Aurinko paistoi jo korkealta, kun Tervaniemen tilan pelloille kantautui vellikellon kutsuva ääni. Kellon kumea sointi kiiri yli pihapiirin, viestittäen koko tilan väelle, että oli aika palata tupaan ruokailemaan.

Astuessa tupaan lämpö ja kodikkuus tuntuivat heti porstuassa. Porstuan kautta pääsi kulkemaan erstupaan ja tupaan, ja sieltä johti portaat myös yläkertaan. Tuvassa tulisija hohkasi lämpöä ja antoi valoa. Loviisa-emäntä ja Elsa-piika hääräsivät uunin luona, jossa padassa porisi herkullinen keitto.

”No niin, tulkaahan syömään!” Loviisa huikkasi kääntäen päätään uunin äärestä. ”Keitto on juuri sopivan kypsää.”

”Voi kuinka ihanalta tuoksuu, äiti!” Hilta huudahti ja riensi auttamaan pöydän kattamisessa.

Tuvan kalustus oli yksinkertaista, mutta laadukasta ja käytännöllistä. Pitkä pöytä keskellä tupaa oli paikka, johon kaikki kokoontuivat aterioimaan. Jokaisella oli oma nimikkolusikkansa, jota säilytettiin lusikkavinkassa. Ateriat koostuivat usein keittoruuista, kovasta ruisleivästä, pitkästä piimästä, verimakkarasta ja erilaisista juustoista. Peruna ja suolasilakka olivat myös yleisiä arkiruokia. Lattian alla oli kellari, jossa ruoka pysyi viileänä.

Jaakko-isäntä istui jo pöydän päähän. ”Mikä onkaan päivän keitto, Loviisa?”

”Klimppisoppa, Jaakko. Ja tietenkin ruisleipää kylkeen,” Loviisa vastasi hymyillen.

”Se onkin hyvä ateria näin työpäivän keskellä,” Jaakko totesi, pyyhkien hikeä otsaltaan. ”Tallissa kelpaa paiskia töitä tämän jälkeen.”

Lapsista nuorimmat, Hilda ja Lydia, istuivat myös paikoillaan. ”Saanko piimää, äiti?” Lydia kysyi ja ojensi kupin.

”Tietysti, kultaseni,” Loviisa vastasi kaataen piimää kannusta.

Tuvan toisella puolella sijaitsi erstupa, jossa oli jatkuva tekemisen meininki. Juhani-setä veisti työkaluja. Seinällä oli sitä varten laskettava höyläpenkki ja työkaluja omissa telineissään. Erstuvassa myös kudottiin kangaspuilla ja nurkassa rukki surisi ahkerasti. Seinillä roikkui kauniita vaatteita ja väen kaappeja, ja katosta roikkui leipiä kuivumassa. . Erstuvassa oli toinen avotakka. Siellä oli suuri arkku tavaroiden säilyttämistä varten. Talon nuorempi väki, lapset, piiat ja renki nukkuivat pirtin puolella edusverhollisissa kerrossängyissä. Tytöt nukkuivat peräsängyssä ja pojat ovisängyssä.

Tupakamari sijaitsi erstuvan ja tuvan välissä. Se oli talon emännälle ja isännälle. Se oli hiljaisempi huone kuin tupa, jossa oli tavallisesti vilskettä ja työn melskettä. Tänne Jaakko ja Loviisa vetäytyivät lepäämään päivän töiden jälkeen.

Toisessa kerroksessa sijaitsi ylistupa, jota käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Se toimi varastona, mutta myös tilapäisenä asuintilana tarvittaessa. Tilassa pidettiin myös juhlia, joissa kyläläiset kokoontuivat juhlimaan ja viettämään aikaa yhdessä.

Päärakennuksen vieressä oli syytinkitupa, jossa vanha isäntä Heikki vietti päivänsä. Hän oli luovuttanut tilan Jaakolle ja nyt hän nautti ansaituista eläkepäivistä. Heikki istui usein syytinkituvan kuistilla katsellen, kuinka tilan elämä jatkui entiseen tapaan, sukupolvelta toiselle.

Kirjoittanut: Susanna Kekola, luokanopettaja

Ethän kopio tarinaa ilman lupaani. Olen kirjoittanut tarinan luokkaani varten. Sen tarkoitus on elävöittää ympäristöopin opetusta ja antaa kuva entisajan talonpoikaiselämästä.