"Arki on jatkuvasti elävää ja muuttuvaa"

Yhden tärkeimmistä opetusharjoittelun tarjoamista opeista voisi kiteyttää omaan havainnointiin sekä kokemukseen perustuen seuraavaan: luokkayhteisön arki muuttuu ja elää alituiseen eikä sen kulkuun voi läheskään aina vaikuttaa. Suunnitelmaa voi joutua muuttamaan kesken oppitunnin, yllättäviä asioita voi tapahtua (sekä koulu että luokkatasolla) ja vaikka se, että johonkin asiaan, esimerkiksi opetettavan sisällön läpi käymiseen, menee suunniteltua kauemmin voi vaikuttaa oppitunnin kulkuun. Extempore-juttuja tuli kokeiltua ja itselle tuli aivan todella hieno tunne siitä, jos ja kun oma joustokyky riitti uuden suunnitelman luomiseen lyhyessäkin ajassa. Tässä kohtaa voidaan puhua reagoinnista, jota tarvitaan mielestäni myös eriyttämisen toteuttamiseen. Mielestäni joustavuudessa piilee opettajan pedagogisen osaamisen yksi ydinkohdista. Oppitunti vaatii raamit ja helpottaa sekä opettajan että oppilaiden työskentelyä. Tietynlainen varmuus ja johdonmukaisuus välittyy turvana oppilaille. Turvaa luo kuitenkin myös se, että opettaja kykenee tilannesidoinnaisesti työskentelmään ja näkemään sen, mikä palvelee juuri meneillään olevaa tilannatte parhaiten niin luokka- kuin yksilötasollakin. 

Kutakin oppilasta ja luokkayhteisöä palveleva toimintamalli löytyy havainnointityötä tekemällä (Nikkola & Löppönen 2013). Mitä tulee arviointiin, joka mielestäni kuuluu myös toimivan pedagogiikan ytimeen, on se liitoksissa havainnointityön kanssa. Havainnointi sekä arviointi ovat mielestäni yhdistettävissä jatkuvaan "tutkatyöskentelyyn". Opettaja tutkii havainnoinnin kautta oppilaiden toimintaa ja hyödyntää havaintojaan arvioinnin tukena. Kuten Kuosmanen (2018) arviointiluennossaan kiteyttää - arviointityö on jatkuvaa, osana opettajan opetustyötä, arjessa rinnalla mukana kulkevaa. Arviointi- ja havainnointityötä tulee tehdä, jotta opettaja kykenee tutustumaan oppilaisiinsa ja tukemaan oppilaittensa työskentelyä. Joustavuus on myös sitä, että opettaja kykenee aktiiviseen arviointityöhön - ei niin, että havaintoja tehdään vasta tietyn jakson päätyttyä, mitä ehdottomasti tulisi Kuosmasenkin (2018) mukaan välttää. 

Harjoittelun yhdeksi tavoitteeksi olin listannut suunnittelutaitojen harjoittelemisen. Koen, että pääsin riittämiin työskentelemään suunnittelun parissa ja jonkin verran kehitystä tapahtui harjoitteluviikkojen aikana. Edelleen, suunnittelutyön haastavuus yllätti, toisaalta parhaimmillaan suunnittelu tempaisi mukaansa ja antoi mahdollisuuksia luovuuden valloilleen päästämiseen. Tämä luovuus ei liittynyt ainoastaan suunnittelutyöhön, jota tein etukäteen, vaan myös reagointiin ja luovuuteen, jota juuri odottamattomien tilanteiden tullen pääsin käyttämään. Teoksessa Oivaltava oppiminen (Kirsti Lonka 2015) luovuudesta puhutaan kehittyneen asiantuntijuuden näkökulmasta. Longan (2015) mukaan luova asiantuntija on taitava tunnistamaan silmänräpäyksessä ratkaisuja ongelmiin. Olen kokenut olevani huono suunnittelija, mutta harjoittelu ehdottomasti toi tähän uskomukseen positiivista suunnan muutosta. Erityisen lahduttavaa oli se, että ohjaajani ei luonut ennakkoon käsityksiä luokasta tai yksittäisistä oppilaista. Hän ei luonut kuvaa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Kannustus oli mieltä lämmittävää ja Hanna sanoi usein, että kokeilla saa rohkeasti ja että sitten sen tietää, jos jokin asia ei toimi. Kehoitus rohkeaan kokeilemiseen kannatteli toivoa ja minäpystyvyyden tunnetta. Samalla se myös kannusti monipuoliseen suunnittelytyöhön. 

Olen usein todennut hakeutuneeni luokanopettajaopintoihin siksi, että pääsisin kehittämään pedagogista osaamistani. Harjoittelu konkretisoi minulle pedagogisen osaamisen ydintä; edellä mainittua joustavuutta, mutta sen lisäksi vuorovaikutusta sekä oppilastuntemusta. Ilman oppilastuntemusta, kykyä tehdä havaintoja oppilaista yksilöinä, ei opettaja voi päästä eteenpäin opetuksen suunnittelussa. Ei näin ollen pedagogisessa osaamisessakaan. Lapsilähtöinen, oppilaansa tunteva opettaja kykenee olemaan sensitiivisesti avoin oppilaan tarpeille ja kiinnostuksen kohteille ja aktiivisesti tukemaan oppilaan ponnisteluja, sosiaalisia taitoja sekä autonomiaa (Lerkkanen & Pakarinen 2018). Pedagogisesti taitava opettaja omaa siis joustavuutta, joka mahdollistaa erilaisten oppijoiden huomioon ottamisen. Vuorovaikutus taas on avain oppilastuntemukseen. 

Opetusharjoittelussa oli vahvasti läsnä erilaisten tunteiden ja ajatusten myllerrys. "Se oli henkinen taisto", totesin, kun kuvasin ystävilleni opetusharjoittelua. Opetusharjoittelu piti sisällään vahvaa ja aktiivista pohdintaa liittyen tapoihini toimia. Sillä on merkitystä, mitä opettajana sanot ja etenkin sillä, miten reagoit tilanteisiin. Ryhmän ohjaamisen ongelmat on houkuttavaa nähdä ohjattavassa ryhmässä, mutta ne liittyvät kuitenkin myös ohjaajan omiin tapoihin toimia (Nikkola & Löppönen 2013). Tämä on juuri se ydin, mihin olen pyrkinyt sekä työelämässä että harjoitteluissa kiinnittämään huomiota. Sen sijaan, että etsisin haasteiden "syytä" oppilasta, pyrin pohtimaan, olisinko itse voinut toimia toisin. Esimerkiksi juuri suunnitelmallisuus, tilanteiden ennakointi ja mahdollisimman johdonmukainen ohjaaminen voivat jo kovastikin ehkäistä jäsentymättömiä ohjeistuksia ja oppijan turvattomuutta.

Lähteet:

Kuosmanen, M. 2018. Arviointiluento. OKLS3139 Osaaminen ja asiantuntijuus opetusharjoittelu 3. Jyväskylän yliopisto.

Lerkkanen, M.-K. & Pakarinen, E. 2018. Opettajan merkitys oppimismotivaatiolle.Teoksessa E. Salmela-Aro (Toim.) Motivaatio ja oppiminen. Jyväskylä: PS-kustannus, 128 -139. 

Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Otava.

Nikkola, T. & Löppönen, P. 2013. Oivalluksia ryhmästä - Pintaa syvemmälle ryhmäilmiöihin. Saatavilla: https://opinkirjo.fi/wp-content/uploads/2018/12/oivalluksia_ryhmasta.pdf