Kong­ressi New Yor­kissa toi Suo­mesta tuli­jalle hämmäs­tyksen. Tieto­tek­niikkaan perus­tuva opetus on­kin kuu­man de­batin ai­he, ei kaikki­voipa rat­kaisu kansa­kunnan on­gelmiin. On­gelma ei­vät ole tieto­koneet, vaan mu­kana kul­keva oppi­mis­kä­sitys, jol­ta ei vain puu­tu tieteel­linen poh­ja, vaan jo­ka on osoi­tettu virheel­li­seksi. Tut­kijat kut­suvat näi­tä käsi­tyksiä kasva­tus­tieteen urbaa­neiksi legen­doiksi.

En­sin on le­genda uu­desta, digi­na­tii­vista suku­pol­vesta, jo­ka tie­tää luon­nostaan, mi­ten käyt­tää tieto­tek­niikkaa oppi­miseen, ja jol­la on ky­ky ra­kentaa merki­tyk­sel­listä tie­toa audio­vi­suaa­li­sesta infor­maa­tio­tul­vasta. Sil­le ei­vät en­tiset ope­tus­me­todit toi­mi ei­vätkä tra­di­tio­naa­liset oppi­mis­kä­si­tykset so­vi.Oppi­minen on sil­le pelaa­mista ja koulun­käynti pi­kemmin sosiaa­lista viihty­mistä ja tove­reiden tapaa­mista kuin opis­kelua.

Kä­sitteen kehit­täjä no­jasi tutki­muksen si­jaan ha­vaintoon. Hän nä­ki las­ten hel­pon harjaan­tu­misen tieto­ko­neiden käyt­töön ja päät­teli, et­tä hei­dän ai­voissaan on tapah­tunut no­pea ke­hitys. Tä­mä pait­si joh­taa hei­dät op­pimaan eri ta­voin kuin aiem­pi suku­polvi, myös te­kee heis­tä ns. moni­toi­mi­joita, niin et­tä heil­lä on ky­ky teh­dä yh­tä ai­kaa useita sel­laisia asioita, jot­ka kaik­ki vaa­tivat tie­toisia ajat­te­lup­ro­ses­seja ja infor­maation käsit­telyä. Ihmi­saivot kui­tenkin sal­livat eri asioiden vä­lillä vain siir­tymät, ei­vät sama­nai­kaista kah­den asian suorit­ta­mista, el­lei toi­sen teke­minen ole auto­ma­ti­soitua. Ih­minen voi kä­vellä ja pu­hua yh­tä ai­kaa, jos­kin tä­mäkin jos­kus joh­taa onnet­to­muuksiin. Siirty­minen toi­seen asiaan voi ta­pahtua no­peasti, mut­ta kes­keyttää ai­na huo­mion edel­li­sestä, mi­kä puo­lestaan joh­taa lisään­tyvään muisti­ra­si­tukseen ja lisään­tyviin vir­heisiin. Au­toa ajet­taessa kiel­letään puhe­limen käyt­tö sii­hen liit­tyvien ris­kien ta­kia, mut­ta oppi­mista mo­nen asian yhtäai­kaisen seuraa­misen aja­tellaan edis­tävän.

Toi­nen le­genda on väi­te spe­si­fi­sistä oppi­mis­tyy­leistä (vi­suaa­liset, ana­lyyt­tiset, holis­tiset jne. op­pijat), joi­hin yksi­löl­linen opis­kelu tu­lisi so­vittaa ja joi­den mukai­sessa räätä­löin­nissä tieto­tek­niikka voit­taisi perin­teisen ope­tuksen. Väit­teet ovat intui­tii­vi­sesti uskot­tavia, mut­ta niil­tä puut­tuu tieteel­linen poh­ja. Op­pilaat pi­tävät eri­lai­sista oppi­mis­ta­voista, mut­ta pitä­minen ei joh­da tehok­kuuteen. Oman tyy­lin seuraa­minen voi joh­taa pa­rempaan koulu­viih­ty­vyyteen, mut­ta ei pa­rempaan oppi­miseen.

Kol­mas le­genda on opis­ke­li­joiden näke­minen itseoh­jau­tu­vina oppi­joina, joil­le tu­lee an­taa se­kä maksi­maa­linen kont­rolli omasta opis­ke­lustaan et­tä oppi­mansa arvioin­nista. Digi­na­tiivit lap­set tie­tävät it­se par­haiten, mi­ten käyt­tää tekno­logiaa oppi­miseen, ja kehit­tävät itseoh­jau­tu­vasti tarvit­tavat meta­kog­ni­tii­viset tai­dot. Opet­tajan teh­tävä on ke­vyellä kä­dellä oh­jata op­pilaat käyt­tämään infor­maa­tio­läh­teitä, kos­ka kaik­ki, mi­tä tu­lee tie­tää, löy­tyy We­bistä.

Tutki­mus­sarjat tällai­sista oppi­joista ovat kui­tenkin ala­ku­loista luet­tavaa. He ei­vät ole kriit­tisiä ongel­man­rat­kai­si­joita, vaan luot­tavat ensim­mäiseen löy­tyvään tie­toon. He ovat passii­visia infor­maation kulut­tajia, ei­vät uu­den tuot­tajia. He ei­vät osaa vali­koida, ar­vioida ja pro­ses­soida tie­toa. Ky­seiset val­miudet vaa­tivat vah­van peru­so­saa­misen, ja sen saavut­ta­minen van­kan oh­jauksen. Liian vä­hillä pohja­tie­doilla tapah­tuva mini­maa­li­sesti oh­jattu oppi­minen jää kuormit­tamaan työ­muistia johta­matta muu­toksiin pitkä­kes­toi­sessa muis­tissa, mi­tä oppi­minen puo­lestaan edel­lyttää.

Tä­män uu­den oppi­mis­kä­si­tyksen epäi­lijät vaien­netaan herät­tä­mällä heis­sä moraa­linen pa­niikki: he ovat kehi­tyksen pysäyt­täjiä ja inno­vaa­tioiden vastus­tajia vail­la ky­kyä näh­dä maa­il­man funda­men­taa­lista muuttu­mista. Ku­kaan tut­kija ei kui­tenkaan vas­tusta tieto­tek­niikan tu­loa ope­tukseen; tieto­tek­niikka on tut­kijan omaakin ar­kea ei­kä hän tu­lisi toi­meen il­man si­tä. Hän vas­tustaa tekniik­ka­hypen sivu­tuot­teena tul­lutta tutki­mus­tiedon vas­taista käsi­tystä oppi­mi­sesta ja sen kri­tii­ki­töntä laaje­ne­mista koulu­maailmaan.

Lii­sa Kelti­kan­gas-Jär­vinen
Kirjoit­taja on psy­ko­logian pro­fes­sori Hel­singin ylio­pis­tossa.

Ko­lumni Lääkä­ri­leh­destä 37/15.

Lue myös mui­ta Lii­sa Kelti­kan­gas-Jär­visen kirjoi­tuksia:
Asiaa vai emoo­tiota
Mit­tausta vai mieli­valtaa
Mi­nä ja mi­nun jut­tuni