Taustaa: Topelius kirjoitti Maamme kirjan koulukirjaksi nuorille suomalaisille.

Kotiintulo koulusta.

Aurinko vaipuu koivujen taakse tyyneen järveen. Kultainen on veden kalvo, viileä on ilma; taivaan rauha yli kaiken maani.

Kesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat metsässä. Minä palaan koulusta takaisin kotiini. Tie tuntuu niin pit­kältä, sydän niin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä palanen matkaa kirkkomäelle.

Mitä kaikkea nyt olen oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin kiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä sanaa: meidän maamme! Nyt tunnen sen; – taikka oikeammin vähäisen nurkan siitä: ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä. Mutta minä tiedän nyt että se ansaitsee rakkautta ja minkä vuoksi sitä rakastamme. Minun isäni taivaassa, suo minun oppia paljon, paljon enemmän isänmaastani, että minä tulisin sille kelvolliseksi ja voisin palvella sitä koko elämäni ajan! [– –]

Ja tätä kansaa, jonka Herra Jumala on aset­tanut tänne maailman ääriin kiviä vääntämään, voi, kuinka sitä rakastan sen levollisessa voimassa! Se on sellainen, miksi luonto ja vaiheet ovat sen tehneet; rosoinen, vanha puu kivikkomaassa. Mutta kun me karsimme pois kuivat oksat, kun me hankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen juurille, katso silloin sen latva kasvaa viheriäisiä kerkkiä, silloin on se kukoistava raittiissa nuoruudessaan. Ajatellessani mitä tämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta, mitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; niin näyttää minusta, ettei se kos­kaan saata murtua, niinkauan kuin juuri on terveenä. Onpa ainoastaan yksi vihollinen, joka sen voipi kuolettaa turmelemalla sen sydäm­men, ja sen nimi on Velttous. Mutta katso, silloin taas tuo kova, kylmä, köyhä maa ylt’ ympärillä kehoittaa ja sanoo: tee työtä! Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta, havaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää. [– –]

Minä näen kotini, minä näen sen, akkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon valossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo näen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan, savustuneine ovineen, tuo vanha riihi, jossa ennen hyppelin tasakäpälätä oljilla. Oi kuinka kaikki on entisen kaltaista ja kuinka kaikki on kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon. Puron silta on hil­jan korjattu. Niin.... nyt peittävät korkeat kuu­set talon! Kuinka tie on pitkä! – pitkä! – pitkä! Kuule, tuolla haukkuu koira. Se on Musti, niin, varmaa olen siitä, että hän on saanut vainun minun tulostani. Tie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset tavallisesti illalla kokountuvat. Eteenpäin, eteenpäin, oi, jos voisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä. Joku tulee tiellä.... levittää kätensä.... se on minun äitini, minun rakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen, hyvä Jumalani! sinä olet antanut minulle kaikki, – äitin, kodin, isänmaan. Oi, Jumala olkoon kiitetty!

Zacharias Topelius, Maamme kirja. 1875.

Mainitse kolme tavoitetta, joihin katkelman kuvaustavalla pyrittiin kansallisromantiikan aikana.


Millaiseksi kertoja kuvaa seuraavia asioita? Perustele sitaatilla.

a. luonto


b. isänmaa


c. Suomen kansa


d. Koti


e. Jumala


f. Äiti