← Verkkolehti TYKYTYS

← ILMOITUSTAULU Ajankohtaista ja ajatonta asiaa

Missä kuljimme - Miten intianit elävät reservaatissa vuonna 2016 (Raymond)

Miten intiaanit elävät reservaateissa vuonna 2016.
Intiaanit
Teksti
Tero Salonen
Kuvat
Touko Hujanen

USA:ssa intiaanikasinoiden tuottoja ohjataan heimojen yhteiseen hyvään. Nousujohteisen kasinobisneksen onkin sanottu parantaneen alkuperäiskansojen elämää. Aivan näin ei ole. Raymond lähti katsomaan, millaista on arki intiaanireservaateissa vuonna 2016.

_I5A3892

Intiaanit ovat 14 000 vuotta asuneet Lower Flathead -joen seuduilla.

Kuinka monissa hautajaisissa olit viime vuonna?”, kysyy Daniel Stiffarm, Kootenai-intiaaniheimon kulttuurineuvoston johtaja.

”Olin 44 hautajaisissa. Se on maailma, jossa minä elän.”

Montanan osavaltiossa, Flatheadin intiaanireservaatin maisemassa loistaa kirkas vuoristojärvi. Maisemaa hallitsevat avarat niittymaat, syvät laaksot, puiset vanhat maatilat. Ja Kalliovuoret, havumetsäinen ja lumihuippuinen vuoristojono, joka halkaisee Amerikan lähes viiden tuhannen kilometrin matkan Meksikosta Kanadaan. Alue on erittäin harvaan asuttua: osavaltio on pinta-alaltaan hieman Suomea isompi, mutta asukkaita on vain miljoona. Suomessa neliökilometrillä elää keskimäärin noin 18 asukasta, Montanassa alle kolme. Suurimmassa kaupungissa Billingsissä on reilut sata tuhatta asukasta. Ilma on puhdas ja raikas, ja joka aamu heräät Uuden Seelannin kaltaisen pakahduttavan kauniin luonnon keskelle, mutta alla soi paha sävel: suuri osa Stiffarmin viime vuoden hautajaissaattueista oli seurausta alkoholin liikakäytöstä, huumeiden yliannostuksista tai itsemurhista.

”Nuo lapset ovat nyt vapaita. Vapaampia kuin voivat koskaan tajutakaan.”

Nyt intiaaneille pyhän Lower Flathead -joen luona vietetään River Honoringia, ruokaa ja liikkumisreitin antaneen joen kunnioitusjuhlaa. On kuulas toukokuun aamu. Reservaatin lapset saavat kohta rientää kouluista kesälaitumille. He ovat saapuneet opintoretkelle keltaisilla koulubusseilla, tiipiiden ja erilaisten infokojujen luokse. Lapsille kerrotaan luonnosta, heimojen perinteisistä elämäntavoista ja luonnonvaraisuudesta. Stiffarm poimii maasta kasvin, death camasin.

_I5A3093

Koululaiset pelaavat double ballia, vanhaa peliä, jolla on kehitetty kordinaatiota ja tiimityöskentelyä.

”Tämä on hyvin saman näköinen kukka kuin syötäväksi kerättävä. Tämä kuitenkin lamaannuttaa hermoston ja tappaa. Nämä kukat kasvavat vierekkäin, joten pitää olla tarkkana.”

Kuljemme Stiffarmin kanssa heinikolla, jossa hänen oma intiaanisukunsa on kävellyt jo tuhansia vuosia, yli 50 sukupolven ajan. Intiaanit ovat asuttaneet näitä seutuja 14 000 vuotta. Nähneet saman elintärkeän joen virtauksen, sen penkereet ja katsoneet pöllöjen lentävän taivaalla, hyvien ja pahojen viestien tuojina. Soittaneet sävelmiä, joita intiaanit nytkin jokijuhlassa rumpujen säestyksellä laulavat. Pitäneet tässä pyhällä paikalla nuotiota.

Nuotion äärellä joen rannassa mekin nyt syömme intiaanityttöjen antamat, koululaisilta yli jääneet lounaat. Kerroskolmioleipä, omena, piirakka, vettä, sinappia ja majoneesia paperipussissa. Maailmantuuli-niminen tyttö näyttää jojolla temppuja. Hänen isänsä Tanssiva Karhu kertoo, kuinka hän perinteisiin asuihin pukeutuen ja tanssien vaalii heimonsa perinteitä.

_I5A2846

_I5A3473

Pöllöt tuovat intiaanien mukaan viestejä elämästä ja kuolemasta. Tanssiva Karhu laittaa tanssiessaan intiaaniasusteen päällensä, mutta t-paita komeilee nimen mukaisesti.

Flatheadin reservaatti luotiin USA:n hallituksen The Hellgate -sopimuksella vuonna 1855. Tuolloin Kootenai- ja Salish-intiaaneilla oli 200 000 hehtaaria elinalueenaan. Sopimuksen jälkeen heille jäi 13 000 hehtaaria.

Kun reservaatti vuonna 1910 avattiin valkoisille, heille myytiin loput 187 000 hehtaaria.

Euroopasta rantautuneiden kansojen muodostama Yhdysvallat ratkaisi ”intiaaniongelman” 1800-luvun lopussa sullomalla tartuntatautien ja tappamisen jälkeen miljoonista jäljelle jääneet muutamat sadat tuhannet ahtaisiin asuinalueisiin. Reservaateista poistuminen ilman lupaa tiesi pidätystä ja hirttopuuta. Villien sivistämisen kantavia ajatuksia oli, että ilman yksityistä maanomistusta ei voi olla korkeata sivilisaatiota.

Niinpä intiaanien asuttamia maita kaupattiin sanomalehti-ilmoituksilla, joiden otsikoissa huokui amerikkalainen unelma: A Home for You and a Fortune, too ja The Land of the Wonderful and Rich Flathead Indian Reservation in Western Montana. Mainoksissa kerrottiin, kuinka ”et voi olla kokeilematta tätä mahdollisuutta” ja kuinka alueen läpi tulee kulkemaan junarata ja kuinka rikkaita nämä laaksot ovat, ”kuuluisia omenoistaan ja muista hedelmistään”.

_I5A5586
Valkoisia muutti alueelle, laki puolellaan, ja historioitsijat kuvailivat monia heistä ”ihmisloisiksi, joiden vastenmielisyydessä oli korkeintaan aste-eroja”.

Amerikkalainen historioitsija John Toland on esittänyt, että Adolf Hitler otti juutalaisten keskitysleireille mallia suoraan USA:n intiaanireservaateista.

Kootenai- ja Salish-heimolaisia on nykyään 7 500, joista kaksi kolmasosaa asuu reservaatissa tai sen lähettyvillä. Stiffarmin työnä on opettaa heille asioita maailmasta ja ihmisyydestä ja saada heidät kiinnostumaan niistä.

”Täällä joella ei ole kaupunkien ääniä. On vain joen ja metsän ja meidän omat äänemme. Mutta nyt kun katselen nuoriamme, mietin, koska mahdan olla seuraavan nuoren hautajaisissa.”

”Meillä on lukuisia ongelmia. Kukaan ei oikein välitä.”

”Ihmettelen, että heimomme edes on täällä enää.”

Toimeentulo on niukkaa. Työttömyysprosentti on 30–80 reservaateista riippuen. Flatheadin reservaatissa liki puolet elää köyhyysrajan alapuolella. Se aiheuttaa toivottomuutta.

”Jokin aika sitten täällä kaksivuotiaan lapsen hoitajana ollut serkku oli kännissä tai huumeissa ja tappoi lapsen ampumalla tätä päähän. Kuukausi sitten vastasyntynyt tyttö kuoli, kun vanhempi nukahti huumepäissään tämän päälle. Pari vuotta sitten Etelä-Dakotassa nuoret intiaanit tekivät peräkkäin järjestelmällisesti itsemurhia. Yli kymmenen ehti tappaa itsensä ennen kuin sovittu itsemurhaketju saatiin selville”, Stiffarm huokaa.

”Kaikkea tällaista täällä tapahtuu.”

Hän sanoo, ettei intiaaneilla ole enää identiteettiä, ja itsetunto on alhaalla. Kulttuurin katoaminen on johtanut itsetuhoiseen käyttäytymiseen.

”Sitä on jatkunut nyt ainakin 80 vuoden ajan. Ihmettelen, että heimomme edes on täällä enää. Katselin vuodesta 1926 kirjattuja kuolinaikoja. Siellä on todella paljon teinejä ja pieniä lapsia.”

_I5A3395

Maailmantuuli on Tanssivan Karhun tytär.

Vieressämme heinikolla iso joukko lapsia riemuitsee double ball -pelissä. Se on laji, joka ei täyttäisi EU-turvallisuusdirektiivejä: joukkueiden pelaajilla on puiset kepit, joilla he kuljettavat ja heittävät nahkaisella nauhalla yhdistettyä kaksoispalloa tarkoituksenaan saada se vastustajan maaliin. Peli on vuosituhansien ajan kehittänyt jalanliikkumista ja tiimityöskentelyä.

Stiffarm pyrkii olemaan se, jonka luo on helppo tulla, kun on paha päivä.

”Koitan sanoa nuorillemme, että älä pelkää mennä Missoulaan tai muualle reservaatin ulkopuoliseen kaupunkiin, siellä on paljon mahdollisuuksia elämälle.”

Stiffarm vilkaisee haikeana riemukkaasti double ballin perässä juokseviin koululaisiin.

”Nuo lapset ovat nyt vapaita. Vapaampia kuin voivat koskaan tajutakaan.”

”Tiedätkös, kun olimme koulun valokuvauskurssin matkalla New Yorkissa lukiossa, he eivät tienneet siellä Amerikan alkuperäisväestöstä.”

_I5A3794

_I5A4049

Kristallinkirkas Flathead-vuoristojärvi auringonlaskussa.

”Tiedätkös, kun olimme koulun valokuvauskurssin matkalla New Yorkissa lukiossa, he eivät tienneet siellä Amerikan alkuperäisväestöstä. Ne kysyivät, että miten minusta on tullut jokin heimolainen. Että olenko käynyt jonkin heimokurssin”, Bailey Wippert, 16, kertoo Two Eagle River Schoolin liikuntasalissa Pablon kylässä.

Lukiolaiset heittelevät salissa koripalloa. ”Täällä on hirveää asua”, yksi oppilaista sanoo. Kaikki ovat samaa mieltä.

Flatheadin koulun oppilaat kuuluvat kaikki intiaaniheimoihin. Highschool joutuukin tulemaan toimeen pienellä budjetilla. USA myöntää koululle rahaa vain puolet siitä, mitä normaalit lukiot USA:ssa saavat.

”Tämä on ihan hullua. Ne veivät meiltä maat ja antoivat vähän. Tämä on Amerikka”, Bailey tuohtuu.

Hän on kirjoittanut paikalliselle kuvernöörille pitkiä kirjeitä siitä, miten alkuperäisväestöä maassa kohdellaan. Toiminut kuin päällikkö Charlo ja Sam Resurrection 1800-luvun lopulla näiden vastustaessa valkoisten pääkaupunki Washingtonissa luomaa sopimusta maankäytöstä.

”Mutta he eivät ole vastanneet mitään”, Bailey sanoo.

”Jotain sentään on paremmin kuin sata vuotta sitten. Enää katolinen kirkko ei voi viedä intiaanilapsia omiin laitoksiinsa.”

_I5A5458

_I5A4985

_I5A5349

Jotain sentään on paremmin kuin sata vuotta sitten. Enää katolinen kirkko ei voi viedä intiaanilapsia omiin laitoksiinsa. Aikoinaan monet intiaaniperheet hajotettiin. Lapset eivät saaneet nähdä äitiänsä ja isäänsä. Tukat leikattiin siisteiksi, päälle puettiin länsimaiset pyhävaatteet ja hatut lyötiin päähän. Jos intiaanit puhuivat omaa kieltä, rukoilivat omia jumaliaan tai pitivät seremonioita, siitä rangaistiin. Rituaaleja opittiinkin pitämään privaatisti, salassa. Two Eaglen lukion lähellä sijaitsevassa The People’s Centerin museossa on esillä ryhmäkuvia. Niissä seisoo elämänsä alkutaipaleella olevia mutta haudanvakavia tyttöjä ja poikia katolisen kirkon pakkolaitosten pihalla.

The People’s Centerin johtajalle Marie Torosianille kysymys vapaudesta onkin kaksijakoinen.

”Jokaisella on valinnanvapaus tiettyyn rajaan saakka. Olemme valtio valtion sisällä. On ihmisiä, jotka vastustavat sitä, että omistaisimme jotain. Mutta kun vaalit tulevat, ne samat ihmiset ovat eturivissä lupaamassa hyvää meille. Olen oppinut varomaan, ihan sen historian takia, että hallitus ja kirkko ovat tehneet meille kauheita asioita.”

_I5A4876

_I5A4927

Nuoret janoavat pois reservaatista. Bailey Wippert liikuntasalissa valkoisessa t-paidassa.

_I5A5169

Malanya, lukiolainen Two Eagle River -koulussa, jolle USA antaa rahaa puolet verrattuna normaalilukioon.

_I5A5452

Lukiolaisten lounas.

People’s Centerin tehtävänä on opettaa, mistä heimot tulivat, mitä tekivät, miten elivät ja puhuivat. Vain noin sata puhuu enää salishin tai kootenain kieltä sujuvasti. Torosian haluaa olla toiveikas: hänen unelmansa on, että sadankin vuoden päästä heidän heimojensa kielet ja tavat olisivat hengissä.

Mutta huoli painaa. Torosian sanoo olevansa jopa ylisuojeleva nuorta sukupolvea kohtaan. Montanan kauniin maaseudun kaduilla liikkuu metamfetamiinia.

”Koteja on hajonnut paljon. On raskasta nähdä, kun lapset jäävät heitteille. Painiskelemme todella paljon sen kanssa, miten voisimme korjata asian.”

Vaikka rahaa ei ole tarpeeksi terveydenhuoltoon, talous on Flatheadin reservaatissa kohentumassa hyvin menestyneiden omien yritysten ansiosta.

Flatheadissa on kaksi kasinoa, ja niillä kulkee hyvin. USA:ssa on vajaat 500 intiaanien pitämää kasinoa. Iso osa niiden tuotoista käytetään yhteiseen hyvään heimoille. Kasinotuotoilla tuetaan esimerkiksi vanhuksia, koululaisia, kulttuuria, kieliohjelmia, terveydenhuoltoa ja teiden rakentamista. Asiantuntijoiden mukaan kuitenkin aina ”kun on kyse hyväntekeväisyydestä, ilmestyy mukaan paljon välikäsiä, jotka haluavat hyötyä”.

”Aivan kuin virallisen USA:n toimet eivät riittäisi, niin nämä heimot kinastelevat vieläkin keskenään reservaattien välillä.”

Flatheadin kasinoiden voitoista yhteiseen hyvään rapsahtaa noin kaksi miljoonaa dollaria vuodessa. Iso talo Flathead-järven rannalla voi maksaa puoli miljoonaa.

Yhteiseen hyvään intiaaniheimoille rahaa tuottavat kasinot USA:n maaseudulla intiaanireservaateissa ja muut kasinot niiden liepeillä ovat kaukana Las Vegasin ja James Bondin bling bling -maailmasta. Intiaanikasinoilla on isoja menestystarinoita suurkaupungeissa, mutta syrjäseutujen kasinot tuottavat lopulta vähän apua alueelle. Kasinot ovat käytännössä baareilla ryyditettyjä peliautomaattihalleja. Pöytäpelejä kuten Blackjackia ei löydä. Pokeria ei ole elossa edes siellä, missä sitä ilmoitetaan olevan. ”Intiaanit pelaavat kyllä pokeria, mutta eivät kasinoilla. Täällä on paljon takahuoneiden pokeripelejä, mutta niitä teidän on vaikea löytää”, kertoo yksi baarimikko.

Liikumme vaarallisilla teillä. Näitä reittejä pitkin Kalliovuorten yli tehtiin paljon ryöstö- ja sotaretkiä. Kootenait ja muut alueen heimot pitivät vuorten itäisellä puolella asuvia mustajalkoja tunkeilijoina biisonimaillaan. Mutta mustajaloilla oli tuliaseet, ja niiden avulla he pystyivät pakottamaan muut jättämään entiset metsästysmaansa ja tappoivat Kalliovuorten itäisellä puolella viholliset. Mustajalkoja pidettiin pahimpina aselevon rikkojina. Olemme matkalla mustajalkojen maille.

Välit eivät ole kunnossa vielä tänäkään päivänä. Näiden heimojen, mustajalkojen ja Flatheadissa asuvien Salishien ja Kootenain, välisiä jengitappeluita nähdään yhä baareissa puolin ja toisin. Aivan kuin virallisen USA:n toimet eivät riittäisi, niin nämä heimot kinastelevat vieläkin keskenään reservaattien välillä.

Tie on mutkikas, sen varrelle on pystytetty lukuisia valkoisia ristejä, rinteet ovat jyrkkiä. Richard Wagnerin Lohengrin soi satelliittiradiosta, lumihuiput käyvät iholle ja vuoristojunat puksuttavat jyrkänteiden reunalla. Karhut ja peurat tallustelevat näillä Glacierin luonnonpuiston alueilla.

”Täytyy olla suorastaan hullu tai seikkailunhaluinen, jotta menee mustajalkojen maille Browningiin”, meille sanottiin baarissa.

”Sieltä ratsastaa kolme intiaania perjantain ilta-auringossa Kalliovuorten reunamilla.”

_I5A6005

_I5A5937

_I5A7386

_I5A8037

_I5A5890

_I5A6402

Mustajalkojen reservaattia Kalliovuorten itäpuolella. Mustajalkaratsastajat palaavat kotiin perjantai-illan bisseiltä.

Tasangolla kuuluu huutoja. Yritämme tuupata mutaan juuttunutta autoa liikkeelle, mutta meteli ja kavioidenkopseet saavat huomiomme. Katsomme hölmistyneinä mäelle. Sieltä ratsastaa kolme intiaania perjantain ilta-auringossa Kalliovuorten reunamilla. Ratsujaan rajusti piiskaten ja ankarilla otteilla ohjastaen hirvittävällä vauhdilla alas meitä kohti ja kiivaasti ohi.

Vain sen takia, että satuimme juuri nyt olemaan tässä mustajalkojen maiden tasangon pellon reunalla ja että juuri nyt Chevy sattui jäämään eturenkaastaan ojanreunaan kiinni, kohtasimme ratsastavat intiaanit.

Kun Chevy on saatu irti, lähdemme heidän peräänsä.

_I5A6584

Austin Goings on yksi Amerikan kovimpia intiaaniratsastajia.

Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, mutta aivan ensimmäiseksi poltetaan tupakkia – tämän päivän rauhanpiippua.
Sitten kolmikosta puheliain, Scotty Osborne, sauhu huulessa, sanoo naurahtaen ratsunsa selästä:

”Kävimme vain parilla perjantai-illan oluella baarissa.”

Mielipuoliselta näyttäneen ratsastamisenkin salaisuus selviää. Mustajalkojen intiaaniheimoon kuuluvat Scotty, Roger ja Austin Goings kertovat olevansa Indian Relay -kilpahevosten ratsastajia, kasvattajia ja kouluttajia. Heidän tiiminsä White Calf Relay on yksi USA:n kovimpia tässä hurjassa lajissa. Ja sen tiimin kotitila on aivan tässä vieressä, tuulen pieksemällä tasangolla.

”Lähellä Kanadan rajaa sijaitseva Browning, USA:n köyhin intiaanireservaatti, on kaukana keskiluokan onnelasta.”

On kylmä. Edellisyönä on satanut toukokuun puolenvälin lunta, mikä oli vaikeuttaa meidänkin pääsyämme yli Kalliovuorten. Maatila on alkeellinen, sen asujaimistot hökkeleitä ja pihat täynnä autonromuja. Elantoa nämä mustajalat yrittävät hankkia siitä, mitä on jäljellä. Maasta, jota intiaanisuvut ovat talloneet 14 tuhatta vuotta, ja hevosista, jotka espanjalaiset toivat 1700-luvulla intiaaneille.

Tuhansien vuosien historian tulos: kun USA päätti hoitaa intiaaniongelmansa, jokaiselle intiaaniperheelle myönnettiin reservaatissa 0,8 hehtaaria.

”Tuossa tilamme vieressä asuu serkkujani ja muita sukulaisiani”, Scotty Osborne sanoo.

”Kaikilla on oma pieni plänttinsä. Täällä olemme asuneet koko ikämme. Kierrämme kuuden hevosen kanssa reservaateissa kilpailemassa. Hevoset ovat elämäämme, joka päivä aamusta iltaan.”

_I5A6567

_I5A6684 _I5A6811

_I5A6840

_I5A7195

_I5A7179

Raa’assa työssä elannosta on taisteltava: intiaaniratsukilpailuissa voittosummat eivät pyöri Kentucky Derbyn sadoissatuhansissa tai miljoonissa dollareissa, vaan tuhansissa.

Nyt on iltakierroksen aika: Amerikan taitavimpiin intiaaniratsastajiin kuuluvat Lil’ Muncie Osborne ja Austin ohjastavat hevosia ravaamaan ja pyörähtelemään pellolla. Tekevät niiden kanssa kierroksia mutaisessa altaassa. Syöksyvät sitten vesialtaaseen ja täyttä laukkaa tallille kotiin. Tiukalla kurilla. Koirat nauttivat iltajuoksusta ratsujen perässä.

”Te olette vain cowboy’ta läpikulkumatkalla”, Edna Osborne sanoo meille.

Ednan, äidin ja isoäidin, sanomisen voi tulkita katkeruudeksi, mutta taustalla on realismi. Lähellä Kanadan rajaa sijaitseva Browning, USA:n köyhin intiaanireservaatti, on kaukana keskiluokan onnelasta. Asukkaita on reilut tuhat, ja heistä neljä viidestä on työttömänä. Koiria joka kulmalla, hökkeleitä, romua – karkeasti sanoen slummi, johon mustajalat on ahdettu. Ansiotuloa saavilla palkka on keskimäärin 10 000 euron verran vuodessa. Paikallisissa pubeissa pitkät listat niistä, joille on annettu porttikielto loppuelämäkseen. Kaiken kukkuraksi koko kaupunki on julistettu tänä vuonna käytännössä konkurssiin – kunnanjohtaja niittasi siitä lapulla ilmoituksen kaupungintalon oveen alkuvuonna. Nyt valkoiset ja intiaanit riitelevät, kenen vika on, kun koko kaupunki on poikki.

Apua ei ole ollut edes kasinobisneksestä. Alkuperäiskansat kuulevat usein tarinoita siitä, että ”teillähän menee hyvin, kun kasinobisnes kukoistaa ja saatte sieltä rahaa.” Asia ei ole aivan niin. Yli puolet USA:n 500:sta intiaanien kasinoista kerää vain noin 10 prosenttia kokonaistuotosta. Suurkaupungeissa taotaan kasinoilla rahaa, mutta ei täällä maaseudulla.

Ja voi käydä kuten Browningissa: Paikallisen, maaseutujen intiaanikasinoksi hulppean Glacier Peaks Casinon ympärillä on reilun tuhannen ihmisen hökkelikylä. Kasino teki juuri miljoonien dollareiden hintaisen remontin, mutta sen sijaan Browningin asukkaille se ei ole jakanut taalaakaan.

”Niin, totta, niin ovat kauniita meidän hevosemme. Pidämme niistä hyvää huolta. Ne ovat sentään voittajia kaikki”, Edna huokaa kotitilallaan.

_I5A6979aaabb

_I5A7495

Varoitus: sisältö oli liian pitkä, ja sen loppu on poistettu. Koko sisältö näkyy vain muokkausnäkymässä.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti