- Niinpä niin, Korppu, kukaties sinäkin jonain iltana lennät minun luokseni. Nangijalasta nimittäin. Istut tuossa ikkunalaudalla kuin valkoinen kyyhynen. Ole kiltti ja tule!

Juuri silloin minua alkoi yskittämään, ja Joonatan auttoi minut istualleni ja piti minusta kiinni, niin kuin hänellä oli tapana aina kun minulla oli oikein vaikeata ja sitten hän lauloi:

Sun sielus se on, ja se tahtoo
hetkisen levätä
kotona majassani
rakkaus sylissä.

Vasta silloin minä tulin ajatelleeksi, mimmoista olisi mennä Nagnijalaan ilman Joonatania. Miten yksinäinen minä ilman häntä olisin. Mitä iloa siitä olisi, että pääsisin vaikka miljoonaan seikkailuun ja satuun, ellei Joonatan olisi mukana. Minähän vain pelkäsin enkä tietäisi mitä minun pitää tehdä.

- En minä halua sinne, minä sanoin ja itkin. - Minä tahdon olla siellä missä sinäkin, Joonatan!

- Niin mutta minäkin tulen myös Nagnijalaan, tottahan sinä sen käsität. Tulen kohta puoleen.

- Niin no, kohta puoleen, minä sanoin. - Mutta jos sinä vaikka elät yhdeksänkymmenen vanhaksi, minä joudun sen aikaa olemaan yksikseni. 


Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli