Minua on aina kiehtonut erilaiset rytmi- ja lyömäsoittimet, kenties hyvän rytmitajuni takia, mutta myös siksi, että rytmisoittimia on helppo lähestyä ja ymmärtää. Sointu- tai melodiasoitin saattaa vaatia enemmän teoriatietoa ja syvempää ymmärrystä, jotta soittamiseen pääsee paremmin kiinni. Rytmi- tai lyömäsoitin sen sijaan usein keskittyy ylläpitämään perussykettä tai jotain tiettyä rymtikuviota ja tässä onkin niiden suurin haaste. Kaikilta tällainen "monotoninen tekeminen" ei onnistu ja samassa tempossa pysyminen ei ole itsestäänselvyys.

Lukiossa minulla oli tilaisuus osallistua djembe-kurssille ja päädyin tämän jälkeen ostamaan oman hyvänlaatuisen djemben. Kiinnostuin yksinkertaisen soittimen laajoista käyttömahdollisuuksista (esim. säestyssoittimena) ja monimutkaisempien rytmikuvioiden oppimisesta. Käytin djembeä onnistuneesti opetuksessa viimeksi Onerva Mäen koululla, kun säestin oppilaiden sanarytmejä.

Rytmi- tai lyömäsoittimet tuovat lisäksi paljon mahdollisuuksia soitinrakentamiseen tai vieraisiin musiikkikulttuureihin tutustumiseen. Maailmanmusiikkityylit rakentuvat usein jonkin rytmikuvion pohjalta, jonka päälle rakennetaan muita musiikin elementtejä. Rytmi on muutenkin hyvä lähtökohta ja runko musiikinopetuksessa. Musiikkia voidaan rakentaa myös täysin rytmien varaan, käyttämällä rytmi- tai lyömäsoittimia ja mahdollisuuksien mukaan hyödyntämällä polyrytmiikkaa tai rakentamalla toisenlaisia hyvinsoivia kokonaisuuksia pällekkäisistä rytmeistä. Eri sointivärien ja rytmien yhdistäminen tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.

Rummut on asia erikseen. Olen huomannut, että rumpujen soittaminen koko luokan kanssa on todella haastavaa ja harvemmin kaikki oppivat "kokonaisia patterneita" jalalla ja molemmilla käsillä. Rumpujensoiton pedagogiikkaa paremmin ymmärtääkseni aloin itsekin käydä rumputunneilla JAMKin puolella. Haluan musiikinopettajana osata antaa vinkkejä myös hieman edistyneemmille rumpaleille ja uskon pystyväni tähän näin kahden vuoden sivuinstrumenttiopintojen jälkeen.

Ryhmäpedagogiikka tosiaan tuottaa hankalauuksia myös sen takia, ettei kaikilla oppilailla yleensä ole mahdollisuutta soittaa rumpuja yhtä aikaa. Nuotinnus voi olla hankala ymmärtää ja omien havaintojen ja kokeilujen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että "rastidiagrammi" on paras nuotinnustapa.

Kehorytmiikkaan en oikein ole tutustunut ennen kuin tulin yliopistoon ja olen ehkä vierastanut sen hyödyntämistä omassa opetuksessa. Tiedostan kehorytmiikan käytön hyviä puolia motorisen kehityksen kannalta ja siksi olisi erittäin suotavaa käyttää tätä työtapaa kaikilla kouluasteilla alakoulusta lukioon.

Minusta kuitenkin tuntuu, että kehorytmiikka on itselleni jopa aika vaikea asia, mikäli edetään perusasioista vähän pidemmälle. Toisaalta, opettajan "mokaaminen" saattaa kannustaa ja rohkaistaa oppilaita - hehän pääsevät näyttämään olevansa opettajaa parempia jossain asiassa!

Kehorytmiikan ehdottomasti paras puoli on, ettet tarvitse lainkaan soittimia, "soittaminen" ei vaadi mitään erikoisosaamista ja yleensä onnistuu kaikilta. Tekemisen palaute on välitöntä - oppilas tuntee ja kuulee mitä hän tekee eikä soitin tuota teknisiä ongelmia tai haasteita.