Vuorovaikutuksessa rakentuu kaikki, vuorovaikutus on kaikki. Vuorovaikutus on oppimisen perusta, kasvatus- ja opetustyön ydin. Kasvualusta identetiteen kehittymiselle, oman ajattelun kehittymiselle. Eteenpäin menemiselle, uusien kerroksien löytymiselle.

Syksyn 2023 opetusharjoittelu konkretisoi minulle vuorovaikutuksen merkityksellisyyttä. Siinä rinnalla Katsomusaineiden pedagogiikan opintojakso antoi seisauttavan sysähdyksen vuorovaikutuksen, erityisesti dialogipedagogiikan maailmaan. Loppusilauksen toi Kasvatusalan vuorovaikutusosaamisen opintojakso. Onni on se, että tänä syksynä nämä opintojaksot nivoutuivat yhteen. Se on auttanut reflektoimistyön eteenpäin viemisessä sekä oman ammatti-identiteetin muodostamisessa. Erityisesti tänä syksynä oma ammatti-identiteetti tuntuu olleen myllerryksen keskellä. Siinä sivussa myös koko identiteetti. Lukuisat myrskyt ovat ravisuttaneet sekä sisäistä että ulkoista olemustani raa'alla tavalla. Huojentavaa on ollut se, että rajuilmoista huolimatta seison yhä kahdella jalalla ja myrskyn jälkeisen tyynedeyn toivossa olen uskaltanut päästää irti - monessa suhteessa. Erityisesti tietynlaisesta kontrollista irti päästäminen on ennen kaikkea juurruttanut sisäistä turvaa ja luottamusta. Ei pelkästään minuun itseeni, vaan myös muihin ihimisiin. Olen uskaltanut olla avoimemmin kanssakäymisessä ja luoda uusia siltoja jo entuudestaan tuttujenkin ihmisten kanssa. Luottamuksen sekä turvan tunne ovat antaneet tilaa uuden oppimiselle, uuden rakentamiselle. 

On selvää, että vuorovaikutus toimintana ei ole täysin mutkatonta. Vuorovaikutuksessa ihminen on hauraimmillaan, alttiina erilaisille katseille, ilmeille ja eleille. Sanoille, joita ei välttämättä ole valmistautunut vastaanottamaan. Sosiaalinen tilanne on haavoittuvainen ja pieninkin sävyeroin, edellisestä tilanteesta muuttuneena, voi olla valmiina haavoittamaan (Goffman 2012; Luhtakallio 2012). Veli-Matti Värri (2000) tiivistää kasvatuksen perustavimmat edellytykset turvallisuuteen ja luottamukseen. Turvallinen aikuinen on kohdannut itseään ja tällöin myös valmiina kohtaamaan muita sillä samalla syvyydellä, jolla on itseään kohdannut. 

Kohtaaminen ja kuunteleminen on ollut minulle aina melko luontevaa. Koen olevani sosiaalinen ja sekä antavani että saavani aineksia vuorovaikutustilanteisiin. Jo varhaiskasvatuksen opinnoissa koin epävarmuutta suunnittelytyöstä ja isojen kokonaisuuksien hallitsemisesta. Lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että kunhan jokainen lapsi tulee kohdatuksi ja kuulluksi, olen jo tehnyt äärimmäisen arvokasta ja korvaamatonta työtä. Tätä ajatusta olen yrittänyt jurruuttaa itseeni näidenkin opintojen aikana. Olen kovin pitkään ajatellut, että en voisi olla hyvä luokanopettaja, sillä en mielestäni hallitse riittävän hyvin opetettavia sisältöjä. Harjoittelu on konkretisoitunut minulle ajatusta siitä, että pelkästään sisältöosaaminen, tiedon hallitseminen, ei riitä kokonaisvaltaisessa kasvatus- ja opetustyössä. Sisältöjen hallitseminen tuo varmuutta ja on ehdottomasti osa pedagogista ammattitaitoa, mutta eittämättä tarvitsee rinnalleen muutakin. On ollut helpottavaa huomata, että minussa on sisään rakennettuna jo paljon sellaista, mitä ei erikseen tarvitse luokanopettajan työtä varten opetella. Vuorovaikutus - ihmisten kohtaaminen ja kuuntelu - on minulle iloa ja merkityksellisyyden tunteita tuottavaa. Harjoittelun aikana merkityksellisyyden tunteen vahvistuminen on ollut äärimmäisen motivoivaa.

Olen oppinut näkemään opettajan erilaisten oppimisen prosessien liikkeelle panevana voimana. Kasvatusvuorovaikutus on rikkaimmillaan dialogia, joka kutsuu yhteen erilaiset oppijat. Ihmettelyn, keskustelun ja tarkemman tutkiskelun avulla voidaan avata uusia oppimisen portteja ja tutkimattomia polkuja. Mäki-Oppaan (1999, 54) mukaan lasta ei voida ymmärtää irrallisina osina, vaan hänen olemuksensa on ymmärrettävä kokonaisuutena. Täten voidaan myös todeta, että oppiminen on nähtävä kokonaisuutena, samoin opettamisen prosessit. 

Kasvatus- ja opetustyö on erilaisten tunteiden kanssa tekemisissä olemista. Vuorovaikutus kytkeytyy saumattomasti tunteisiin (Karila et al. 2006). Harjoittelun aikana kiinnitin huomiota juuri tunnetyöskentelyyn. Huomasin, että esimerkiksi oppitunnin alussa koettu epäonnistumisen tunne saattoi vaikuttaa koko oppitunnin ajan sisäiseen tunnelmaani. Pahimmillaan päivän alussa koetut epäonnistumisen tunteet saattoivat vaikuttaa koko päivän tunnelmaan. Onni oli, että pystyin sanoittamaan haastetta ohjaajalleni. Opettaminen on emotionaalista ja väistämättä vaatii tunnetyötä (Gerlander & Kostiainen 2005). Helpottavaa on, että myös tunteiden kohdalla voi harjoitella ikään kuin irti päästämistä. Ei niin, etteikö tunnetta kuuntelisi tai sen äärelle pysähtyisi. On eri asia jäädä tunteeseen kiinni ja toimia siitä käsin kuin tiedostaa se ja työskennellä sen kanssa tilanteen mahdollistamalla tavalla. Sisäistä turvaa ja luottamusta syventävät kokemukset lisääntyivät juuri silloin, kun tunteen kanssa uskalsi mennä eteenpäin, lempeästi, rinta rinnan.

Lähteet:

Gerlander, M. & Kostiainen, E. 2005. Jännitteisyys opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhteissa.  Prologi - Puheviestinnän vuosikirja 2005. https://journal.fi/prologi/article/view/95941

Goffman, E. 2012. Vuorovaikutuksen sosiologia. Tampere: Vastapaino.

Karila, K., Alasuutari, M., Hännikäinen, M., Nummenmaa, A. R. & Rasku-Puttonen, H. (toim.) 2006. Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino.

Luhtakallio, E. 2012. Teoksessa Vuorovaikutuksen sosiologia. Tampere: Vastapaino. 

Mäki-Opas, A. 1999. Murtuneet siivet: auttamisen ja muuttumisen mahdollisuudet. Helsinki: Kirjayhtymä.

Värri, V-M. 2000. Maailma muuttuu, mutta kasvatusvastuu pysyy. Kasvatus: kasvatustieteellinen aikakauskirja, 31:2, s. 130-141.