. Vaikutteiden juurtumista auttoi autonomia, joka takasi Suomelle vapaammat poliittiset olot. Suomalainen sivistyneistö ja opiskelijat kävivät vilkasta keskustelua eurooppalaisten aateveljiensä kanssa, ja näin aatevirtaukset voimistuivat Suomessa. Aurora-seuran toiminta synnytti 1810-luvulla niin sanotun Turun romantiikan, jossa puolustettiin suomen kieltä ja julkaistiin suomenkielistä sanomalehteä Turun Wiikko-Sanomia.

:rightSuomalainen nationalismi otti alkuvaiheessa kohteekseen kansan, kielen ja kulttuurin jättäen politiikan taka-alalle. Suomalaisuuden asiaa tehtiin tutuksi kansankulttuurin julkaisutyöllä ja suomenkielellä annettavalla kansanvalistuksella. Isänmaanrakkaus ilmeni erilaisissa seuroissa, joita perustettiin yliopistojen yhteyteen. Koska yhdistysten perustaminen oli kiellettyä, kokoonnuttiin pitkään salaseuroina. Lauantaiseura oli yksi tällainen kansallisromanttista aatetta viljelevä yhteisö 1830-luvulla . Siihen kuuluivat myöhemmin suurina suomalaisina tutuiksi tulleet Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot ja Johan Wilhelm Snellman.  Myöhemmin myös Zacharias Topelius oli seuran jäsenenä. Nimensä seura sai siitä, että se kokoontui lauantai-iltana jäseniensä luona.

Lauantaiseura oli keskustelu- ja väittelykerho, jossa otettiin kantaa kansallisuuskysymykseen, kielikysymykseen ja kansankulttuuriin. Käytännön työ kuten kansanrunouden kerääminen tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päätavoitteeksi. Tämä seura näki päivänvalon vuonna 1831 ja on edelleen toiminnassa. Suomalainen kansallisuusaate kääntyi varsinkin alkuvuosikymmeninä kansallisuusromantiikaksi, jossa nähtiin suomalaisten historia ja kulttuuri varsin romanttisessa ja myönteisessä valossa. Kansallismaisema ja luonto olivat keskeisellä sijalla, ja lähes myyttiseksi luotu menneisyys antoivat suomalaisille kauan kaivattua omanarvontuntoa. Poliittiset pyrkimykset rakennettiin myöhemmin Turun romantiikan ja sen jatkajan Helsingin romantiikan luomalle pohjalle. Suomalaismielisyyttä alettiin kutsua fennomaniaksi ja se sai myöhemmin rinnalleen svekomaanit, jotka ajoivat ruotsin kielen ja kulttuurin asiaa. Erityisesti kielikysymyksessä nämä kaksi aatetta ottivat kovin ottein yhteen.

Suomen aatteen eteenpäin viejät olivat aluksi ruotsinkielistä sivistyneistöä, mutta jo 1800-luvun puolivälissä säätyläisperheet alkoivat vapaaehtoisesti opetella suomen kieltä ja lapsia pistettiin suomenkielisiin kouluihin saamaan oppia kansankielellä. Tarve olla suomalainen nimeä myöten johti joukkoliikkeeseen myöhemmin, jossa ruotsinkielisiä nimiä suomennettiin, joskus jopa etunimeä myöten. Yliopistojen keskustelukerhoissa oli harjoiteltu suomen kieltä, mutta suomen kieli oli vaikea oppia ja jotkut asettuivat maalaisrahvaan keskelle toviksi oppiakseen suomea.