Kuvaileva tekstityyppi

Kuvaus on peruskirjoittamista. Kuvauksessa pyrit kuvaamaan asioita ja kertomaan asioista sen perusteella, mitä näet, kuulet, haistat ja maistat tietyssä tilanteessa. Kuvailevassa tekstissä luonnehditaan asiaa, tapahtumaa tai henkilöä kirjoittamalla tämän ominaisuuksista. Kuvailevassa tekstissä ei kerrota omia mielipiteitä.

Kun kerrotaan ominaisuuksista, sanat voivat helposti sisältää mielipiteitä. Vertaa seuraavia lauseita ja mieti, miksi toiset lauseet ovat mielipiteitä ja toiset kuvausta:

• Talo on kaunis ja sopii hyvin ympäristöön. 
• Talossa on kolme kerrosta ja ikkunoiden yläpuolella on kipsikoristeita. 
• Viini tuoksui hyvältä. 
• Viini tuoksui kanelilta. 

Onnistunut kuvailu maalaa lukijan mieleen kuvan, tunnelman, tuoksun, maun. Kuvailussa täytyy hyödyntää suomen kielen koko kirjoa. Adjektiivin "hyvä" sijasta voit valita "taivaallinen, ilahduttava, kuvankaunis, mahtava, ..."
Muista hyödyntää muitakin kuin näköaistia.

Myös verbit voivat olla kuvailevia. "Juosta" vai " kirmata, hölkätä, spurtata, kaahata, laukata, koikkelehtia"?

 

TEHTÄVÄT:

1. Lue Leena Krohnin novelli Hullukaalin kaupunki. Vastaa kysymyksiin.

• Mitä tekstityyppiä novellissa on eniten?
• Tiivistä novellin juoni viiteen virkkeeseen.
• Etsi novellista kymmenen verbiä (varista, kuihtua, siirottaa…) Millaisia novellin verbit ovat?
• Etsi novellista kymmenen adjektiivia, eli sanaa joka vastaa kysymykseen millainen (rajukasvuinen, pystyoksainen, kartiomainen, soikea…) Millaisia novellin adjektiivit ovat?
• Etsi novellista kymmenen kasveihin liittyvää sanaa (poppeli, latvus, likusteri, kukinto, verhiö..) olivatko sanat sinulle tuttuja?

 

2. Kirjoita sitten itse kaksi kuvausta.

• Kirjoita siitä, mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet.
• Kirjoita toinen teksti kodistasi ja toinen teksti jostain paikasta koulussa.
• Käytä mahdollisimman monipuolisesti eri aistein havaittavia adjektiiveja.

Hullukaalin kaupunki

Rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti kuihtuvat ja varisevat kesänurmelle – niitä Håkan, puutarhuri, rakasti. Eikä yhtään vähempää lehtikuusen käpyjen siirrottavia suomuja, rennon kierteisinä nousevia kuusaman versoja tai koivujen pähkylöitä, lenninsiivillä varustettuja, jotka niin muistuttavat matkaan lähteneitä muuttolintuja.

Kukista puhumattakaan, villikukista ja puutarhakukista, kukkien huiskiloista, tähkistä ja viuhkoista, niiden mykeröistä, niiden huulimaisista eriöistä, jotka kurottautuivat kohti taivasta kuin suudelmat, syvistä tuoksuvista nieluista, joiden mesiviitat opastivat hyönteisiä kohti kaikkien yhteistä nautintoa.

Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahteranhärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan. Mutta kaupungin taannoinen puoluejohtaja oli ollut puutarhan pahin vitsaus. Mieluummin Håkan olisi toivottanut tervetulleeksi satatuhatta Egyptin heinäsirkkaa.

Voi syreenien raskaita nuokkuterttuja ja pionin monikerroksisia, tiukkoja nuppuja, voi ketolemmikkien sinenpuhtoisia verhiöitä ja leijonankitojen pulleita mesisäiliöitä – voi niitä!

Niiden kohtalo oli sinetöity puoluejohtajan päähänpinttymien tähden.

Johtaja sanoi, että tarvittiin lisää kaalia ja perunaa. Sen Håkan toki ymmärsi, edellinen vuodentulo oli ollut huono. Hän itsekin söi kaalia ja perunaa, jotakinhan oli syötävä. Mutta pitikö ne istuttaa juuri perennapenkkeihin ja kukkaniityille?

Niin oli asia, niin määräsi puoluejohtaja. Siihen aikaan hänen sanansa oli kaupungissa laki. Kukat ja koristekasvit veivät turhaan maata oikeilta hyötykasveilta. Mutta vielä olennaisempaa oli se, että ne ilmensivät vääränlaista, pikkuporvarillista ideologiaa. Ennen kaikkea siksi, pedagogisista syistä, ne oli nyhdettävä pois. Niiden tilalle oli istutettava kaalia ja perunaa, rangaistuksen uhalla. Tosin myös lanttu ja porkkana olivat sallittuja.

Aluksi puutarhojen omistajat kieltäytyivät, mutta kun uhkasakkoja korotettiin kolmasti, monet alkoivat taipua. Håkan ei vielä sittenkään. Viikko sen jälkeen, kun kolmas ultimatum oli annettu, hänen pihalleen ilmestyi nelihenkinen partio mukanaan moottorisahat, viikatteet, kuokat ja kanget.

- Olkaa niin ystävälliset, älkää koskeko minun pioneihini, Håkan pyysi. – Näettekö nuppuja, miten isot ne jo ovat, melkein valmiit. Ne puhkeavat ensi viikolla; jos teidän on pakko niittää ne, tulkaa takaisin sitten kun ne ovat kukkineet, kun ne alkavat putoilla.

- Pois tieltä, partion johtaja sanoi. – Me teemme vain työtämme. He täyttivät päiväkäskynsä nopeasti ja tehokkaasti. Pian perennapenkeissä lojui sikin sokin nuppuja kuin katkaistuja päitä. Kukkien varsista vuoti maahan niiden kultainen mahla. Sinä iltana Håkan istui verhojen takana ja itki. Hän sairastui ja pysyi neljän seinän sisällä monta viikkoa.

Mutta taloonsakaan hän ei voinut välttyä kuulemasta partioiden tekoreippaita lastenlauluja. Uuden vallankumouksen hysteria levisi koko kaupunkiin. Uusia lippuja nostettiin salkoihin. Partiot marssivat pihalta pihalle, puistosta puistoon joka aamu tarkistamaan, josko kukat olivat uskaltautuneet puhkeamaan. He lauloivat lakkaamatta marssiessaan, joikuivat ja jodlasivat.

Kun epidemia oli pahimmillaan, naapurikorttelien asukkaat kalistelivat kattilankansia karkottaakseen myös linnut. Håkan ei ollut koskaan ajatellut, että taivaan linnutkin saattoivat edustaa väärää ideologista hapatusta. Innokkaimmat repivät maasta jopa vastaversoneet ruohotupot, niin että kun kesä eteni ja kallistui syksyyn, pihoilla ja puistoissa pölysi vain kuiva, köyhtynyt tanner.

Kukat katosivat, mutta myös ihmiset katosivat, kukaan ei tarkkaan tiennyt minne.

Jonnekin kaupungin ulkopuolelle oli perustettu koulutuskeskuksia, joissa opetettiin, miten ihmisten tuli ajatella oikein, miten puhua oikein ja kuinka toimia oikein. Toiset palasivat ennen pitkää takaisin, toisista ei enää koskaan kuultu.

Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.

Mutta silläkin ajalla oli loppunsa. Ne jotka palasivat, tulivat kuin toiseen kaupunkiin.

Heille opetetusta oikeasta oli tullut väärää. Håkanin puutarha oli jälleen vihreä, siellä liehuivat kukkien viirit, kukoistivat pionit, leijonankidat ja syreenit. Kukat ovat kestävämpiä kuin ihmiset, Håkan ajatteli.

Partiot olivat hajonneet aikaa sitten. Puoluejohtaja oli poissa, hänen nimeään pilkattiin, ei ollut ketään, joka olisi myöntänyt aikoinaan kunnioittaneensa häntä.

Yksi hulluus oli ohi, toisen aika oli koittanut. Nyt elettiin kaupungissa toista aikaa, nyt ei enää kasvatettu tavallista kaalia vaan hullukaalia, Hyoscyamus nigristä. Kasvia, jota ennen oli ylenkatsottu ja joka oli versonut vain kaupungin syrjäkulmilla, satamissa, hautuumailla, teollisuusalueilla ja tienvierillä, viljeltiin nyt pihoilla ja jopa yleisissä puistoissa. Jopa parvekkeilla ja ikkunalaudoilla sitä kasvoi, toiset olivat pyhittäneet hullukaalille kokonaisen huoneen ja polttivat kasvilamppuja pitkiä iltoja saadakseen sen kukoistamaan nopeammin.

Hullukaali on kummallinen kasvi. Keväällä, ensimmäisten sirkkalehtien jälkeen esiin työntyy lajille tyypillisiä terävän hammaslaitaisia, karkeita ja karvaisia lehtiä. Sitten alkaa näkyä nuppuja ja pian puhkeavat ensimmäiset kukat. Niiden teriöt ovat kalpean- tai likaisenkeltaisia, niissä risteilee violetteja punaisia raitoja, kuin verisuonia. Silloin puutarhassa alkaa aistia myös hullukaalin tunnusomaisen lemun.

Hullukaalin kukkakruunu on suppilomainen, heteen ponnet harottavat erillisinä.

Hedelmä on monisiemeninen, ja laji voi ilmaantua mitä odottamattomimpiin paikkoihin, koska siemenet säilyvät maassa pitkiäkin aikoja.

Hullukaali on myrkyllinen kasvi, niin myrkyllinen, että pienikin yliannostus saattoi johtaa koomaan ja kuolemaan. Senpä takia juuri kaupunkilaiset olivatkin niin ihastuneita hullukaaliin: he saivat hallusinaatioita syömällä sen siemeniä ja pureskelemalla kukkien terälehtiä.

Hullukaalin lehdet, siemenet, kukat ja juuret ovat kaikki myrkyllisiä. Aikoinaan sitä on käytetty lääkkeenä astmaan, vanhuuden vapinaan, hammassärkyyn ja levottomuuteen. Sen skopolamiini ja atropini vaikuttavat suoraan keskushermostoon.

Hullukaali antoi käyttäjiensä vilkaista kummalliseen maailmaan. Se auttoi heitä näkemään värikkäitä uusia unia ja unet olivat parempia kuin kaupungin köyhä todellisuus. Mutta monet joutuivat sekavuustilaan, pulssi tiheni, näkö hämärtyi. He pyörtyilivät, heidän ruumiinlämpönsä nousi vaarallisiin lukemiin, puhe puuroutui, kouristukset alkoivat. Mutta jos he toipuivat, he hankkivat taas tavalla tai toisella hullukaalinsa.

Toisenlaisia partioita kuin entisen puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.

Vain Håkan, puutarhuri, ahersi yhä tarhassaan. Hullukaalia kasvoi myös Håkanin puutarhassa, vaikka hän itse ei ollut sitä kylvänyt eikä koskaan käyttänyt sitä. Mutta kaupungissa kasvatettu muunnos oli nopea leviämään ja osoittautui tavattoman kestäväksi. Kun kuivuus, kylmyys tai märkyys tappoi muun ruohon, sen lehti säilyi muuttumattoman vehmaana yli kuivien kausien ja kovimman pakkastalven. Sen kasvupaikkavaatimukset olivat minimaaliset. Se kesti mitä tahansa. Se levisi kaikkialle. Sen notkeat versot köynnöstyivät ja nousivat jopa bulevardin lehmuksien runkoja pitkin.

Sen lehti oli terävä kuin leipäveitsi. Koskepa siihen, niin sormeesi viiltyy pitkä haava.

Öisin kun Håkan kävi heittämässä pihallaan vettä, hän näki, kuinka hullukaali hohti takapihalla syreenipensaan alla. Se oli ikään kuin itsevalaiseva, hieman kiiltomatojen tavoin. Hän ohjasi virtsasuihkunsa sen lehtien päälle, mutta se ei niitä haitannut, toimi vain lisälannoitteena, ja hullukaali kukoisti yhä uljaammin.

Niin sanottu luonto, mikä se oikeastaan oli? Mitä kauemmin ja lähempää Håkan sitä katseli, sitä enemmän hän ihmetteli, sitä vähemmän ymmärsi. Tämäkin vitsaus, joka nyt oli vallannut kaupungin, oli osa sen salaisuutta.

Mutta kevät kertautui vuosi vuodelta pysymättä silti koskaan samana. Miten jokainen kasvukausi oli erilainen, jokainen aukeava teriö aina uusi. Miten puiden lehdet suoniverkkoineen muistuttivat itse puita, puut omia lehtiään.

Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kesänurmelle…

 

Leena Krohnin kokoelma