Taustaa: Katkelma sijoittuu öiseen Transylvaniaan, jossa minäkertoja on matkalla kreivi Draculan linnaan.
Dracula


Viimein kävi niin että ajuri poistui paljon kauem­maksi kuin aikaisemmin, ja hänen viipyessään poissa alkoivat hevoset vavista rajummin kuin kertaakaan ennen ja korskua ja kiljahdella pelosta. En nähnyt siihen mitään syytä, sillä susien ulvonta oli lakannut tykkänään kuulumasta, mutta juuri silloin pur­jehti kuu mustista pilvistä ja ilmestyi näkyviin mäntyjä kasvavan kalliopaaden takaa, ja kuunvalossa näin meitä kehänä piirittävät sudet, niiden valkeat hampaat ja punaisena roikkuvan kielen, pitkät jänteikkäät raajat ja takkuisen turkin. Kolkkoon äänettömyyteen pitäytyes­sään ne olivat sata kertaa kauhistavampia kuin ulvoes­saan. Minä olin kuin halvaantunut pelosta. Vasta kun joutuu silmästä silmään katsomaan tuollaista kauhua, ymmärtää mitä se todella merkitsee.

Yhtäkkiä sudet alkoivat ulvoa ikään kuin kuutamolla olisi ollut niihin jokin erityinen vaikutusvoima. Hevoset karkasivat pystyyn ja riuhtoivat ja pyörittivät silmiään, joissa oli niin avuton katse että sitä oli tuskallista kat­sella, mutta kauhu ympäröi ne joka taholta elävänä kehänä, ja niiden oli pakko pysyä sen sisällä. Huusin ajuria tulemaan takaisin, sillä en nähnyt muuta mahdol­lisuutta kuin murtautua tuon kehän läpi, ja auttaakseni häntä pääsemään paikalle karjuin ja paukutin kalessien kylkeä toivoen melun karkottavan sudet siltä puolelta, jotta hän saisi tilaisuuden juosta vaunuihin. En tiedä mistä ajuri ilmaantui, mutta äkkiä kuulin hänen äänensä johon oli tullut käskevä ja komentava sävy, ja kun käännyin katsomaan äänen suuntaan, näin hänen seisovan tiellä. Hän heilautti pitkiä käsivarsiaan aivan kuin olisi pyyhkäissyt syrjään näkymättömän esteen, ja sudet perääntyivät vähän kerrallaan kauemmaksi. Samassa kulki synkkä pilvi kuun kasvojen eteen, ja me jäimme taas pimeään.

Kun pystyin jälleen näkemään jotakin, oli ajuri juuri kapuamassa vaunuihin, ja sudet olivat tiessään. Tämä oli kaikki niin kammottavaa ja yliluonnollista, että jouduin hirvittävän pelon valtaan enkä uskaltanut puhua enkä liikkua. Aika tuntui loputtomalta, kun nyt, kuun jäätyä pilvimeren peittoon, kiidimme eteenpäin lähes pilkko­pimeässä. Tie tuntui vievän ylöspäin, muutaman kerran oli äkkilasku, mutta kaikkiaan oli suuntamme ylöspäin. Äkkiä havahduin toteamaan, että ajuri oli pysäyttämässä valjakkoa suuren raunioituneen linnan pihalle; raken­nuksen korkeista mustista ikkunoista ei pilkahtanut ainoatakaan valonsädettä, ja murtuneiden rintavarustus­ten pykäläiset harjat piirtyivät kuutamotaivasta vasten.

Bram Stoker, Dracula. 1897. (Suom. Jarkko Laine.)