Luin Jesper Kristianssonin (2021) väitöskirjan “Aika paljon sai tehdä, kunhan se liittyi siihen historiaan ja opetussuunnitelmaan” - Oppilaiden valtaistuminen yläkoulun historian tunneilla. Tutkimuksessaan Kristiansson (2021) oli tehnyt yläkouluun kolmen lukuvuoden mittaisen intervention, jossa tutkittiin vaikutuksia vallan uudelleen jakamisesta historian tunneilla. Oppilaiden valtaa lisättiin tutkimuksessa vaiheittain, ja lopuksi oppilailla oli lähes täysi valta päättää historian tunneista – niin opittavista aiheista kuin työskentelytavoistakin. 

Aluksi ajattelin tutkimuksen olevan mielenkiintoinen, mutta samalla kyseenalaistin hieman sen soveltuvuutta käytännön koulutyöhön. Minulle tutumpi opettajajohtoinen opetustyyli ja opettajan päätösvalta tunneilla käydyistä asioista on Kristianssoninkin (2021) mukaan ollut vahvasti läsnä kouluissa jopa opetussuunnitelmauudistuksen jälkeen. Ehkä tällainen työtapa on nähty tuttuna ja helppona tapana opettaa. Kristiansson (2021) mainitsee opetussuunnitelman yhden tavoitteen oppilaiden demokratiakasvatuksesta, jota tämä tutkimus pyrkii erityisesti toteuttamaan. Uskonkin, että oppilaiden vaikutusvallan ja mielipiteiden huomioon ottamisella harjoitetaan paljon demokratiakasvatuksen lisäksi myös muun muassa itseohjautuvuutta, aktiivista työskentelyä ja vastuun ottamista.

Kiinnostava havainto Kristianssonin (2021) tutkimuksessa oli se, että oppilaat lukivat historian opetussuunnitelmaa aktiivisesti ja valitsivat oppitunnin aiheet tähän pohjautuvien tavoitteiden mukaisesti. Itse tutustuin perusopetuksen opetussuunnitelmaan kunnolla vasta yliopisto-opinnoissani. Lukemani pohjalta jäin miettimään, että myös peruskoulussa oppilaat voisivat perehtyä omaan opetussuunnitelmaansa. Olen Kristianssonin (2021) kanssa samaa mieltä siitä, että opetussuunnitelman lukeminen auttaisi oppilaita suunnittelemaan omaa oppimistaan sekä ymmärtämään laajemmin, mitä asioita koulussa olisi tarkoitus oppia. Tämä vaatisi kuitenkin opetussuunnitelman muuttamista selkeämpään muotoon.

Vaikka näen interventiolla olleen paljon hyviä puolia ja opettavan monia laaja-alaisia taitoja, en usko, että tällaisenaan se voisi olla historian ainoa opetustapa. Kuten Kristiansson (2021) kertoo, tutkimuksen aikana oppilaat eivät oppineet kaikkia historian oppiainekohtaisia tavoitteita sekä oppilaiden työtavat olivat yksipuolisia. Esimerkiksi historian opetussuunnitelmassa tärkeät tavoitteet kuten tulkintojen tekeminen ja lähdekriittinen pohdinta eivät toteutuneet tutkimuksessa täysin. Luulen, ettei oppilailla, varsinkaan alakoulussa, olisi tarvittavia valmiuksia ohjata oppimistaan näin itsenäisesti ja valita opetussuunnitelmaan pohjautuvia oppimissisältöjä. Yksittäisenä projektina tällainen kokonaisuus oppilaiden valitsemasta aiheesta voisi kuitenkin olla hyvinkin toimiva. Ylipäätään oppilaiden autonomian ja vaikutusmahdollisuuksien lisääminen koulussa on tärkeä asia, jota tulisi toteuttaa esimerkiksi tällaisten kokeilujen kautta.