← Verkkolehti TYKYTYS

ILMOITUSTAULU Ajankohtaista ja ajatonta asiaa

Terrori-iskut, jotka eivät koskaan tapahtuneet (Trump ja Valkoinen talo laativat itse valeuutisia)

Valkoinen talo listasi ”aliraportoiduiksi” Isisin iskuja, jotka olivat megauutisia mediassa. Islamilaisen terrorismin eniten uhkaamia maita lista ei juurikaan mainitse.

Rekkaiskun jälkiä siivottiin Breitscheidplatzin joulumarkkina-alueella Berliinissä 20. joulukuuta 2016.
Muistatko, kun terroristi pari kuukautta sitten ajoi rekalla väkijoukkoon Berliinin joulumarkkinoilla?

Niin, tietenkin muistat, jos yhtään seurasit mediaa joulukuussa. Berliinin terrori-isku oli iso uutinen, josta raportoitiin mediassa isoin otsikoin ja erikoislähetyksin useiden päivien ajan.

Donald Trumpin mukaan ei raportoitu.

Yhdysvaltain presidentti esitti maanantaina hämmentävän ja harhaanjohtavan väitteen, jonka mukaan media ei raportoi islamilaisesta terrorismista.

”Useissa tapauksissa erittäin, erittäin epärehellinen lehdistö ei halua raportoida sitä. Heillä on syynsä, ja te ymmärrätte sen”, Trump sanoi puhuessaan sotilaille.

Jälleen kerran avustajat kiirehtivät selittämään presidentin outoa väitettä. Valkoisen talon tiedottaja Sean Spicerin mukaan presidentti ei tarkoittanut, ettei terrorismista raportoida vaan, ettei siitä raportoida tarpeeksi. Todisteeksi Valkoinen talo lähetti tiedotusvälineille listan 78 terrori-iskusta, jotka sen mukaan ovat terroristijärjestö Isisin tekemiä tai innoittamia ja jotka ”eivät ole saaneet ansaitsemaansa mediahuomiota”.

Lista on yhtä outo kuin Trumpin väite.

Uusin listalla mainittu isku on Berliinin joulumarkkinahyökkäys. Mukana ovat myös muun muassa suuret iskut Pariisissa – jotka olivat maailmanlaajuinen megauutinen viikkokausia. Listattu on myös Orlandon yökerhoampuminen, Nizzan rekkahyökkäys väkijoukkoon, pommit Istanbulin lentokentällä, San Bernardinon ampuja Kaliforniassa. Ne kaikki olivat isoja uutisia maailmanlaajuisesti, myös Yhdysvaltain mediassa, jota Trump lienee tarkoittanut kommentillaan.

The Washington Post -lehti kävi läpi Valkoisen talon listan 25 ensimmäistä tapausta. Jokaisesta niistä lehti oli raportoinut. Pidemmälle ei ollut syytä edes jatkaa. Asia tuli selväksi. Valkoisen talon lista ei todistanut Trumpin väitettä. Se todisti Yhdysvaltain presidentin yrittäneen johtaa harhaan.

Myös Yhdysvalloissa Pariisin marraskuun 2015 iskut huomioitiin laajasti. Seattlessa Ranskaa tuettiin hiljaisella hetkellä amerikkalaisen jalkapallon NFL-ottelun alussa 15. marraskuuta 2015.

Trumpin vaalikampanjan ja virkakauden alun keskeinen piirre on ollut sota mediaa vastaan. Trump väittää puhuvansa asioista, joista kiero media vaikenee. Se vetoaa joihinkin. Viholliskuvia on helppo maalata hänen asemastaan.

Trump esittää väitteitä, jotka ovat Suomessakin tuttuja rasistien, maahanmuuttokriitikoiden ja islamkammoisten verkkosivuilla. Niillä hoetaan myös sitä väitettä, että länsimainen media vaikenee islamilaisesta terrorismista.

Presidentti Trumpin lähipiirissä tällaiset sivustot ovat suosiossa. Trumpin päästrategi Stephen Bannon johti äärioikeistomedia Breitbart Newsiä. Salaliittosivusto Infowarsin Alex Jones on Trumpin liittolainen.

Äskettäin Trumpin keskeinen neuvonantaja Kellyanne Conway väitti televisiossa, että media vaikeni irakilaisten pakolaisten tekemästä Bowling Greenin verilöylystä.

Kyllä, siitä ei raportoitu. Ja ammattimaisilla vastuunsa kantavilla toimittajilla todellakin oli siihen omat syynsä: mitään verilöylyä ei koskaan tapahtunut. Bowling Greenin verilöyly oli keksitty tarina, valeuutinen, ja siksi sitä ei kuulunutkaan mediassa levittää. Eikä kuuluisi Valkoisen talon väenkään.

Bataclan-konserttisaliin tehdystä terroristi-iskusta selvinneitä ihmisiä evakuoitiin Pariisissa 14. marraskuuta 2015.

Valkoisen talon julkaisemalla listalla on myös tapauksia, jotka todellakin ovat saaneet vähemmän huomiota viestimissä. Esimerkiksi: huhtikuussa 2015 Bosniassa ammuttiin poliisi. Lokakuussa 2014 kaksi poliisia haavoittui yhdysvaltalaisen tekemässä veitsihyökkäyksessä New Yorkissa. Marraskuussa 2016 Tšadissa ammuttiin, kukaan ei haavoittunut.

Tšadissa ammutaan joka päivä. Afrikan maissa myös käydään miljoonia uhreja vaativia sotia, jotka jäävät melko vähälle huomiolle länsimaiden viestimissä. Se ei ole medialle kunniaksi. Mutta se ei millään tavalla todista Trumpin väitettä, että media ei kerro islamilaisesta terrorismista.

On myös perusteltuja syitä, ettei jokainen poliisimurha Bosniassa ole valtava uutinen Yhdysvalloissa. Tapahtuman läheisyys on keskeinen uutiskriteeri, joten yhdysvaltalaisviestimet ovat aivan syystä raportoineet enemmän esimerkiksi Chicagon jatkuvasta väkivallasta, jossa on jo tämän vuoden aikana ollut 228 ampumistapausta ja ainakin 42 murhaa. Samaan aikaan muuten islamistiset terroristit eivät ole tappaneet Yhdysvalloissa ketään.

Valkoisen talon terrorismilista myös kertoo huolestuttavan kapeasta näkemyksestä islamilaiseen terrorismiin. Valtaosa maailman islamilaisesta terrorismista tapahtuu näissä maissa: Irak, Syyria, Afganistan, Pakistan, Jemen, Libya, Sudan ja Somalia.

Monet näistä maista kuuluvat niihin, joista Trump kielsi ihmisiä matkustamasta Yhdysvaltoihin.

Vuosina 2001–2015 maailman terrori-iskuista 75 prosenttia (126 016 hyökkäystä) tapahtui muslimienemmistöisissä maissa. Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa tehtiin kaikista iskuista 2,2 prosenttia, eli 3 689 hyökkäystä.

Tiedot on koonnut Marylandin yliopiston Global Terrorism Database -hanke, joka ylläpitää tietokantaa maailman terrorismista. Tiedot kootaan mediaraporteista, joita tutkijat tarkistavat.

Itsessään tietokanta jo todistaa, että Yhdysvaltain media on koko 2000-luvun raportoinut terrorismista jatkuvasti ja paljon. Se myös tuo esiin terrorismin todellisen tilanteen. Islamilainen terrorismi on lähtöisin muslimimaista, mutta muslimimaat ovat myös tästä terrorismista eniten kärsiviä maita. Ja muslimimaat myös etulinjassa eniten taistelevat islamilaista terrorismia vastaan.

Siksi muslimimaita tarvitaan liittolaiseksi, niin Yhdysvaltain kuin Euroopankin maiden.

Hyvä esimerkki on Irak. Se on Isisin synnyinmaa. Viime vuosien pahin yksittäinen terrori-isku tehtiin Irakissa, Bagdadissa heinäkuussa pommit tappoivat yli 300 ihmistä. Viime kuukausinakin Isisin iskut ovat Irakissa olleet jatkuvia, enemmän jokaviikkoista arkea kuin poikkeustapauksia.

Pommien lisäksi irakilaiset ovat kärsineet elämästä Isisin miehityksen alla, vainosta, sieppauksista, raiskauksista, teloituksista ja muista julmuuksista.

Irakissa pommi-iskut ovat arkipäivää. Autopommi-iskun jälkiä vihannestorilla Bagdadissa tammikuun alussa.

Irakilaiset myös sotivat Isisiä vastaan, tälläkin hetkellä esimerkiksi Mosulissa. Irakilaisia muslimeja kuolee päivittäin taistelussa Isisin tuhoamiseksi.

Tämä ei sovi Trumpin Valkoisen talon kauppaamaan viholliskuvaan. Niinpä Valkoisen talon listalla ei ole yhtään terroritekoa Irakista.

Islamilainen terrorismi on erittäin vakava uhka. Se on maailmanlaajuinen uhka, on ollut pitkään. Siksi myös länsimaiden media on pitänyt sitä – ja pitää edelleen – yhtenä pääaiheenaan. Siksi myös maailman johtavat poliitikot, turvallisuuselimet, sotilaat ja poliisit käyvät päivittäistä kamppailua terrorismia vastaan.

Yhdysvaltain edellisistä presidenteistä George W. Bush aloitti terrorisminvastaisen sodan. Barack Obama jatkoi sitä muun muassa ennennäkemättömän laajalla ohjussodalla.

Globaaleista jihadistijärjestöistä al-Qaida on heikentynyt ja hajaantunut. Uudempi uhka Isis on menettänyt valtaosan hallitsemastaan alueesta Irakista ja Syyriassa, sen johtajia on tapettu ja värväystoiminta on ehtynyt. Isis on nyt heikompi kuin koskaan ennen.

Vaarallisia kumpikin liike ja niiden jihadistinen ideologia ovat edelleen.

Trump kuitenkin yrittää luoda mielikuvaa jostain ennennäkemättömästä: Yhdysvaltoja kohtaa nyt kaikkien aikojen pahin uhka, ja hän on ainoa, joka siihen on herännyt.

Terror on latinaa ja tarkoittaa pelkoa. Terrorismin tavoite on lietsoa itse väkivallan tekoa laajempaa pelkoa, yleistä paniikkia ja kauhua. Niin pyritään myös rapauttamaan länsimaisen yhteiskunnan vapautta ja luomaan jakolinjoja yhteiskuntiin.

Isis on epäilemättä kovin iloinen, jos Yhdysvaltain presidentti omilla kommenteillaan osallistuu pelonlietsontaan ja sisäisten vihollisten luomiseen. Sen sijaan taistelua terrorismia vastaan sellainen ei edistä.

Islamilaisen terrorismin uhka on tarpeeksi vakava itsessään. Sen voimaa ei ole syytä harhaanjohtavilla väitteillä tehostaa.

Oikaisu 7.2. klo 13.20: Stephen Bannon ei perustanut Breitbart Newsiä vaan toimi sen johtajana.
Presidentti Barack Obama ja varapresidentti Joe Biden kunnioittivat Orlandon yökerhoiskun uhreja viime kesäkuussa Floridassa.

Vanheneminen on kauheaa ( - eli miten tehdään haastattelu. Vaikka näin!)

Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.

Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta".

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Uusnatsit ja Vauva.fi

Mitä yhteistä on mammabloggareilla ja uusnatseilla?

23. January 2017, Hanna Nikkanen

Kaksi viikkoa sitten Helsingin Sanomat huomasi, että Google-haku ”mitä on kansallissosialismi” tarjosi toiseksi tulokseksi Suomen vastarintaliikkeen sivuja. Se on uusnatsijärjestö, jonka Poliisihallitus haluaa lakkauttaa. (Ykkösenä oli Wikipedia.)

Helsingin Sanomat pyysi kommenttia Googlen maajohtajalta Antti Järviseltä.

”Jos siellä tulee Wikipedia ensimmäisenä ja vastarintaliike toisena, niin varmaan se on ihan relevanttia, eikö niin?” Järvinen sanoi Helsingin Sanomissa.

Hän totesi myös, että ”kansalaisilla pitää olla oikeus ilmaista itseään, vaikka se sivistyneistön mielestä olisi vastenmielistä.”

”Näinhän sen pitääkin mennä”, Järvinen sanoi lehdessä.

MAAJOHTAJA JÄRVISEN kommenteista voi saada sen kuvan, että hakutulokset määrittävä algoritmi on neutraali laskutoimitus, jolla on vain yksi mahdollinen, oikea lopputulos. Se ei ole totta.

Tätä voi testata vaikka tekemällä saman haun osoitteessa Ixquick.eu. Ixquick on niin sanottu metahakukone, joka käyttää tiedonhakuun kymmenkuntaa eri hakukonetta. Tulos on ikään kuin keskiarvo niiden antamista vastauksista.

Ixquick vastaa kysymykseen ”mitä on kansallissosialismi” tarjoilemalla kärkipaikoillaan muun muassa Yleisradion juttua SVL:n perustaneesta ja sittemmin natsiaatteesta luopuneesta Esa Henrik Holapasta sekä edellä mainittua HS:n juttua Googlen hakualgoritmista.

SVL:n sivu on tuloksissa vasta seitsemäntenä, vaikka Googlen algoritmi on yksi Ixquickin lähteistä. Toinen metahakukone, Info.com, ei nosta SVL:n sivua edes kymmenen parhaan joukkoon.

Se kertoo siitä, että Googlen hakualgoritmi painottaa SVL:n sivua erittäin voimakkaasti verrattuna muihin hakualgoritmeihin.

Kaikki ideologiat eivät menesty pelissä yhtä hyvin. Haku ”mitä on sosialismi” antaa Googlen kärkituloksiksi niukan Wikipedia-sivun sekä liberalismi.netin ja vauva.fi:n määritelmät, joita ei ole kirjoittanut ainakaan kukaan sosialisti.

ALGORITMI ON IHMISTEN laatima koodi, joka sisältää miljoonia ihmisen laatimia ohjeita siitä, millainen sisältö on hyvää. Sitä muokataan jatkuvasti, jotta saavutettaisiin toivottuja tuloksia.

Googlen liiketoiminta perustuu mainostilan myynnille internetissä. Siksi sen algoritmi pyrkii palkitsemaan näkyvyydellä sellaista internetsisältöä, joka parantaa mainonnan tehoa. Algoritmi pitää suhteettoman paljon esimerkiksi aktiivisesti päivittyvistä sisustus- ja perheblogeista – niiden käyttäjät kun muodostavat herkästi innostuvan, yhteen aiheeseen keskittyvän ja netissä paljon viihtyvän porukan.

Ketkä muut osuvat samaan profiiliin? Uusnatsit.

SVL-linkin sijoittuminen ykköseksi Googlen hakutuloksissa ei kerro liikkeen suosiosta tai siitä, että hakualgoritmi tahallaan suosisi uusnatseja. Algoritmi vain sattuu suosimaan tietynlaisia reaktioita tuottavia sisältöjä. Sokean koodin silmiin muukalaisviha näyttää samalla tavalla yhteisölliseltä ja innostavalta sisällöltä kuin mammablogit.

JOULUKUUSSA BRITTILEHTI The Observer huomautti, että Googlen hakukenttään kirjoitettu kysymyslauseen alku ”are Jews” (ovatko juutalaiset) tuotti automaattisesti ehdotuksen ”are Jews evil?” (ovatko juutalaiset pahoja?). Kun ehdotetun haun teki, yhdeksän kymmenestä ensimmäisestä tuloksesta kertoi, että juutalaiset todellakin ovat pahoja.

Tuolloin Google reagoi nopeasti. Automaattinen ehdotus poistettiin. Pian myös ”are Jews evil” -haun tulokset vaihtuivat, luultavasti ilman Googlen puuttumista. Kärkitulokset käsittelevät nyt The Observerin jutun aiheuttamaa kuohuntaa.

Tuon keskustelun jälkimainingeissa Helsingin Sanomat teki juttunsa. Lopputulos oli päinvastainen. Helsingin Sanomien jutun julkaisemisen jälkeen SVL-linkki paransi paikkaansa Google-haussa, ja nyt se on useimmilla hakijoilla ykköstulos. Osalla käyttäjistä myös hakutulossivun ylälaidan erityispaikalle nostettu määritelmä tulee nyt SVL:ltä.

Hakukone muokkaa maailmaa, The Observer kirjoitti joulukuussa: kun ihmiset ovat lähes tauotta yhteydessä Googleen täyttääkseen tietämyksensä aukkoja, hakutuloksilla on tutkitusti vaikutuksia käyttäjien maailmankuvaan.

KYSYIN GOOGLELTA ”mitä on kansallissosialismi” -tuloksesta ja Järvisen kommenteista. Sain vastauksen hakujätin viestintäosastosta Tukholmasta.

”Parhaiden hakutulosten määrittäminen on haastava tehtävä, emmekä aina onnistu siinä”, kirjoittaa PR-päällikkö Farshad Shadloo. Shadloon mukaan Google ei mielellään puutu ongelmallisiin hakutuloksiin yksi kerrallaan vaan yrittää etsiä niiden syyt algoritmista ja parantaa sitä.

Se on tehtävä, joka ei koskaan lopu. Algoritmin parantaminen on kissa ja hiiri -leikkiä, jossa lukemattomat markkinoijat ja propagandistit yrittävät päihittää Googlen nokkeluudellaan ja nostaa omat sivustonsa hakutulosten kärkeen vaikka väkisin – kunnes Google taas muuttaa algoritmiaan.

Viestitellessäni Shadloon kanssa sain ystävältä kehotuksen: googlaa (koska se tosiaan on jo yleiskielen verbi) sana ”kuntavaaliehdokas” ja katso kuvatulokset.

Haku tuotti kuvia tamperelaisesta Seppo Lehdosta: kymmeniä Seppo Lehdon kuvia, ennen kuin yksikään muu ehdokas mahtui mukaan. Lehdon käsi nousi kuvissa uudestaan ja uudestaan natsitervehdykseen. Se ei tietenkään ole Antti Järvisen mainitsemaa relevanssia – Seppo Lehto ei ole merkittävin suomalainen kuntavaaliehdokas kenenkään paitsi itsensä ja noin sadan äänestäjän kannalta – vaan todennäköisesti Lehdon harrastaman yksinkertaisen, tehokkaan hakukoneoptimoinnin tulos. (Shadloo ei halunnut kommentoida yksittäistapauksia.)

Google käyttää valtavasti voimavaroja torjuakseen hakutulosten manipulointiyrityksiä – englanniksi. Tällä haavaa näyttää siltä, että suomen kaltaisen pienen kielen vuoksi ei nähdä vastaavaa vaivaa. Englanninkielisessä maassa Seppo Lehto tuskin olisi ainoa Google-kuvahaun tuntema kuntavaaliehdokas eikä SVL määrittelisi kansallissosialismia.

Keitä ovat valeuutisten tekijät ja miksi he huijaavat?

Valheenpaljastaja: Keitä ovat valeuutisten tekijät ja miksi he huijaavat?
Silmälasit, kuvitusgrafiikka.
Kuva: Yle/Katariina Hirvonen

Yhdysvaltalainen ammattimedia on jäljittänyt ja haastatellut useita valeuutisivustojen omistajia ja kirjoittajia. Valeuutismaakareita yhdistää ainakin yksi asia: rahanhimo. Tässä katsaus siihen, mitä heistä ja heidän motiiveistaan nyt tiedetään.

Keskustelu verkon valemediaongelmasta ei osoita juurikaan laantumisen merkkejä. Valemediaongelman mittavuutta on ollut vaikea selvittää muutoin kuin tarkastelemalla valeuutisten jakomääriä sosiaalisen median palveluissa. Nyt Buzzfeed on tarttunut asiaan ja teettänyt kyselyn, jonka mukaan kolme neljästä amerikkalaisesta on uskonut valeuutisten otsikoita todeksi.

Valeuutiset on yleisesti tunnistettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, ja ratkaisuja vaaditaan muun muassa Facebookilta ja Googlelta.

Facebook tiedotti torstaina, että se aikoo aloittaa uuden kokeilun valeuutisten kitkemiseksi yhteistyössä faktantarkistajien kansainvälisen yhteenliittymän kanssa. (Valheenpaljastaja kuuluu tähän yhteisöön ja on yksi sen periaatelausuman allekirjoittajista.) Tarkoituksena on muun muassa kertoa käyttäjälle, mikäli artikkelista on olemassa faktantarkistusjuttu.

Jos taloudelliset kannustimet poistetaan, se vaikuttaa vain osaan valeuutistehtailijoista.

Facebookin kokeilu alkaa Yhdysvalloista, eikä ole tietoa, milloin se voisi ulottua Eurooppaan saati Suomeen. Kansainvälisessä keskustelussa ei ole juurikaan tarkasteltu sitä, millaista valemedia on Yhdysvaltojen ulkopuolella. Suomen tapaan esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa toimii suosittuja valeuutissivustoja, joilla on lähinnä rasistiset motiivit.

Englanninkielinen ammattimedia on kritisoinut Facebookia ja Googlea siitä, että ne mahdollistavat valeuutisbisneksen, ja yhtiöt ovat reagoineet lupaamalla sulkea valemedioilta pääsyn mainostuloihin. Jos taloudelliset kannustimet poistetaan, se vaikuttaa vain osaan valeuutistehtailijoista – ihan merkittävään osaan toki.

Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta.
Kuva: Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta/Yle

Vaikka valeuutissivustoja on lukematon määrä, niiden takaa voidaan löytää hyvin samantyyppisiä toimijoita.

Jestin Coler, tuntematon valemediakeisari

Yksi hurjimmista vaalikampanjan aikaan levinneistä valeuutisista väitti, että Clintonin sähköpostiselvityksiin liittynyt FBI-agentti olisi löytynyt murhattuna. Satu oli peräisin paikallislehteä matkivalta Denver Guardian -sivustolta.

National Public Radio (NPR) jäljitti Denver Guardianin omistajan, Kaliforniassa asuvan nelikymppisen perheenisän nimeltä Jestin Coler. Mies paljastui varsinaiseksi valeuutiskeisariksi, joka pyörittää kymmeniä sivustoja ja hankkii niihin sisältöä anonyymeiltä kirjoittajilta.

Kuvakaappaus National Public Radion jutusta.
Kuva: Kuvakaappaus National Public Radion jutusta/Yle

Coler väitti NPR:n haastattelussa, että hänen valemediaimperiuminsa on lähtöisin halusta soluttautua niin kutsutun alt-rightin eli verkon hämärissä nurkissa syntyneen uuden oikeiston maailmaan – ja sitten paljastaa, että he uskovat täysin sepitettyihin uutisiin.

Hän ei kuitenkaan ole itse vapaaehtoisesti tuonut juontansa esiin. Coler on myös nähnyt paljon vaivaa piilottaakseen omistajatiedot hallinnoimiltaan sivustoilta.

Todellinen motiivi lienee kuitenkin ollut raha: Coler ei suostu sanomaan tarkalleen, miten paljon hän tienaa mainoksilla, mutta ilmeisesti noin 10–30 000 dollaria kuussa.

Coler on aiemmin antanut joitakin haastatteluja valeuutisilmiöstä salanimellä Allen Montgomery. Hän esiintyi tuolla nimellä päätoimittajana National Reportissa, joka on mainittu jo aikoinaan aivan ensimmäisessä valeuutisia käsitelleessä Valheenpaljastajassa.

Montgomeryn nimissä Coler on haukkunut lukijoitaan tyhmiksi ja kertonut suuntaavansa juttujaan Tea Party -porukalle, koska “he ovat kaikista herkkäuskoisimpia”.

National Report oli pitkään Colerin tärkein leipäpuu, mutta nyttemmin Google on evännyt siltä pääsyn mainosverkostoonsa. Coler on ohjannut National Reportia entistä selvemmin satiirin suuntaan, mutta jutut eivät näytä vetävän enää kovinkaan hyvin.

Paul Horner vaihtoi Banksyn politiikkaan

Yksi internetin tuotteliammista valeuutisten kirjoittajista on yhdysvaltalainen Paul Horner, 38, joka aloitti uransa National Reportista ja perusti sittemmin oman valemediakonserninsa. Hän on pyörittänyt muun muassa News Examiner -sivustoa ja useita todellisia uutisorganisaatioita imitoivia sivustoja.

Hornerin voittokulku alkoi siitä, kun hän onnistui jopa kahdesti huijaamaan kymmenet uutisvälineet ja sadat tuhannet lukijat kuvittelemaan, että maailmankuulun graffititaiteilijan Banksyn henkilöllisyys olisi paljastunut. Molemmilla kerroilla Banksyn oikea nimi oli – kuinka ollakaan – Paul Horner.

Colerin tapaan Horner vastustaa Trumpia, mutta tienaa sillä, että saa Trumpin kannattajat muun muassa uskomaan valheita demokraateista.

Hiljattain hän pohdiskeli Washington Postin haastattelussa omaa osuuttaan Donald Trumpin vaalivoittoon.

– Uskon, että Trump on Valkoisessa talossa minun ansiostani. Hänen seuraajansa eivät tarkista mitään faktoja – he postaavat mitä tahansa ja uskovat mitä tahansa, Horner sanoi.

Samassa haastattelussa hän kertoi tienaavansa 10 000 dollaria kuussa Googlen AdSense -mainostyökalun avulla.

Kuvakaappaus The Washington Postin jutusta
Kuva: Kuvakaappaus The Washington Postin jutusta/Yle

Muun muassa Trumpin poika Eric Trump ja presidenttiehdokkaan kampanjapäällikkö Corey Lewandowski ovat jakaneet Hornerin valeuutisia Twitterissä.

Yksi Hornerin vaalihiteistä väitti, että amissien uskontokunta kannattaisi Trumpia presidentiksi.

Valtaosa amisseista ei äänestä lainkaan, joten jutulla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa.

Kuvakaappaus Fusion-sivustolta.
Kuva: Kuvakaappaus Fusion-sivustolta/Yle

Toisessa jutussa Horner satuili, että presidentti Obama olisi kieltämässä lippuvalan vannomisen kouluissa. Jutulla on yli kaksi miljoonaa Facebook-tykkäystä ja se on kerännyt yli 700 enimmäkseen varsin vihaista kommenttia.

Horner kirjoitti molemmat valeuutiset sivustolleen abcnews.com.co. Sen erottaa todellisesta abcnews.com-uutissivustosta paitsi osoite myös ulkoasu, sisältö ja journalistisen etiikan puute.

LibertyWritersNews – markkinoinnin ammattilaiset uusilla markkinoilla

Jos Jestin Coler ja Paul Horner ovat valemedian veteraaneja, LibertyWritersNews edustaa nuoria opportunisteja, jotka näkivät USA:n kärjistyneen presidentinvaalikampanjoinnin tiimellyksessä markkinaraon. Uusia yrittäjiä suorastaan tulvi feikkimediamarkkinoille.

Washington Postin haastattelussa nuoret miehet kertoivat valmistuneensa markkinoinnin ja liiketalouden ammattilaisiksi ja päätyneensä oman alan töiden puutteessa tarjoilijoiksi. Feikkiuutisbisneksessä he pääsivät käyttämään taitojaan.

Kuvakaappaus The Washington Postin jutusta
Kuva: Kuvakaappaus The Washington Postin jutusta/Yle

Euroopan syrjäkylien feikkitehtaat

Kaikki Yhdysvaltain vaaleihin sotkeutuneet valemediat eivät suinkaan toimi Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella. Erityistä mielenkiintoa mediassa ovat herättäneet Buzzfeed-verkkojulkaisun Makedoniasta löytämät valeuutismaakarit. Buzzfeed jäljitti yli sata Yhdysvaltain politiikkaan keskittynyttä valemediaa Velesin pikkukaupunkiin. Suosituimmilla sivustoilla on Facebookissa satojatuhansia seuraajia. Kenties ällistyttävintä operaatiossa on kuitenkin se, että monet tekijöistä ovat vasta teini-iässä.

Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta.
Kuva: Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta/Yle

Nuoret valeuutistehtailijat eivät välitä Trumpista ja hänen politiikastaan. Heitä kiinnostaa raha. Yksi sanoi Buzzfeedille, että jos Trump häviäisi, hän suuntaisi sivustonsa urheiluun. Trumpin tappio olisi hänen mielestään tarkoittanut, ettei politiikasta kannattaisi enää kirjoittaa valeuutisia.

Monet tekijöistä ovat vasta teini-iässä.

Myös Helsingin Sanomat kävi Makedoniassa tutustumassa feikkitehtaan nuorisotyöläisiin.
New York Times puolestaan tutustui valemediaan Georgian Tbilisissä. 22-vuotias feikkitoimittaja oli ensin kokeillut kirjoittaa Hillary Clintonista, mutta jutut eivät vetäneet. Hän perusti Trumpin kannattajille suunnatun sivuston, joka varasti materiaalia muilta sivuilta ja keksi omia valeuutisia.

Valheenpaljastaja käsittelee faktaa ja fiktiota uutisissa ja sosiaalisessa mediassa joka toinen viikko. Lähetä juttuvinkki: valheenpaljastaja@gmail.com.

Journalistin ohjeet (Julkisen sanan neuvosto JSN )

Journalistin ohjeet ja liite
Johdanto
Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen
oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä
ja edistää ammattieettistä keskustelua.
Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä. Ne on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita
ei ole tarkoitettu kä
ytettäviksi rikos
-
tai vahingonkorvausvastuun perusteena.
Ammatillinen asema
1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oik
e-
us saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
2. Tiedonvälityksen sisältö
ä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösva
l-
taa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, e
s-
tää tai rajoitta
a tiedonvälitystä.
4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkil
ö-
kohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa rii
p-
pumattomuuden tai ammattietiikan.
5.
Journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen
vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.
6. Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita jou
r-
nalistin on hy
vä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.
7. Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käyt
e-
tään toisen julkaisemia tietoja.
Tietojen hankkiminen ja julkaiseminen
8. Journalistin velvol
lisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
9. Työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa. Tiedot on pyrittävä han
k-
kimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journali
s-
ti vo
i tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.
10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin
myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.
11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellises
tä aineistosta. Myöskään kuvaa
tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.
12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa,
koska tietolähteellä voi olla hyötymis
-
tai vahingoittamistarkoitus.
13. Uutise
n voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Raportointia asioista ja tapahtumista on
syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan lo
p-
puun saakka.
14. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tieto
ja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys
salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu.
Jos yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisusta aiheutuu erittäin kielteistä julkisuutta, to
i-
mituksen on suotavaa avata yleisölle, miten nimettömän läht
een ja siltä hankittujen tietojen lu
o-
tettavuus on varmistettu.
15. Otsikoille, ingresseille, kansi
-
ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydy
t-
tävä sisällöstä kate.
16. Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä
selvänä. Piilomainonta on torjuttava.
Haastateltavan ja haastattelijan oikeudet
17. Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen laus
u-
maansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää us
eissa eri väl
i-
neissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan
tausta
-
aineistoksi.
18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos ju
l-
kaisuaikataulu sen mahdoll
istaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia,
eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.
19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastatt
e-
lun antamis
en jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.
Virheen korjaus ja oma kannanotto
20. Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi
julkaisussa, jossa virhe on a
lun perin ollut.
21. Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka
asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää
oma näkemyksensä jo samassa yhte
ydessä.
22. Ellei samanaikainen kuuleminen ole mahdollista, voi erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi
joutunutta olla tarpeen kuulla jälkeen päin. Jos näin ei tehdä, hyvään tapaan kuuluu julkaista h
ä-
nen oma kannanottonsa.
23. Kannanotto on puheenvuor
o, joka on syytä julkaista mahdollisimman nopeasti ilman sen y
h-
teyteen liitettyjä asiattomia lisäyksiä.
24. Tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi sekä
vastaavan muun mielipiteen esittäminen
ei kuitenkaan synnytä oikeutta kannanottoon.
25. Ellei kannanotto ole julkaisukelpoinen, sen korjaamisesta on syytä neuvotella laatijan kanssa.
Vaikka yksimielisyyteen ei päästäisi, olennainen sisältö on suositeltavaa ju
lkaista asiallisessa mu
o-
dossa.
Yks
ityinen ja julkinen
26. Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksua
a-
lista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaa
n-
kuulumattomasti tai halventavasti.
27. Yksi
tyiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suo
s-
tumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on
otettava huomioon myös kuvia käytettäessä.
28. Sairaus
-
ja kuolem
antapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittae
s-
sa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.
29. Julkisella paikalla tapahtuvaa toimintaa on yleensä lupa selostaa ja kuvata ilman asianosaisten
suostumusta.
30. Julk
istakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei
välttämättä ole julkaistavissa. Erityistä varovaisuutta on noudatettava, kun käsitellään alaikäisiä
koskevia asioita.
31. Rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai mui
ta tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun
asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta. Alaikäisen tai syyntakeettomana tuomitun
henkilöllisyyden paljastamisessa on oltava erityisen pidättyväinen.
32. Tunnistamiseen johtavien tietojen käytö
ssä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta r
i-
kosepäilystä tai syytteestä.
33. Tietoja rikoksentekijästä, syytetystä tai epäillystä ei yleensä pidä julkaista, jos ne paljastavat
erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin.
34. Arkaluonteisen rikoksen uhrin
henkilöllisyys on suojattava, ellei sillä ole poikkeuksellista y
h-
teiskunnallista merkitystä.
35. Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien
mukaan seurattava loppuun saakka. Oikeudenkäynnin aikana ei pi
dä asiattomasti pyrkiä vaikutt
a-
maan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen.
Ohjeet on hyväksytty Julkisen sanan neuvoston kannatusyhdistyksen kokouksessa 16.12.2010. Ne
astuvat voimaan 1.1.2011.

Suomi on yhä lehdistönvapauden ykkösmaa ( HS toukokuu 2016)

Suomi on yhä lehdistönvapauden ykkösmaa

Anders Chydeniuksen 250 vuotta sitten läpi runnoma painovapausasetus oli omana aikanaan varsin radikaali.

Unescon sananvapauskonferenssiin osallistuvia toimittajia kävi maanantaina HS:n toimituksessa ulkomaantoimittaja Sami Sillanpään (vas.) opastuksella. Joyce Ally Shebe (Tansania), Soe Myint (Myanmar) ja Laurence Seretse (Botswana) tutustuivat HSTV:n studioon ja ohjelmiin.

Tällä kertaa Suomi saa myönteistä suitsutusta. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco valitsi tiistaina varsinaisesti vietettävän kansainvälisen lehdistönvapauden päivän pitopaikaksi juuri Helsingin, koska Suomi on lehdistönvapauden mallimaa.

Kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön uusimman selvityksen mukaan lehdistönvapaus toteutuu Suomessa paremmin kuin missään muussa maassa koko maailmassa.

Suomen journalistiliiton puheenjohtajan Hanne Ahon mielestä suvereeni lehdistönvapaus on luonut myös pohjan sille, että Suomessa poliittinen päätöksenteko on läpinäkyvää ja avointa. Liioin korruptio ei rehota Suomessa.

”Suomalaiset arvostavat lukemista ja tiedon lähteille pääsyä. Sanan- ja ilmaisunvapaus ei ole tullut suinkaan ilmaiseksi, vaan sen saavuttaminen on ollut vuosikymmenien kovan työn tulos. Ollaan siitä ylpeitä”, hän jatkaa.

Aho muistuttaa, että lait edesauttavat suomalaisten pääsyä tiedon lähteille. Sanavapauden toteutumisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että lait seuraavat yleistä kehitystä.

”Suomi oli maailman ensimmäinen maa jossa laki määräsi laajakaistan kansalaisoikeudeksi”, hän tähdentää.

Hän korostaa myös, että sananvapauden elinvoimaisuus niveltyy siihen, että Suomessa sanomalehdistö tai muu media ei ole ajautunut marginaaliin. Lehdistönvapaus on demokratian mittari. Siksi lukijat arvostavat ja vaativat tiedonvälityksen riippumattomuutta.

”On muistettava, että lehdistönvapaus koskee suoraan koko kansaa. On kiistattomasti todistettu, että lehdistön rajoittamisen jälkeen kansalaisten oikeuksia aletaan rajoittaa”, Aho to­teaa.

”Kansalaisoikeuksien kaventamisen ensimmäinen oire on siis lehdistönvapauden rajoittaminen.”

Luonnollisesti Unescon päätökselle valita Helsinki kansainvälisen lehdistönvapauden päivän pitopaikaksi on myös historialliset syynsä.

Lehdistönvapaudella Suomessa ja ylipäänsä Pohjoismassa on pitkät perinteet. Ruotsi-Suomessa allekirjoitettiin historiallinen painovapausasetus tasan 250 vuotta sitten.

Tästä se alkoi, Suomen tie lehdistönvapauden ykkösmaaksi. Sanan- ja uskonnonvapautta puolustanut valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803) sai aikaan Ruotsi-Suomeen maailman ensimmäisen julkisuuslain, painovapausasetuksen 2. päivänä joulukuuta 1766.

Tämä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostanut laki kumosi ennakkosensuurin ja takasi ruotsalaisille laajemman painovapauden kuin missään muualla.

Lisäksi lähes kaikki viralliset asiakirjat tulivat samalla julkisiksi, mikä mahdollisti myös lainsäädännön ja hallinnon poliittisen arvostelun.

”Valtion vapautta ei voi ylläpitää yksin laeilla. Luottamus syntyy avoimuudesta, kun kansalaisilla on pääsy virallisiin asiakirjoihin ja dokumentteihin”, Anders Chydenius on linjannut itse.

Myöhemmin Kokkolaan palannut Chydenius ei tietenkään ollut ajatuksineen yksin.

Suomalaissyntyinen Carl Linnén oppilas, Uppsalan yliopiston talousopin dosentti Peter Forsskål tiivisti jo vuonna 1759 valistushengen mukaisen sananvapausajattelun pamfletiksi Tankar om borgerliga friheten.

Hän korosti, että kirjoitusvapaus oli nimenomaan kansalaisten oikeus. Tässä katsannossa hän oli radikaalimpi kuin valtiopäiväedustaja Anders Nordencrantz, joka oli nuoren Chydeniuksen esikuva.

Yhteistä heille kaikille oli halu purkaa valtiolliset salassapitojärjestelmät.

Lääninrovastinakin toimeen Anders Chydeniuksen läpi runnoma painovapausasetus oli omana aikanaan varsin radikaali eikä se nykyäänkään tunnu mitenkään vanhakantaiselta.

”Samalla lainsäädäntätoimella yhtäältä sallittiin painokirjoitusten välityksellä käytävä poliittinen kansalaiskeskustelu ja toisaalta avattiin lähes kaikki val­tiollinen vallankäyttö julkisen keskustelun kohteeksi”, kirjoittaa Sami Manninen Kaarle Nordenstrengin toimittamassa kirjassa Sananvapaus Suomessa (2015).

Ei lainkaan huono alusta, jolta ponnistaa.

Suomen journalistiliiton puheenjohtajan Hanne Ahon mielestä lehdistönvapauden kannalta yksi suurin uhkakuva on se, että suomalaiset lopettaisivat median seuraamiseen. Se ei olisi kenenkään etu.

Pääministeri Sipilä vaiensi Ylen

Pääministeri Sipilä vaiensi Ylen: Uutisten johto hyllytti Sipilä-jutut – Ruben Stiller sai varoituksen
Juha Sipilä kirjoitti sähköpostissa Ylen toimittajalle, että hän ei luota lainkaan Yleisradioon.

Ylessä alkoi kuohua perjantaina 25. marraskuuta sen jälkeen, kun Yle oli julkaissut uutisen pääministeri Juha Sipilän (kesk) sukulaisten omistamasta Katera Steel -yhtiöstä.

Ylen ajankohtaistiimi oli jo kirjoittanut perjantain aikana valmiiksi jatkojutun, jossa haastateltiin kahta oikeusoppinutta siitä, oliko Sipilä ollut esteellinen päättäessään valtion sadan miljoonan euron lisärahoituksesta Terrafamelle.

Suomen Kuvalehden tietojen mukaan Ylen johto päätti perjantaina illalla, että juttua ei julkaista.

Pääministeri Sipilä lähetti perjantai-iltana kymmenkunta viestiä yhdelle Ylen toimittajalle. Viesteissä oli pääministerin saamaa tuohtunutta kansalaispalautetta. Sipilä kertoi, että hän ei luota Yleisradioon lainkaan.

Viimeisin viesteistä lähetettiin Ylen toimittajalle perjantain ja lauantain välisenä yönä.

Ylen ajankohtaistiimi alkoi työstää sähköposteihin liittyvää juttua maanantaina 28. marraskuuta. Juttuaihe kirjattiin Ylen toimitusjärjestelmään, journalismin portaaliin, niin sanottuun jopoon, aamulla ennen kahdeksaa.

Kolme Ylen työntekijää on kertonut nämä tiedot Suomen Kuvalehdelle. He eivät halua nimiään julki asian arkaluonteisuuden vuoksi.

Ylen ajankohtaistiimi alkoi maanantaiaamuna valmistella myös kolmatta Sipilä-aiheista juttua, analyysia siitä, miksi pääministerin sidonnaisuudet ovat tärkeitä asioita uutisoida. Tässä ja Sipilän lähettämistä sähköposteista kertovassa jutussa, jossa kävi ilmi pääministerin täydellinen luottamuksen puute Yleisradiota kohtaan, oli tarkoitus käyttää asiantuntijahaastateltavia.

Ylen johto, käytännössä päätoimittaja Atte Jääskeläinen, kielsi molempien juttujen edistämisen, SK:n lähteet kertovat.

Kaikki kolme aihetta näkyvät Ylen järjestelmässä edelleen. Jopo on järjestelmä, jonka pääsevät näkemään sadat Ylen työntekijät. Hyllytetyistä jutuista on puhuttu sähköpostijakeluissa, joissa ovat mukana muun muassa politiikkatoimitus, taloustoimitus ja hyötytoimitus.

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen.

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuva Lehtikuva

Isoa joukkoa Ylen päälliköitä kiellettiin maanantaina iltapäivällä käsittelemästä Sipilän mahdollista jääviyttä Ylen ohjelmissa ja nettisivuilla.

Tämä tapahtui niin sanotussa ”pomoinfossa”, jossa oli paikalla kymmeniä henkilöitä. Kyseessä on Ylen päälliköiden kokous, joka pidetään joka maanantai. Pomoinfo pidettiin Ylen Radiotalossa Tori-nimisessä tilassa.

Palaverissa Ylen johdon Sipilä-linjauksesta kertoi Ylen päälliköille Marjo Ahonen, Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan tv- ja radiolähetyksistä vastaava päällikkö.

Käytännössä seuraavan aamun radion Ykkösaamuun sovittu Sipilä-uutista koskeva keskustelu peruttiin näin Ylen journalistisen johdon päätöksellä. Lisäksi peruttiin suunnitelma käsitellä Sipilää Aamu-tv:ssä ja maanantai-illan A-studiossa.

Kokouksen päätyttyä kielto aiheutti kuhinaa Ylen toimituksissa ja käytävillä. Eräät yleläiset alkoivat kerätä nimiä kirjelmään, joka on tarkoitus antaa päätoimittaja Atte Jääskeläiselle sekä saattaa tiedoksi Ylen päälliköille Marjo Ahoselle, Riitta Pihlajamäelle, Petri Kejoselle, Krista Taubertille sekä Ylen toimitusjohtaja Lauri Kiviselle.

Kirjelmässä yleläiset kertovat seuraavaa:

”Me allekirjoittaneet Yleisradion toimittajat olemme huolissamme Ylen journalistisen johdon linjauksista käsiteltäessä ilmitulleita pääministeri Juha Sipilän jääviysepäilyjä. Perjantaista 25.11. alkaen Ylen journalistinen johto on hyllyttänyt aihetta käsitteleviä jatkojuttuja ja rajoittanut uusien juttujen tekemistä. Useita keskusteluohjelmia on maanantaina 28.11. alkaneella viikolla kielletty niin ikään käsittelemästä aihepiiriä millään tavalla.”

”Ylen journalistinen johto on lisäksi suoraan kieltänyt kahden sellaisen tiedon julkaisemisen, jotka olisivat kansalaisille ja Yle-veron maksajille tärkeitä, jotta he voisivat arvioida kyseistä asiaa sekä pääministerin toimintatapoja yleisemmin. Nämä tiedot ovat 1) se, että pääministeri lähetti Ylen toimittajalle perjantaina 25.11. vielä iltamyöhään toistakymmentä viestiä kritisoidakseen häneen liittyvää uutisointia ja 2) tieto siitä, että pääministeri perui jo sovitun vierailunsa A-studiossa keskiviikkona 30.11.”

”Se, että pääministeri toimii näin, on yhteiskunnallisesti merkittävä uutinen, etenkin kun Yleisradion rahoitus on riippuvainen poliittisista päätöksistä.”

”Vaadimme myös, että saamme kaikissa tilanteissa työssämme noudattaa Journalistin ohjeita.”

Kirjelmässä on tämän jälkeen siteerattu kaikkea journalistista työtä koskevien Journalistin ohjeiden ensimmäistä pykälää: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkia lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Kirjelmään on tiistain aikana kerätty nimiä eri puolilla Yleä. Suomen Kuvalehden tietojen mukaan sitä ei ole vielä toimitettu Atte Jääskeläiselle, joka on työmatkalla ulkomailla.

Toimittaja Ruben Stiller.

Toimittaja Ruben Stiller. Kuva Lehtikuva

Ylen Pressiklubi-ohjelman juontaja Ruben Stiller sai Suomen Kuvalehden tietojen mukaan tiistaina 29. marraskuuta kirjallisen varoituksen siitä syystä, että hän valmisteli perjantain 2. joulukuuta lähetystä Ylen ”uutis- ja ajankohtaistoiminnan johdon asettaman journalistisen linjan vastaisesti” (varoituksen muotoilu).

Varoituksessa uhataan lisäksi, että Stiller irtisanotaan, jos hän vielä jatkaa ohjelman valmistelua toimituksen johdon asettaman journalistisen linjan vastaisesti.

Varoituksen on allekirjoittanut Marjo Ahonen, vastaavan päätoimittajan sijaisen ominaisuudessa.

Tiettävästi kirjallinen varoitus on sittemmin peruttu. Stiller oli tiistaina johdon edustajien puhuttelussa.

Varoituksen lopussa on Stillerin allekirjoitus, jossa hän vahvistaa saaneensa ilmoituksen tiedokseen 29. marraskuuta.

Hesburgerin erotettu työntekijä: Kohun takana oli sukupuolivähemmistöön kohdistuva vihakampanja

Yksi viime päivien puheenaiheista on ollut työsuhde, jonka Hesburger purki työntekijän nimettömän twiitin vuoksi. Siitä on puhuttu vähemmän, että tapahtuman taustalla oli sukupuolivähemmistöön kohdistuva organisoitu ja vainoamiseen johtanut vihakampanja. Sen aloitti Ylilaudan foorumi ja sitä levitti erityisesti perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen.

Sisältövaroitus: tässä tekstissä on lainauksia raa’asta transvihamielisestä puheesta ja Ylilaudan slurreista.

Työpäivän jälkeen 9. marraskuuta nuori työntekijä twiittaa väsyneenä ja turhautuneena:

20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen.

Viestistä tai Twitter-tililtä ei käy ilmi, missä henkilö on töissä. Twitter-tilillä mainitaan pelkkä etunimi: Eeli.

Ylilaudalle perustetaan Eeliä käsittelevä ketju aamuyöllä 12. marraskuuta. ”Kellään tietoa missä tää suvakki on töissä? Ois pomolle hiukan asiaa”, ketjun aloittaja kirjoittaa. Keskustelijat saavat selville, että Eeli on nimensä muuttanut muunsukupuolinen Hesburgerin myyjä. Ylilaudalla selvitetään myös Eelin aikaisempi nimi eli dead name.

”Dead namen etsiminen on vaatinut heiltä vakavasti vihamielisen motiivin sekä paljon aikaa ja energiaa, koska olen tehnyt virallisen nimenmuutoksen maistraatissa puolitoista vuotta sitten”, Eeli sanoo sähköpostitse antamassaan haastattelussa.

”Kiusaajat Ylilaudalla ovat järjestelmällisesti etsineet tietojani ja transvihassaan käyttäneet minua vastaan kyseistä nimeä. Tämä on perinteinen transfobinen vihateon muoto.”


Eelin dead namea
ja puhelinnumeroa levitetään Ylilaudalla. [Sisältövaroitus tästä kappaleesta.] ”Suurin moka on ollut se että toi on t—u ja otti kantaa trumpiin”, kirjoittaa eräs keskustelijoista. ”Moni t—u tappaa ittensä hoidon jälkeen”, kirjoittaa toinen. ”T—t ja muut mielisairas tapaukset uuniin”, muotoilee kolmas. Ketjua luetaan vuorokaudessa 12 000 kertaa.

Twitterissä kolme henkilöä twiittaa Hesburgerille Eelin vanhan nimen ja tiedon hampurilaistwiitistä. Sebastian Tynkkynen kysyy yhdeltä heistä lähteitä.

Samana päivänä Tynkkynen kirjoittaa ensimmäisen Facebook-tekstinsä aiheesta. Keskustelu Eelistä leviää Ylilaudan, Twitterin ja Facebookin lisäksi muun muassa Suomi24:ään. Ylilauta arkistoi Eeliin kohdistuneen ketjun ”eeppisenä”, vaikka moni on ilmiantanut langan ylläpidolle sen vihasanoman ja hyökkäävän sisällön takia.

Tynkkynen levittää Eelin vanhaa nimeä ja väittää valheellisesti, että tiedot olisivat löytyneet Eelin omalta Twitter-tililtä. Iltalehti tekee asiasta uutisen ja toistaa Tynkkysen väitteet tarkistamatta niitä:

taikadahlbom1

Kun lehdelle huomautetaan, että Tynkkysen väitteet eivät pidä paikkaansa, lehti korjaa uutista ja lisää merkinnän: ”Tynkkynen ei suostunut tarkentamaan, millä tavalla hän tietonsa varmisti, eikä Iltalehti ole saanut väitteelle vahvistusta.” Hampurilaistwiitistä uutisoivat myös Talouselämä, MTV ja Ilta-Sanomat.

”Tynkkynen on antanut minusta väärää tietoa ja mustamaalannut minut samalla niin, etten pysty puolustamaan mitenkään itseäni”, Eeli sanoo. ”Vaikka Tynkkysen FB-päivitys on ilmiannettu minun yksityisyyttä loukkaavana ja se rikkoo myös Facebookin sääntöjä, päivitys on edelleen kaikkien nähtävillä.”

”Hän myös myöhemmin twiittasi ja kertoi vierailleensa Hesburgerin toimipisteessä minun perääni kysellen. Tämä antoi mielestäni sellaisen kuvan, että minun vainoaminen julkisesti on hyväksyttävää. Vaino siirtyi virtuaalisesta maailmasta tosielämään ja koin oloni erittäin uhatuksi.”


Eeli muutti Twitter-tilinsä
yksityiseksi ja vaihtoi käyttäjätunnustaan. Ylilaudan keskustelijat eivät jättäneet häntä rauhaan, vaan jakoivat Eelin uuden tilin tiedot ja ahdistelivat myös niitä, jotka tukivat Eeliä julkisesti Twitteristä.

”Eniten minua pelotti se, että nämä anonyymit hyökkäävät ystävieni kimppuun ja jouduin todella monelle minulle kommentoineelle pyytämään, että he laittavat edes väliaikaisesti Twitter-tilinsä yksityiseksi, ettei heidän tiliään lähdettäisi tutkimaan”, Eeli sanoo.

”Eli tämä vihakampanja ei ole ainoastaan kohdistunut tai vahingoittanut minua, vaan myös kohteena on ollut minun lähipiirini ja minua julkisesti puolustaneet ihmiset.”

Eeli pyysi maistraatista turvakiellon ja vaihtoi puhelinnumeronsa. Vihakampanjan aikana Hesburger purki Eelin työsuhteen yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Ylilaudalla iloitaan ”potkuista”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja työoikeuden professori Seppo Koskinen ovat ottaneet kantaa.


Eeli, miten koet median onnistuneen uutisoinnissa?

”Koen että Iltalehti on antanut Tynkkyselle hyvän platformin jatkaa Facebookissa masinoimaansa vihakampanjaa. Lehden artikkelit nousivat luetuimmiksi nopeasti ja varmasti myös laajensivat Tynkkysen FB-päivityksen lukijakuntaa.

On naurettavaa ajatella, että minulla olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa mitenkään tapauksen uutisointiin, ilman että olisin joutunut vielä huonompaan asemaan. Mediassa ei kyseenalaistettu ollenkaan sitä, että Sebastian Tynkkynen jakoi yksityishenkilön tietoja. Keskustelussa ei myöskään ollut läsnä minun vainoamiseni yksi isoimmista motiiveista eli transfobia ja sen lietsominen.

Sebastian Tynkkysen kohdalla uskon, että hän näki tilaisuuden kerätä irtopisteitä ja saada helppoa julkisuutta ottamalla minut silmätikuksi, kun en jaa samanlaista poliittista maailmankatsomusta. Facebookissa Tynkkynen oli korostanut pinkillä itsemuokkaamassaan kuvassaan, jossa siis oli nimeni ja kuvani ja twiitistäni irrotettu teksti, että olen feministi.

Sosiaalisessa mediassa on ollut paljon keskustelua, jossa on faktat tapahtuneesta paremmin esillä. Erityisesti Twitterissä keskustelu on käynyt kuumana ja moni on myös haastanut siellä Sebastian Tynkkysen muun muassa kertomaan tarkemmin, mistä on saanut minua koskevat faktat.

Moni on blogannut aiheesta ja kyseenalaistanut Sebastian Tynkkysen agendaa ja ylipäätänsä sitä, onko oikein riepotella yksityistä henkilöä, kun itse on julkinen henkilö.”


Mitä kaikkea vihakampanjasta ja julkisuudesta on seurannut? Oletko saanut myös tukea?

”Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, olen joutunut vaihtamaan puhelinnumeroani koska minua on vainottu. Tapauksen transvihaisuus on tuntunut erittäin henkilökohtaiselta ja pahalta, ja tapaus on vaikuttanut myös lähipiiriini ja ystäviini.

Vaikka anonyymisti Twitterissä olen paljon jakanut transpolikokemuksiani ja näissä Twitter-piireissä ollut aktiivisesti esillä muunsukupuolisena, tämä ei päde työpaikkaani. Siellä en ollut vielä uskaltanut kertoa transsukupuolisuudestani, koska luonnollisesti pelkäsin miten siihen suhtaudutaan. Eli tämä myllytys on myös repinyt minut transkaapista ulos työpaikan porukoille ja muutenkin julkisesti saattanut kaikkien tietoon, mikä sukupuoleni on.

Totta kai minulla on ollut vaikeaa, mutta onnekseni minulla on vahva ja rakastava tukipiiri, enkä ole jäänyt yksin. Tuntemattomat tahot ovat puolustaneet minua, vaikka itse ovat myös joutuneet Ylilaudan riepoteltaviksi. Kiitokset heille, mikään ei ole tuntunut paremmalta kuin tietää, että minun takanani on monta minulle tuttua, mutta myös tuntematonta henkilöä ja tahoa, jotka ovat valmiita auttamaan.”


Miten vihakampanjan kohteeksi joutuvaa ihmistä voi tukea? Haluatko sanoa vielä jotain muuta?

”Sukupuolivähemmistöihin, tai oikeastaan mihin tahansa vähemmistöön, kohdistuvan vihateon sattuessa enemmistöjen pitää osoittaa tukensa ja auttaa, muuten vaikenemisellaan hyväksyy vihapuheen.

Niin kuin missä tahansa tilanteessa, faktojen tarkistaminen on tärkeää, ennen kuin jakaa tietoa eteenpäin.

Henkilökohtaisella tasolla sanoisin, että lähipiirin ei pidä vähätellä eikä painostaa tiettyihin ratkaisuihin vaan tukea henkilöä parhaansa mukaan. On myös ymmärrettävää, että kiinnostus asiaa kohtaan on suuri, mutta pitää mennä vainotun ehdoilla – tämä pätee myös informaation jakamiseen eteenpäin.

Kun tilanne on kriittinen ja vainotun on ylipäätänsä vaikea hallita elämäänsä, on tärkeää, että tukipiiri on turvallinen paikka, jossa tilanne pysyy hallussa.

On ymmärrettävää, että media ei ole automaattisesti sorrettujen ja vähemmistöjen puolella. Usein toimitukset joutuvat laatimaan juttunsa kiireessä, jotta ehtisivät julkaista uutisensa nopeasti ja ensimmäisten joukosta. Mikäli toimituksella ei ole aiempaa taustatietoa sorrettujen ryhmien asioista, ne jäävät helposti mainitsematta. Lukiessa uutisia tulisi muistaa mediakritiikki ja vaatia aktiivisesti journalismia, jossa on tehty taustatyö kunnolla, ajan kanssa ja objektiivisesti.”


Lisäys 16.11.2016 klo 15.14. Iltalehden jutun kirjoittanut toimittaja lähetti tarkennuksen: ”Uutispäällikkö oli julkaissut väärän, luonnosversion tekemästäni Tynkkysen haastattelusta illalla kun olin jo lähtenyt toimituksesta. Itse havaitsin tämän vasta seuraavana päivänä vapaapäivää viettäessäni ja pyysin, että toimitus julkaisee jutun lopullisen version. Juttua ei kirjoitettu uusiksi, vaan siitä julkaistiin julkaisuun tarkoitettu versio tiistaina 15.11. Olen erittäin pahoillani, että tällainen virhe on lehdessä käynyt.”

Sosiaalinen media ja demokratia

Elitistinen demokratia yskii, kun some muuttaa maailmaamme – filosofi kertoo, miten siihen tulisi suhtautua

Ikävämmän tulevaisuuskuvan mukaan ihmiset muuttuvat valtaa saadessaan verenhimoisiksi lynkkaajiksi

Kulttuuri 21.11.2016 14:45 Päivitetty: 21.11.2016 16:52
JONATHAN ERNST / Reuters
Donald Trump kannattajiensa ympäröimänä vaaliyönä 9. marraskuuta.
Donald Trump kannattajiensa ympäröimänä vaaliyönä 9. marraskuuta.

Haluatko vaikuttaa?

Hyviä uutisia!

Länsimaat ovat sosiaalisen median myötä siirtymässä elitistisestä demokratiasta osallistuvaan demokratiaan, jossa periaatteessa kaikkien on mahdollisuus osallistua poliittiseen päätöksentekoon.

Näin väittää tutkijatohtori Henrik Rydenfelt, jonka mukaan kansalaisten mahdollisuus vaikuttamiseen on siis lisääntynyt.

Kaunista, eikö?

No, ei ihan niinkään.

”Demokratiamme muoto on edustuksellinen. Silti kansalaisten keskustelu sosiaalisessa mediassa ohjaa keskustelunaiheita, poliittista päätöksentekoa ja äänestyspäätöksiä tavalla, jota olisi ollut vaikea muutama vuosi sitten edes kuvitella”, Rydenfelt sanoo.

Eivätkä kaikki seuraukset ole mitenkään kauniita.

Muun muassa yhdelle hampurilaisravintolan työntekijälle annetaan potkut.

Palataan siihen myöhemmin.

Alejandro Lorenzo
Tutkija Henrik Rydenfelt.
Tutkija Henrik Rydenfelt.

Filosofian tohtori Henrik Rydenfelt on väitellyt teoreettisesta filosofiasta. Hänen tutkimuksensa ovat käsitelleet muun muassa tieteen ja median eettisiä kysymyksiä, moniarvoisuutta sekä sekä tiedollisten normien ja demokratian suhdetta.

Rydenfelt toimii tutkijatohtorina kasvatustieteissä Itä-Suomen yliopistossa. Tätä ennen hän työskenteli viestinnän oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hän on myös Viestinnän eettisen neuvottelukunnan varapuheenjohtaja.

Rydenfeltille itselleen tärkeitä ovat filosofi ja kasvatustieteilijä John Deweyn ajatukset. Tämän mielestä demokratian ongelmat vältetään lisäämällä demokratiaa.

”Deweyn edustamassa pragmatistisessa filosofian perinteessä muotoiltiin ajatus ihmisestä toimijana, joka muuttuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Dewey ehdotti, että myös poliittisessa päätöksenteossa meidän olisi muututtava passiivisesta yleisöstä aktiivisiksi toimijoiksi.”

Juuri tällä hetkellä Deweyn toivoma valistuneen äänestäjän malli tuntuu lähes utopistiselta. Yhdysvaltain presidentiksi valittiin juuri henkilö, joka esitti kampanjansa aikana jatkuvasti rasistisia ja naisvihamielisiä mielipiteitä ja jopa vammaisia pilkanneita kommentteja.

Rydenfeltin mielestä Trumpia vastustettiin yläviistosta käsin, mikä vain voimisti ilmiötä.

”Trumpin puheita ja tekoja hämmästeltiin koko kampanjan ajan, ja yhdysvaltalaisen median mielestä niistä olisi pitänyt seurata ehdokkaan kelpoisuuden menettäminen. Hämmästely ja iva kuitenkin vain voimistivat käsitystä valtaeliitin ulkopuolisesta muutoksen tuojasta.”

”Herää kysymys siitä, ovatko median ja puolueiden odotukset todella näin vieraantuneita äänestäjien toiveista, vai onko tämäkin vain taitavasti luotu illuusio, jota toiset käyttävät omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä.”

Eli onko kansasta eriytyneestä eliitistä luotu kuva todellinen vai populistinen keksintöä?

Rydenfeltin mukaan Trumpin voitto on piristysruiske populistisille liikkeille kaikkialla. Hän ei kuitenkaan jaa käsitystä totuuden jälkeisestä ajasta, jossa tieto, fakta ja totuus olisivat muuttumassa liki merkityksettömiksi asioiksi.

”Emme ehkä koskaan eläneet totuuden ajassa, josta oltaisiin nyt siirrytty pois”, hän sanoo.

”Ennenkin on osattu poimia lähteiden joukosta ne, jotka parhaiten sopivat omiin ennakkokäsityksiin. Sosiaalinen media on lähinnä tehnyt tämän ilmeiseksi.”

”Faktantarkistusta ja ehdokkaiden puheiden tarkkaa ruotimista on nyt pidetty vastakeinona totuuden häviämiselle politiikasta. Se on tärkeää, mutta eivät silkat kylmät faktat vaaleja ratkaise. Tarkkojen lukujen tuntemisella ei ole niin väliä, jos itse asia on se, jonka äänestäjä kokee omakseen.”

Tutkijan mielestä populismin nousu johtuu mittakaavasta. Monimutkaisten globaalien ongelmien ja niihin esitettyjen ratkaisujen yhteys ihmisten arkiseen elämään on vaarassa kadota.

”Kansainvälisten sopimusten koukeroinen kieli ei näytä muuttuvan työpaikoiksi, vaikka näin tosiasiallisesti ehkä olisikin”, Rydenfelt sanoo.

”Populistit taas vetoavat ajatukseen, että kääntymällä sisäänpäin ongelmat muuttuisivat pienemmiksi ja paremmin hallittaviksi”.

Rydenfeltin mukaan terveen mediakritiikin sijasta todistamme nyt kiihkoa ja uskonkappaleiksi muuttuneita harhoja tuon tai tämän median taustalla vaikuttavista salaliitoista. Maahanmuuttokriitikkojen, rokotekriitikkojen ja muiden yhden asian kriitikkojen puheissa kritiikin huntuun verhoutuneena esiintyy nyt yksiulotteinen ja yksisilmäinen vastustaminen, joka on todellisen kriittisyyden vastakohta.

Netin keskusteluryhmissä ei usein haeta yhteisiä ratkaisuja tai edes yhteistä ongelmaa vaan öyhötetään turhista ja huomautellaan oikeinkirjoituksesta.

Pahimmillaan ihmiset muuttuvat säälimättömiksi saalistajiksi, lynkkaajiksi.

Tuore esimerkki löytyy Hesburgerin työntekijän onnettomasta twiittauksesta, jossa hän kirjoitti sanatarkasti näin:

”20 minuuttia ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen.”

Tämän jälkeen keskustelu yltyi sosiaalisessa mediassa. Siihen osallistui Perussuomalaisten nuorisojärjestön puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen, joka paljasti anonyymin kirjoittajan henkilöllisyyden.

Rydenfelt pitää tapausta ajallemme tyypillisenä.

”Digitaalisissa ympäristöissä vastakkainasettelut korostuvat, kun voimakkaat reaktiot pääsevät nopeasti pintaan. Syntyy yhden asian liikkeitä ja ajojahteja. Eri mieltä olevat tulevat paikalle ja vain kaatavat lisää bensaa liekkeihin. Vaikutelmaa jakautuneesta kansasta käyttävät hyväkseen poliitikot, jotka hankkivat niiden avulla näkyvyyttä. ”

”Tälläkin kertaa otsikoissa oli lopulta poliitikko, eikä kukaan tunnu muistavan, mistä alun perin oli kyse. Julkinen ajojahti on täysin kohtuuton seuraus ajattelemattomasta twiitistä, josta nimeä tai työpaikkaa ei tullut ilmi.”

Tutkijan mukaan ilmiö ei kuitenkaan koske vain populisteiksi miellettyjä politiikkoja.

”Ehkä joku toinen olisi käyttänyt tapausta samalla tavalla hyväkseen, jos Make America Great Again -lippiksen sijasta asiakkaan yllä olisi ollut eläinten oikeuksia puolustava pinssi.”

Tällä kertaa somen tuomio oli tyly ja hampurilaisenmyyjä sai potkut.

Palataan filosofi John Deweyn ajatuksiin. Hänen mukaansa toimiva osallistuva demokratia edellyttää kolme tekijää, eli alustan, riippumattomuuden ja valmiudet.

Rydenfeltin mielestä näistä ensimmäinen, alusta, on jo toteutunut sosiaalisen median ja verkkoyhteisöpalvelujen muodossa. Myös alustan riippumattomuus on jo kasvavan julkisen keskustelun kohteena, ja tällä hetkellä keskustellaan esimerkiksi Facebookin suodattimien aiheuttamista ongelmista.

Sen sijaan demokratian vaatimat valmiudet ovat kansalaisilta jääneet saavuttamatta.

”Kun omalla osallistumisella on merkitystä ratkaisuihin ja lopputuloksiin, ei kaikesta voikaan enää syyttää eliittiä. Samalla kasvaa myös jokaisen vastuu koko keskustelukulttuurista.”

Vastuu kasvaa jatkuvasti, kun journalistinen media ei enää määritä päivän keskustelunaiheita samaan tapaan kuin ennen.

”Kymmenen vuotta sitten sosiaalisessa mediassa jaettiin linkki uutisjuttuun, josta sitten keskusteltiin. Nyt saamme usein uutisjutusta lukea, mistä sosiaalisessa mediassa keskustellaan”, Rydenfelt sanoo.

Hän näkee ainoaksi keinoksi kasvattaa kansalaiset aidosti osallistumaan digitaalisiin yhteisöihin, joiden tarkoitus on saada aikaan yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Koulussa tämä tarkoittaisi uusia toimintatapoja.

”Kun koulussa järjestetään oppilaille muodollinen äänestys, harjoitellaan yhä elitististä demokratiaa”, hän sanoo. ”Sen sijaan osallistuvassa demokratiassa heille tarjotaan digitaalinen alusta, jolla he etsivät yhteisiä ratkaisuja omat ennakkokäsitykset kyseenalaistaen.”

Sosiaalinen media voi siis johtaa demokratian ja päätöksenteon paranemiseen vahvistamalla jokaisen kansalaisen ja päätöksenteon yhteyttä.

Huonommassa vaihtoehdossa koko poliittinen järjestelmä taas päätyy huutokuorojen panttivangeiksi. Rydenfelt muistuttaa toisesta filosofista, joka esitti, että demokraattinen yhteiskunta vapautta tavoitellessaan nostaa valtaan tyrannin.

Vuosi oli noin 347 ennen ajanlaskumme alkua.

Filosofin

Missä kuljimme - Miten intianit elävät reservaatissa vuonna 2016 (Raymond)

Miten intiaanit elävät reservaateissa vuonna 2016.
Intiaanit
Teksti
Tero Salonen
Kuvat
Touko Hujanen

USA:ssa intiaanikasinoiden tuottoja ohjataan heimojen yhteiseen hyvään. Nousujohteisen kasinobisneksen onkin sanottu parantaneen alkuperäiskansojen elämää. Aivan näin ei ole. Raymond lähti katsomaan, millaista on arki intiaanireservaateissa vuonna 2016.

_I5A3892

Intiaanit ovat 14 000 vuotta asuneet Lower Flathead -joen seuduilla.

Kuinka monissa hautajaisissa olit viime vuonna?”, kysyy Daniel Stiffarm, Kootenai-intiaaniheimon kulttuurineuvoston johtaja.

”Olin 44 hautajaisissa. Se on maailma, jossa minä elän.”

Montanan osavaltiossa, Flatheadin intiaanireservaatin maisemassa loistaa kirkas vuoristojärvi. Maisemaa hallitsevat avarat niittymaat, syvät laaksot, puiset vanhat maatilat. Ja Kalliovuoret, havumetsäinen ja lumihuippuinen vuoristojono, joka halkaisee Amerikan lähes viiden tuhannen kilometrin matkan Meksikosta Kanadaan. Alue on erittäin harvaan asuttua: osavaltio on pinta-alaltaan hieman Suomea isompi, mutta asukkaita on vain miljoona. Suomessa neliökilometrillä elää keskimäärin noin 18 asukasta, Montanassa alle kolme. Suurimmassa kaupungissa Billingsissä on reilut sata tuhatta asukasta. Ilma on puhdas ja raikas, ja joka aamu heräät Uuden Seelannin kaltaisen pakahduttavan kauniin luonnon keskelle, mutta alla soi paha sävel: suuri osa Stiffarmin viime vuoden hautajaissaattueista oli seurausta alkoholin liikakäytöstä, huumeiden yliannostuksista tai itsemurhista.

”Nuo lapset ovat nyt vapaita. Vapaampia kuin voivat koskaan tajutakaan.”

Nyt intiaaneille pyhän Lower Flathead -joen luona vietetään River Honoringia, ruokaa ja liikkumisreitin antaneen joen kunnioitusjuhlaa. On kuulas toukokuun aamu. Reservaatin lapset saavat kohta rientää kouluista kesälaitumille. He ovat saapuneet opintoretkelle keltaisilla koulubusseilla, tiipiiden ja erilaisten infokojujen luokse. Lapsille kerrotaan luonnosta, heimojen perinteisistä elämäntavoista ja luonnonvaraisuudesta. Stiffarm poimii maasta kasvin, death camasin.

_I5A3093

Koululaiset pelaavat double ballia, vanhaa peliä, jolla on kehitetty kordinaatiota ja tiimityöskentelyä.

”Tämä on hyvin saman näköinen kukka kuin syötäväksi kerättävä. Tämä kuitenkin lamaannuttaa hermoston ja tappaa. Nämä kukat kasvavat vierekkäin, joten pitää olla tarkkana.”

Kuljemme Stiffarmin kanssa heinikolla, jossa hänen oma intiaanisukunsa on kävellyt jo tuhansia vuosia, yli 50 sukupolven ajan. Intiaanit ovat asuttaneet näitä seutuja 14 000 vuotta. Nähneet saman elintärkeän joen virtauksen, sen penkereet ja katsoneet pöllöjen lentävän taivaalla, hyvien ja pahojen viestien tuojina. Soittaneet sävelmiä, joita intiaanit nytkin jokijuhlassa rumpujen säestyksellä laulavat. Pitäneet tässä pyhällä paikalla nuotiota.

Nuotion äärellä joen rannassa mekin nyt syömme intiaanityttöjen antamat, koululaisilta yli jääneet lounaat. Kerroskolmioleipä, omena, piirakka, vettä, sinappia ja majoneesia paperipussissa. Maailmantuuli-niminen tyttö näyttää jojolla temppuja. Hänen isänsä Tanssiva Karhu kertoo, kuinka hän perinteisiin asuihin pukeutuen ja tanssien vaalii heimonsa perinteitä.

_I5A2846

_I5A3473

Pöllöt tuovat intiaanien mukaan viestejä elämästä ja kuolemasta. Tanssiva Karhu laittaa tanssiessaan intiaaniasusteen päällensä, mutta t-paita komeilee nimen mukaisesti.

Flatheadin reservaatti luotiin USA:n hallituksen The Hellgate -sopimuksella vuonna 1855. Tuolloin Kootenai- ja Salish-intiaaneilla oli 200 000 hehtaaria elinalueenaan. Sopimuksen jälkeen heille jäi 13 000 hehtaaria.

Kun reservaatti vuonna 1910 avattiin valkoisille, heille myytiin loput 187 000 hehtaaria.

Euroopasta rantautuneiden kansojen muodostama Yhdysvallat ratkaisi ”intiaaniongelman” 1800-luvun lopussa sullomalla tartuntatautien ja tappamisen jälkeen miljoonista jäljelle jääneet muutamat sadat tuhannet ahtaisiin asuinalueisiin. Reservaateista poistuminen ilman lupaa tiesi pidätystä ja hirttopuuta. Villien sivistämisen kantavia ajatuksia oli, että ilman yksityistä maanomistusta ei voi olla korkeata sivilisaatiota.

Niinpä intiaanien asuttamia maita kaupattiin sanomalehti-ilmoituksilla, joiden otsikoissa huokui amerikkalainen unelma: A Home for You and a Fortune, too ja The Land of the Wonderful and Rich Flathead Indian Reservation in Western Montana. Mainoksissa kerrottiin, kuinka ”et voi olla kokeilematta tätä mahdollisuutta” ja kuinka alueen läpi tulee kulkemaan junarata ja kuinka rikkaita nämä laaksot ovat, ”kuuluisia omenoistaan ja muista hedelmistään”.

_I5A5586
Valkoisia muutti alueelle, laki puolellaan, ja historioitsijat kuvailivat monia heistä ”ihmisloisiksi, joiden vastenmielisyydessä oli korkeintaan aste-eroja”.

Amerikkalainen historioitsija John Toland on esittänyt, että Adolf Hitler otti juutalaisten keskitysleireille mallia suoraan USA:n intiaanireservaateista.

Kootenai- ja Salish-heimolaisia on nykyään 7 500, joista kaksi kolmasosaa asuu reservaatissa tai sen lähettyvillä. Stiffarmin työnä on opettaa heille asioita maailmasta ja ihmisyydestä ja saada heidät kiinnostumaan niistä.

”Täällä joella ei ole kaupunkien ääniä. On vain joen ja metsän ja meidän omat äänemme. Mutta nyt kun katselen nuoriamme, mietin, koska mahdan olla seuraavan nuoren hautajaisissa.”

”Meillä on lukuisia ongelmia. Kukaan ei oikein välitä.”

”Ihmettelen, että heimomme edes on täällä enää.”

Toimeentulo on niukkaa. Työttömyysprosentti on 30–80 reservaateista riippuen. Flatheadin reservaatissa liki puolet elää köyhyysrajan alapuolella. Se aiheuttaa toivottomuutta.

”Jokin aika sitten täällä kaksivuotiaan lapsen hoitajana ollut serkku oli kännissä tai huumeissa ja tappoi lapsen ampumalla tätä päähän. Kuukausi sitten vastasyntynyt tyttö kuoli, kun vanhempi nukahti huumepäissään tämän päälle. Pari vuotta sitten Etelä-Dakotassa nuoret intiaanit tekivät peräkkäin järjestelmällisesti itsemurhia. Yli kymmenen ehti tappaa itsensä ennen kuin sovittu itsemurhaketju saatiin selville”, Stiffarm huokaa.

”Kaikkea tällaista täällä tapahtuu.”

Hän sanoo, ettei intiaaneilla ole enää identiteettiä, ja itsetunto on alhaalla. Kulttuurin katoaminen on johtanut itsetuhoiseen käyttäytymiseen.

”Sitä on jatkunut nyt ainakin 80 vuoden ajan. Ihmettelen, että heimomme edes on täällä enää. Katselin vuodesta 1926 kirjattuja kuolinaikoja. Siellä on todella paljon teinejä ja pieniä lapsia.”

_I5A3395

Maailmantuuli on Tanssivan Karhun tytär.

Vieressämme heinikolla iso joukko lapsia riemuitsee double ball -pelissä. Se on laji, joka ei täyttäisi EU-turvallisuusdirektiivejä: joukkueiden pelaajilla on puiset kepit, joilla he kuljettavat ja heittävät nahkaisella nauhalla yhdistettyä kaksoispalloa tarkoituksenaan saada se vastustajan maaliin. Peli on vuosituhansien ajan kehittänyt jalanliikkumista ja tiimityöskentelyä.

Stiffarm pyrkii olemaan se, jonka luo on helppo tulla, kun on paha päivä.

”Koitan sanoa nuorillemme, että älä pelkää mennä Missoulaan tai muualle reservaatin ulkopuoliseen kaupunkiin, siellä on paljon mahdollisuuksia elämälle.”

Stiffarm vilkaisee haikeana riemukkaasti double ballin perässä juokseviin koululaisiin.

”Nuo lapset ovat nyt vapaita. Vapaampia kuin voivat koskaan tajutakaan.”

”Tiedätkös, kun olimme koulun valokuvauskurssin matkalla New Yorkissa lukiossa, he eivät tienneet siellä Amerikan alkuperäisväestöstä.”

_I5A3794

_I5A4049

Kristallinkirkas Flathead-vuoristojärvi auringonlaskussa.

”Tiedätkös, kun olimme koulun valokuvauskurssin matkalla New Yorkissa lukiossa, he eivät tienneet siellä Amerikan alkuperäisväestöstä. Ne kysyivät, että miten minusta on tullut jokin heimolainen. Että olenko käynyt jonkin heimokurssin”, Bailey Wippert, 16, kertoo Two Eagle River Schoolin liikuntasalissa Pablon kylässä.

Lukiolaiset heittelevät salissa koripalloa. ”Täällä on hirveää asua”, yksi oppilaista sanoo. Kaikki ovat samaa mieltä.

Flatheadin koulun oppilaat kuuluvat kaikki intiaaniheimoihin. Highschool joutuukin tulemaan toimeen pienellä budjetilla. USA myöntää koululle rahaa vain puolet siitä, mitä normaalit lukiot USA:ssa saavat.

”Tämä on ihan hullua. Ne veivät meiltä maat ja antoivat vähän. Tämä on Amerikka”, Bailey tuohtuu.

Hän on kirjoittanut paikalliselle kuvernöörille pitkiä kirjeitä siitä, miten alkuperäisväestöä maassa kohdellaan. Toiminut kuin päällikkö Charlo ja Sam Resurrection 1800-luvun lopulla näiden vastustaessa valkoisten pääkaupunki Washingtonissa luomaa sopimusta maankäytöstä.

”Mutta he eivät ole vastanneet mitään”, Bailey sanoo.

”Jotain sentään on paremmin kuin sata vuotta sitten. Enää katolinen kirkko ei voi viedä intiaanilapsia omiin laitoksiinsa.”

_I5A5458

_I5A4985

_I5A5349

Jotain sentään on paremmin kuin sata vuotta sitten. Enää katolinen kirkko ei voi viedä intiaanilapsia omiin laitoksiinsa. Aikoinaan monet intiaaniperheet hajotettiin. Lapset eivät saaneet nähdä äitiänsä ja isäänsä. Tukat leikattiin siisteiksi, päälle puettiin länsimaiset pyhävaatteet ja hatut lyötiin päähän. Jos intiaanit puhuivat omaa kieltä, rukoilivat omia jumaliaan tai pitivät seremonioita, siitä rangaistiin. Rituaaleja opittiinkin pitämään privaatisti, salassa. Two Eaglen lukion lähellä sijaitsevassa The People’s Centerin museossa on esillä ryhmäkuvia. Niissä seisoo elämänsä alkutaipaleella olevia mutta haudanvakavia tyttöjä ja poikia katolisen kirkon pakkolaitosten pihalla.

The People’s Centerin johtajalle Marie Torosianille kysymys vapaudesta onkin kaksijakoinen.

”Jokaisella on valinnanvapaus tiettyyn rajaan saakka. Olemme valtio valtion sisällä. On ihmisiä, jotka vastustavat sitä, että omistaisimme jotain. Mutta kun vaalit tulevat, ne samat ihmiset ovat eturivissä lupaamassa hyvää meille. Olen oppinut varomaan, ihan sen historian takia, että hallitus ja kirkko ovat tehneet meille kauheita asioita.”

_I5A4876

_I5A4927

Nuoret janoavat pois reservaatista. Bailey Wippert liikuntasalissa valkoisessa t-paidassa.

_I5A5169

Malanya, lukiolainen Two Eagle River -koulussa, jolle USA antaa rahaa puolet verrattuna normaalilukioon.

_I5A5452

Lukiolaisten lounas.

People’s Centerin tehtävänä on opettaa, mistä heimot tulivat, mitä tekivät, miten elivät ja puhuivat. Vain noin sata puhuu enää salishin tai kootenain kieltä sujuvasti. Torosian haluaa olla toiveikas: hänen unelmansa on, että sadankin vuoden päästä heidän heimojensa kielet ja tavat olisivat hengissä.

Mutta huoli painaa. Torosian sanoo olevansa jopa ylisuojeleva nuorta sukupolvea kohtaan. Montanan kauniin maaseudun kaduilla liikkuu metamfetamiinia.

”Koteja on hajonnut paljon. On raskasta nähdä, kun lapset jäävät heitteille. Painiskelemme todella paljon sen kanssa, miten voisimme korjata asian.”

Vaikka rahaa ei ole tarpeeksi terveydenhuoltoon, talous on Flatheadin reservaatissa kohentumassa hyvin menestyneiden omien yritysten ansiosta.

Flatheadissa on kaksi kasinoa, ja niillä kulkee hyvin. USA:ssa on vajaat 500 intiaanien pitämää kasinoa. Iso osa niiden tuotoista käytetään yhteiseen hyvään heimoille. Kasinotuotoilla tuetaan esimerkiksi vanhuksia, koululaisia, kulttuuria, kieliohjelmia, terveydenhuoltoa ja teiden rakentamista. Asiantuntijoiden mukaan kuitenkin aina ”kun on kyse hyväntekeväisyydestä, ilmestyy mukaan paljon välikäsiä, jotka haluavat hyötyä”.

”Aivan kuin virallisen USA:n toimet eivät riittäisi, niin nämä heimot kinastelevat vieläkin keskenään reservaattien välillä.”

Flatheadin kasinoiden voitoista yhteiseen hyvään rapsahtaa noin kaksi miljoonaa dollaria vuodessa. Iso talo Flathead-järven rannalla voi maksaa puoli miljoonaa.

Yhteiseen hyvään intiaaniheimoille rahaa tuottavat kasinot USA:n maaseudulla intiaanireservaateissa ja muut kasinot niiden liepeillä ovat kaukana Las Vegasin ja James Bondin bling bling -maailmasta. Intiaanikasinoilla on isoja menestystarinoita suurkaupungeissa, mutta syrjäseutujen kasinot tuottavat lopulta vähän apua alueelle. Kasinot ovat käytännössä baareilla ryyditettyjä peliautomaattihalleja. Pöytäpelejä kuten Blackjackia ei löydä. Pokeria ei ole elossa edes siellä, missä sitä ilmoitetaan olevan. ”Intiaanit pelaavat kyllä pokeria, mutta eivät kasinoilla. Täällä on paljon takahuoneiden pokeripelejä, mutta niitä teidän on vaikea löytää”, kertoo yksi baarimikko.

Liikumme vaarallisilla teillä. Näitä reittejä pitkin Kalliovuorten yli tehtiin paljon ryöstö- ja sotaretkiä. Kootenait ja muut alueen heimot pitivät vuorten itäisellä puolella asuvia mustajalkoja tunkeilijoina biisonimaillaan. Mutta mustajaloilla oli tuliaseet, ja niiden avulla he pystyivät pakottamaan muut jättämään entiset metsästysmaansa ja tappoivat Kalliovuorten itäisellä puolella viholliset. Mustajalkoja pidettiin pahimpina aselevon rikkojina. Olemme matkalla mustajalkojen maille.

Välit eivät ole kunnossa vielä tänäkään päivänä. Näiden heimojen, mustajalkojen ja Flatheadissa asuvien Salishien ja Kootenain, välisiä jengitappeluita nähdään yhä baareissa puolin ja toisin. Aivan kuin virallisen USA:n toimet eivät riittäisi, niin nämä heimot kinastelevat vieläkin keskenään reservaattien välillä.

Tie on mutkikas, sen varrelle on pystytetty lukuisia valkoisia ristejä, rinteet ovat jyrkkiä. Richard Wagnerin Lohengrin soi satelliittiradiosta, lumihuiput käyvät iholle ja vuoristojunat puksuttavat jyrkänteiden reunalla. Karhut ja peurat tallustelevat näillä Glacierin luonnonpuiston alueilla.

”Täytyy olla suorastaan hullu tai seikkailunhaluinen, jotta menee mustajalkojen maille Browningiin”, meille sanottiin baarissa.

”Sieltä ratsastaa kolme intiaania perjantain ilta-auringossa Kalliovuorten reunamilla.”

_I5A6005

_I5A5937

_I5A7386

_I5A8037

_I5A5890

_I5A6402

Mustajalkojen reservaattia Kalliovuorten itäpuolella. Mustajalkaratsastajat palaavat kotiin perjantai-illan bisseiltä.

Tasangolla kuuluu huutoja. Yritämme tuupata mutaan juuttunutta autoa liikkeelle, mutta meteli ja kavioidenkopseet saavat huomiomme. Katsomme hölmistyneinä mäelle. Sieltä ratsastaa kolme intiaania perjantain ilta-auringossa Kalliovuorten reunamilla. Ratsujaan rajusti piiskaten ja ankarilla otteilla ohjastaen hirvittävällä vauhdilla alas meitä kohti ja kiivaasti ohi.

Vain sen takia, että satuimme juuri nyt olemaan tässä mustajalkojen maiden tasangon pellon reunalla ja että juuri nyt Chevy sattui jäämään eturenkaastaan ojanreunaan kiinni, kohtasimme ratsastavat intiaanit.

Kun Chevy on saatu irti, lähdemme heidän peräänsä.

_I5A6584

Austin Goings on yksi Amerikan kovimpia intiaaniratsastajia.

Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, mutta aivan ensimmäiseksi poltetaan tupakkia – tämän päivän rauhanpiippua.
Sitten kolmikosta puheliain, Scotty Osborne, sauhu huulessa, sanoo naurahtaen ratsunsa selästä:

”Kävimme vain parilla perjantai-illan oluella baarissa.”

Mielipuoliselta näyttäneen ratsastamisenkin salaisuus selviää. Mustajalkojen intiaaniheimoon kuuluvat Scotty, Roger ja Austin Goings kertovat olevansa Indian Relay -kilpahevosten ratsastajia, kasvattajia ja kouluttajia. Heidän tiiminsä White Calf Relay on yksi USA:n kovimpia tässä hurjassa lajissa. Ja sen tiimin kotitila on aivan tässä vieressä, tuulen pieksemällä tasangolla.

”Lähellä Kanadan rajaa sijaitseva Browning, USA:n köyhin intiaanireservaatti, on kaukana keskiluokan onnelasta.”

On kylmä. Edellisyönä on satanut toukokuun puolenvälin lunta, mikä oli vaikeuttaa meidänkin pääsyämme yli Kalliovuorten. Maatila on alkeellinen, sen asujaimistot hökkeleitä ja pihat täynnä autonromuja. Elantoa nämä mustajalat yrittävät hankkia siitä, mitä on jäljellä. Maasta, jota intiaanisuvut ovat talloneet 14 tuhatta vuotta, ja hevosista, jotka espanjalaiset toivat 1700-luvulla intiaaneille.

Tuhansien vuosien historian tulos: kun USA päätti hoitaa intiaaniongelmansa, jokaiselle intiaaniperheelle myönnettiin reservaatissa 0,8 hehtaaria.

”Tuossa tilamme vieressä asuu serkkujani ja muita sukulaisiani”, Scotty Osborne sanoo.

”Kaikilla on oma pieni plänttinsä. Täällä olemme asuneet koko ikämme. Kierrämme kuuden hevosen kanssa reservaateissa kilpailemassa. Hevoset ovat elämäämme, joka päivä aamusta iltaan.”

_I5A6567

_I5A6684 _I5A6811

_I5A6840

_I5A7195

_I5A7179

Raa’assa työssä elannosta on taisteltava: intiaaniratsukilpailuissa voittosummat eivät pyöri Kentucky Derbyn sadoissatuhansissa tai miljoonissa dollareissa, vaan tuhansissa.

Nyt on iltakierroksen aika: Amerikan taitavimpiin intiaaniratsastajiin kuuluvat Lil’ Muncie Osborne ja Austin ohjastavat hevosia ravaamaan ja pyörähtelemään pellolla. Tekevät niiden kanssa kierroksia mutaisessa altaassa. Syöksyvät sitten vesialtaaseen ja täyttä laukkaa tallille kotiin. Tiukalla kurilla. Koirat nauttivat iltajuoksusta ratsujen perässä.

”Te olette vain cowboy’ta läpikulkumatkalla”, Edna Osborne sanoo meille.

Ednan, äidin ja isoäidin, sanomisen voi tulkita katkeruudeksi, mutta taustalla on realismi. Lähellä Kanadan rajaa sijaitseva Browning, USA:n köyhin intiaanireservaatti, on kaukana keskiluokan onnelasta. Asukkaita on reilut tuhat, ja heistä neljä viidestä on työttömänä. Koiria joka kulmalla, hökkeleitä, romua – karkeasti sanoen slummi, johon mustajalat on ahdettu. Ansiotuloa saavilla palkka on keskimäärin 10 000 euron verran vuodessa. Paikallisissa pubeissa pitkät listat niistä, joille on annettu porttikielto loppuelämäkseen. Kaiken kukkuraksi koko kaupunki on julistettu tänä vuonna käytännössä konkurssiin – kunnanjohtaja niittasi siitä lapulla ilmoituksen kaupungintalon oveen alkuvuonna. Nyt valkoiset ja intiaanit riitelevät, kenen vika on, kun koko kaupunki on poikki.

Apua ei ole ollut edes kasinobisneksestä. Alkuperäiskansat kuulevat usein tarinoita siitä, että ”teillähän menee hyvin, kun kasinobisnes kukoistaa ja saatte sieltä rahaa.” Asia ei ole aivan niin. Yli puolet USA:n 500:sta intiaanien kasinoista kerää vain noin 10 prosenttia kokonaistuotosta. Suurkaupungeissa taotaan kasinoilla rahaa, mutta ei täällä maaseudulla.

Ja voi käydä kuten Browningissa: Paikallisen, maaseutujen intiaanikasinoksi hulppean Glacier Peaks Casinon ympärillä on reilun tuhannen ihmisen hökkelikylä. Kasino teki juuri miljoonien dollareiden hintaisen remontin, mutta sen sijaan Browningin asukkaille se ei ole jakanut taalaakaan.

”Niin, totta, niin ovat kauniita meidän hevosemme. Pidämme niistä hyvää huolta. Ne ovat sentään voittajia kaikki”, Edna huokaa kotitilallaan.

_I5A6979aaabb

_I5A7495

Varoitus: sisältö oli liian pitkä, ja sen loppu on poistettu. Koko sisältö näkyy vain muokkausnäkymässä.

Juokse kauemmaksi (Henkilöhaastattelu)

Juokse
kauemmaksi

Alisa Vainio on 18-vuotias juoksija ja Suomen urheilun tulevaisuudenlupaus. Hänet haluavat nyt kaikki: media, yhteistyökumppanit ja urheilujohtajat. Mutta Vainio itse haluaa vain juosta, ja mahdollisimman kauas.






Mistä me puhumme, kun puhumme maratonista? Puhumme 42 kilometristä ja 195 metristä. Puhumme pisimmästä olympiamatkasta. Puhumme legendasta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen persialaisten kukistamisesta taistelussa. Sitten hän lyyhistyi maahan ja kuoli.

Puhumme äärisuorituksesta, mutta 17-vuotiaalle Alisa Vainiolle Kullervo-maraton viime syksynä oli ihan tavallinen pitkä lenkki. Hän oli juossut maratonin pituisia pätkiä vaikka kuinka paljon, pidempiäkin. Joskus Lappeenrannasta Imatralle äidin työpaikalle tai kotoa Venäjän rajalle ja takaisin.

Lämpötila oli 14 astetta. Tuuli puuskittain, mutta muuten sää oli hyvä.

Alisa Vainio juoksi kovaa.

Kovempaa kuin kukaan sillä maratonilla. Hän voitti myös kaikki miehet.

Kovempaa kuin kukaan suomalainen nainen 2000-luvulla.

Kovempaa kuin kukaan 17-vuotias eurooppalainen nainen ikinä.

Vainion aika, 2.33.24 on Suomen naisten kaikkien aikojen kuudenneksi paras. Se oli yli 11 minuuttia nopeampi kuin Rion olympialaisten tulosraja.

Maaliin päästyään Alisa Vainiosta oli tullut Suomen lupaavin nuori juoksija. Hän voi olla suomalaisen kestävyysjuoksun pelastaja, sellainen, jota Rion olympiakisoissa ei nähty.

Auto omakotitalon pihalla on valkoinen, ja sen kylkeen teipatussa kuvassa juoksee nuori nainen ryhdikkäästi ponnari heiluen. Auton omistaja on saanut ajaa sponsoriautoaan nyt kuusi päivää. Inssi meni edellisellä viikolla läpi ensimmäisellä yrittämällä.

Alisa Vainio avaa lapsuudenkotinsa oven. Hänellä on yllään tuulitakki, lyhyet sortsit eli ”vireenit” ja siniset juoksusukat. On elokuun ensimmäinen torstai, ja aamutreeni, ”kevyt kymppi”, on juuri tehty.

”Mie tykkään tehä pääharjoituksen aamulla, mut nyt teen vasta illalla”, Vainio selventää. Hän ei pyydä sisään vaan kehottaa jäämään lasitetun terassin sohville. Siellä voi olla rauhassa.

Terassille tulevat myös perheen kaksi labradorinnoutajaa. Musta Vivi on ollut perheessä kuusi vuotta, Lumikki eli Lumppa hankittiin Vainiolle juoksukaveriksi kaksi vuotta sitten.

Kun koira oli puolivuotias, selvisi, että sillä on nivelvamma. Joko perhe maksaisi leikkauksen tai sitten koira lopetettaisiin. Leikkaus tehtiin, mutta juoksijaksi Lumpasta ei ole.

Siitä irtoaa tukoittain karvaa.

”Mie oon aatellu, että siltä irtoaa karvaa sillon, kun sen niveliä särkee”, Vainio sanoo.

Myös Vainiota on särkenyt viime aikoina. Pitkin kevättä lehdissä ihmeteltiin, mihin hän katosi mahtavan viime vuoden jälkeen. Sillä mahtava se oli: EM-pronssia 3000 metrin esteissä 19-vuotiaiden kisoissa, naisten SM-kultaa Kalevan kisoissa 10000 metrillä ja hopeaa 5000 metrillä hurmioituneilla juoksuilla. Ja sitten vielä se syksyinen maraton.

Haastatteluja hän ei ole joulun jälkeen juuri halunnut antaa, vaikka kyselyjä on riittänyt.

”Pitää olla joku tulos, mistä kirjottaa, eikä taas joku vamma”, Vainio sanoo.

Vammoista Vainio on saanut kärsiä. Joulukuussa jalkaan tuli tulehdus. Huhtikuussa jalasta löytyi kaksi rasitusmurtumaa.

Tavoitteena oli yleisurheilun EM-kilpailut Amsterdamissa heinäkuussa. Vainio nimettiin niihin ensimmäisten urheilijoiden joukossa. Siellä Vainio olisi vielä voinut alittaa 10 000 metrin aikarajan ja päästä Rion kisoihin.

Olympiamaratonille hän oli liian nuori. Maratonin osallistujien on olympiakisojen sääntöjen mukaan täytettävä saman vuoden aikana vähintään 20 vuotta. Vainio on vasta 18. Sekään ei auttanut, että Kullervo-maratonin jälkeen internetiin perustettiin adressi, jossa vaadittiin Alisa Vainiolle poikkeuslupaa.

Toukokuun lopussa Vainio ilmoitti, ettei hän lähde Amsterdamiinkaan. Mikään ei tuntunut sujuvan. Juoksu tyssäsi usein neljään kilometriin, vaikka Vainio on tottunut juoksemaan 150 kilometriä viikossa. Monta kertaa Vainio joutui soittamaan kesken lenkin isän hakemaan.

Kun Vainio vihdoin kesällä kävi lääkärissä, selvisi, että hänellä oli todennäköisesti ollut hoitamaton mykoplasma. Mykoplasma-bakteerit estävät normaalin rasituksesta palautumisen. Urheilijat kärsivät niistä usein.

Vainio ei ole urheillut omalla tasollaan viime syksyn jälkeen. Hän jäi lopulta myös ilman valmentajaa, kun yhteistyö Rami Virlanderin kanssa päättyi kesällä. Virlander kertoi, että yksi syy tähän oli Kullervo-maratonin juokseminen ilman hänen lupaansa. Vainio sanoo, että luottamus oli mennyt jo aiemmin.

Mutta nyt elokuussa 2016 Vainio on ilmoittautunut juuri täällä Lappeenrannassa järjestettäviin nuorten SM-kilpailuihin, jotka alkavat seuraavana päivänä. Vainion nimi on kolmen matkan kohdalla: hän aikoo juosta 1500 metriä, 3000 metriä ja 3000 metrin estejuoksun.

Tosin se ei ole varmaa.

”Mie en oo vielä päättäny, kisaanks mie.”

Kullervo-maratoninkin juoksemista Vainio empi vielä samana aamuna vaikka tiesi olevansa kunnossa. Sitten hän ajatteli, ettei kukaan huomaisi hänen nimeään tuloslistasta.

Nyt Vainio ei tiedä kunnostaan. Hän on tehnyt kovia treenejä vasta pari viikkoa. Ja kaikki tuntuvat odottavan häneltä ihmeitä.

Hän haluaisi juosta rauhassa, itseään varten. Kokeilla, kuinka juoksu kulkee. Mutta rauhaa ei ole. Paikallismediassa on intoiltu monta päivää: Alisa Vainio palaa radalle! Isän kännykkään tulee tekstiviestejä: Juokseehan Alisa?

Ja nytkin tässä terassilla toimittaja kyselee.

”Miul ei oo hajua, et onks se minuutti miun ennätyksestä vai pääsenks mie yhtään lähemmäs. Vai tuleeks totaalinen seinä vastaan.”

Alisa Vainion askel on rento, kimmoisa ja kaunis.

Kullervo-maratonista tiesivät vain Vainion vanhemmat. He seisoivat kannustamassa reitin varrella. Maraton oli Alisan unelma. Hän oli jo seitsemänvuotiaana halunnut lähteä mukaan, kun vanhemmat olivat juosseet maratonin.

Lähtö tapahtui kello yksitoista urheilukentältä. Kirkonmäeltä juostiin Lampikankaan ja Pulpin alueille. Aikatavoitetta ei Vainiolla ollut. Kunhan maaliin pääsisi.

Hän ei ollut tankannut hiilihydraatteja, vaikka maratonille valmistautuessa yleensä tehdään niin. Matkalla kuluu jopa 3000 kaloria. Eihän hän tankannut lenkeillekään.

Voimaa antoi myös ärtymys. Edessä olivat lyhyen matematiikan ylioppilaskokeet. Lisäksi viikkoa aikaisemmin käyty Suomi–Ruotsi-maaottelu harmitti vieläkin. Hän olisi halunnut juosta 10 000 metriä, mutta liitto oli päättänyt, että Vainio juoksee 3000 metrin esteet.

Se ei ole Vainion lempimatkoja. Hän olikin jäänyt neljänneksi, kahden ruotsalaisen ja suomalaisen Camilla Richardssonin taakse.

Vainio tiesi, että maratonin juokseminen auttaisi pahaan mieleen. Siksi hänen vanhempansakin olivat suostuneet ideaan.

Kun kilpailu alkoi, tuntui hyvältä. Ensimmäiset viisi kilometriä sujuivat kevyesti. Mutta vähän ennen 10 kilometrin kylttiä Vainio huomasi, että ajatukset harhailivat. Hän alkoi kuunnella katsojien kannustushuutoja ja miettiä, keitä huutajat ovat. Askel alkoi painaa.

Hänestä alkoi tuntua, että hän oli jossain muualla kuin siinä asvaltilla juoksemassa elämänsä ensimmäistä maratonia. Vainio kaivoi taskustaan esiin Siripiri-glukoositabletin.

Kun Alisa Vainio syntyi, Lappeenranta oli vielä leppoisa keskikokoinen kaupunki. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin siihen on liitetty myös Joutseno ja Ylämaa. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa on nyt noin 70 kilometriä.

Vainion äiti työskentelee pankkivirkailijana ja isä energialaitoksella. He asuvat edelleen talossa, joka oli Vainion lapsuudenkoti. Se on tavallinen suomalainen omakotitalo, monta makuuhuonetta, vaalea sohva, Unikko-kuosia ja muutama valokuva esillä.

On jotain poikkeavaakin. Keittiön pöytä on täynnä ravintolisiä, ja yläkerran vitriiniin on ahdettu Alisan palkintoja. Osa niistä on tullut muista lajeista, jääpallosta, jääkiekosta, jalkapallosta ja pikaluistelusta.

Alisan lapsuudenaikainen huone on melkein entisellään. Tapettiin on printattu mustavalkokuva New Yorkista, ja seinällä lukee motto: ”Work hard and be nice to people.”

Hyllylle on aseteltu lenkkareita. Yhteensä Vainiolla eli perheen kesken Alilla on niitä yli kahdetkymmenet. Yksillä lenkkareilla voi yleensä juosta 700–2000 kilometriä. Se tarkoittaa, että Vainion pitää vaihtaa lenkkareita vähintään kolmen kuukauden välein.

Lenkkarit ovat tärkeät. Kun hän vaihtoi hetkeksi merkkiä viime jouluna, jalat kipeytyivät heti. ”Kun sai adidakset jalkaan, oli kuin kotiin olisi tullut”, Vainio sanoo.

Edes juoksumattoa ei ole viety pois. Sillä Vainio on juossut talven räntäsateilla katsellen samalla pari kolme elokuvaa Netflixistä.

Huoneessa on tallella myös pinkki matto.

”Oommie ollu prinsessaki sillon ku mie olin taitoluistelussa. Emmie ikinä millään prätkähiirillä leikkiny. Mut emmie kyl barbeillakaan.”

Taitoluistelun Vainio aloitti kolmevuotiaana, mutta jo ala-asteella tärkeämpää oli olla kahta jääkiekkoilevaa isoveljeä nopeampi luistelija. Pian hän olikin.

Vainio pelasi pari ottelua tyttöjen jääkiekkojoukkueessa, mutta siirtyi sitten poikien joukkueeseen. Hän oli niin paljon parempi luistelemaan kuin muut tytöt. Poikajoukkueessa hän pärjäsi hyvin, kunnes pojat alkoivat kasvaa eikä Vainio enää pärjännyt heille kontaktipelissä. Nyt hän on 163 senttiä pitkä ja painaa 43 kiloa.

15-vuotiaana Vainio muutti urheilulukioon Kuortaneelle, toiselle puolelle Suomea. Siellä hän aloitti naisten jääkiekkojoukkueessa. Hän luuli pääsevänsä osaksi kurinalaista urheilijaelämää mutta joutuikin keskelle ensimmäistä kertaa yksin asuvien teinien kotibileitä. Jääkiekkokin turhautti – tuntui, ettei lopputulokseen voinut joukkuepelissä vaikuttaa tarpeeksi. Hän rupesi tekemään yhä pidempiä aamulenkkejä.

Puolen vuoden jälkeen Vainio muutti takaisin Lappeenrantaan ja vaihtoi päälajikseen juoksun. Sen jälkeen se on vienyt suurimman osan ajasta. Joskus kunnianhimo meni niin pitkälle, että Vainion äiti joutui piilottamaan tyttärensä lenkkarit.


Isä Jyrki Vainio auttaa tytärtään harjoittelussa. Oikealla valmentaja Jarmo Viskari.

Miten kävi? Vainio juoksi kävelykengillä.

Ja kun pari vuotta sitten Vainion akillesjänne repesi, Vainio teippasi nilkkansa niin, ettei hän tuntenut mitään. Sitten hän lähti lenkille. ”En mie mitään kovin pitkää juossut, ehkä joku parikymmentä kilsaa vaan.”

Muistona tuosta kokeilusta Vainion akillisjänteeseen on jäänyt rustopahkura. Nykyään Vainio ei tekisi mitään noin typerää, mutta kyllä hän vieläkin lenkkeilee ihan joka päivä, jos ei ole juoksemista estävää vammaa.

Lenkillä voi myös hoitaa asioita. Vainio saattaa juosta moikkaamaan jompaakumpaa Lappeenrannassa asuvista mummoistaan, viettää siellä pari tuntia ja juosta takaisin. Tai sitten hän lähtee lenkille kavereidensa kanssa. Tosin Vainion tahti ja matkat saattavat olla heille liian kovat. Vainion ystävät, juoksijapariskunta Satu Kähkönen ja Kalle Lipiäinen tulevat usein mukaan pyörällä. Tai sitten valitaan sellainen reitti, jossa Vainio voi kiertää ylimääräisiä lenkkejä.

Keväällä Vainio muutti vuokrakaksioon lähelle Kimpisen urheilukenttää. Hän näyttää kuvaa iPhonestaan, jossa on muoviset leppäkerttukuoret. Kuvassa olohuoneen ikkunasta näkyy veneitä. Ikkunan edessä on kuntopyörä ja ikkunalaudalla pöytätuuletin. Sohva on harmaa ja keittiön seinäkello suuri. Vainiosta on kivaa, että uuteen kotiin on saanut valita itse pelkistetyn ja vaalean sisustuksen.

”Aluksi jännitti, mutta Lumppa on ollu miun luona, niin ei se sit ole ollut enää niin jännää.”

Suurin osa Vainion koulukavereista pääsi ylioppilaaksi toukokuussa, mutta Vainio ei. Hän uusii lyhyen matematiikan syksyllä. Muita aineita hän ei ole vielä kokeillut kirjoittaa.

Nuorempana Vainiota harmitti, että hän oli vain kasin oppilas, mutta enää se ei tunnu niin tärkeältä. Juoksu on se, mitä hän haluaa tehdä ja mitä hän rakastaa. Hän ei aio löysätä harjoittelutahtiaan ja viettää enemmän vapaa-aikaa.

”En mie tiiä, uskallanks mie lähtee kokeilee mitään sellasta. Mie aattelen vaan, et jos se aiheuttaa miulle sen, et yhtäkkii miuu ei huvitakaan. Se ei vaan kuulu miulle.”

Rajojaan Vainio on koetellut vain juoksussa. Häntä ei saanut baariin edes 18-vuotissyntymäpäivänä viime marraskuussa.

”Mie oon absolutisti.”

Siripiri tehosi ja verensokerit nousivat. Kymmenen kilometrin jälkeen Alisa Vainiosta ei enää tuntunut raskaalta. Juoksu oli helppoa, nopeaa ja yksinkertaista. Sitten maailma katosi ympäriltä.

Kun puolet maratonista oli juostu, hän kiihdytti tahtia. Mutta hän ei pohtinut, kuinka kovaa hän juoksee. Hän ei pohtinut mitään.

Tätä kutsutaan flow-tilaksi. Sen voi saavuttaa, jos osaa jotain todella hyvin. Lahjakkaat ihmiset kokevat tällaisia asioita.

Alisa Vainio ei kuitenkaan miettinyt omaa lahjakkuuttaan. Hän ei miettinyt mitään sellaista, mitä muut ihmiset pohtivat.

Toiset saattavat ihmetellä, miten joku voi olla niin hyvä. Ja miten on mahdollista, että juoksu voi näyttää helpolta kuin tanssi. Ehkä he pohtivat hänen hapenottokykyään, varusteitaan, lenkkareitaan, askellustaan ja siroa rakennettaan. Ja sitä, miten kova treenaus on muuttanut hänen kehoaan: lihaksia, verenkiertoelimistöä, hermostoa ja aivoja. Sydäntä, jonka tilavuus on monta sataa millilitraa enemmän kuin tavallisella ihmisellä.

Heidän mieleensä tulee ehkä sekin, kuinka Vainio on hyötynyt siitä, että hän on harjoitellut niin erilaisia lajeja. Tai ehkä he aprikoivat, miksi harjoitus tehoaa eri ihmisiin eri tavalla. Jotain tekemistä sillä on geenien kanssa, mutta minkä geenien, sitä kukaan ei tarkalleen tiedä.

Ehkä he myös miettivät, käyttääkö Alisa Vainio dopingia, koska hän on niin hyvä.

Muut yrittivät ymmärtää Vainion uskomatonta juoksua, mutta Vainio vain juoksi. Olisi juossut pidempäänkin, jos maraton olisi jatkunut.

’Hyi, joku pieras! Se oli Lumppa!”
Pitäisi syödä treeniä edeltävä välipala. Vainio istuu pöydän ääressä ja hajottaa ravintolisätabletit mustikkapiirakan makuisen Skyr-rahkan joukkoon.

”On inhottava ottaa kaikkii lääkkeitä, ku mie en saa nielastuu niitä tabletteja silleen kunnolla. Mie en osaa kuvitella ottavani vapaaehtosesti jotain dopingii”, Vainio sanoo.

Särkylääkkeetkin pitää puolittaa.

Dopingin takia Vainiolla ei ole enää idoleita. Tuntuu, että kaikki käryävät. Vainio uskoo, että huippusuorituksiin voi pystyä puhtaana. Pitää vain elää urheilulle – treenata ja treenata.

Eli: Ylös kuuden seitsemän aikoihin. Jos treenit ovat edellisenä päivänä sujuneet, lihaksiin sattuu. Ensimmäinen ajatus on, että tänään mie en juokse yhtään. Mutta kun lihakset on vetreytetty, tekee mieli lähteä heti.

Aamupalaksi vähän puuroa ja sitten päivän päätreeni. Palauttava välipala, lounas, päiväunet, iltatreeni, illallista niin paljon kuin jaksaa. Nukkumaan viimeistään kymmeneltä.

Tällaisesta rutiinista Vainio pitää. Kerran viikossa hän juoksee yli 30 kilometriä. Melkein kaikkialta Lappeenrannasta löytyy sopivan mäkistä mastoa. Lisäksi lyhyempiä lenkkejä ja vetoja. Niitä hänen varsinkin pitäisi tehdä. Räjähtävää nopeutta olisi hyvä saada lisää.

”Jos miult jää päivässä vaik toinen harjotus tekemättä, vaik sen takia et mie oon liian väsyny, niin tuntuu et koko päivä on menny ihan pilalle. Vois vaan käydä nukkumaan ja herätä sit huomiseen. Niinku uuteen päivään.”

Vielä kauheampaa on, jos ei voi juosta ollenkaan. Viime keväänä Vainio oli kuukauden juoksematta. Hän oli kuin masennuspotilas, kaikki tuntui sumuiselta ja vähän turhalta. Ei auttanut, että hän teki korvaavia harjoituksia.

Juoksemisen aloittaminen tauon jälkeen tuntui hirveältä. Mikään ei sujunut. Jo ennen lenkkiä päässä jyskytti pelko: tyssääkö tämä taas neljään kilometriin? Hän toivoi, ettei kukaan näkisi häntä, koska juoksun täytyi näyttää kauhealta. Hän on joskus pyytänyt blogissaan vanhemmiltaan anteeksi sitä, että he joutuvat katsomaan hänen huonoa juoksuaan.

Silloin kun Vainio oli hyvässä kunnossa, hän ei juuri miettinyt muiden suorituksia. Mutta loukkaantuneena tuntui kuin alla olisi ollut nuora, jolta voi pudota milloin vain. Vainio katsoi jatkuvasti kilpailuja telkkarista ja pohti, kuinka paljon hän jäisi jälkeen muista. Hän mietti, miten he treenaavat.

Mitä hän on tehnyt väärin, kun ei pysty siihen, mihin muut?

Näin oli vielä tänä kesänä, kunnes yhtenä päivänä heinäkuun lopulla tapahtui jotain. Vainio oli lenkillä, äiti pyöräili vieressä. Taas yksi epätoivoinen, pettymykseen päättyvä yritys. Hän oli kääntymässä takaisin, kun äiti sanoi, että kokeillaan vielä ihan hetki.

”Kävin uittamassa järvessä jalkoja. Sit myö jatkettiin, ja sit se alko kulkee tosi hyvin. Aluks myö käveltiin kaikki ylämäet, mut se kulki silti hyvin. Ja sit mie juoksin.”

Sen jälkeen on ollut joka päivä helpompaa. On ollut iltoja, jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin. Treenejä, joiden jälkeen on voinut hyvillä mielin palkita itsensä: korkata Pepsi Maxin tai hypätä suoraan lenkiltä järveen. Sellaisina iltoina Vainio ei ole ajatellut mitään. Tunne on niin ihana, ettei hänellä ole sille sanoja.

Alisa Vainion tavoite on olla koko ajan parempi. Jonain päivänä hän haluaa juosta maratonin vähintään aikaan 2.20. Ehkä nopeammin. Niin nopeasti kuin hän vain ikinä pystyy. Naisten maailmanennätys on 2.15.

”Ku mie juoksen, tuntuu, et tää on se, mitä mie osaan tehä. Muuten mie oon ihan tavallinen, en erotu mitenkään muuten”, hän sanoo.

Vainiota alkaa väsyttää. Hän nostaa Skyrin jääkaappiin, ruoka ei maistu. Tänään päiväunetkin ovat jääneet välistä.

Kullervo-maratonin jälkeisenä päivänä Alisa Vainio käveli. Hän oli luvannut vanhemmilleen pitää vapaapäivän. Se oli maratonille osallistumisen ehto.

Puhelin alkoi soida. Uutinen hurjasta maratonajasta oli levinnyt. Kaikki halusivat osansa 17-vuotiaasta, joka oli tehnyt urheiluhistoriaa. Puheluita tuli toimittajilta ja yöllä joltain humalaiselta. Numero vaihdettiin salaiseksi.

Soitot ja viestit tulivat nyt Vainion vanhemmille. Vainio alettiin tunnistaa lenkeillä. Ihmiset ajoivat autolla eteen ja ottivat kuvia. Hänet valittiin Vuoden nuoreksi urheilijaksi ja Vuoden lappeenrantalaiseksi. Hän päätyi jopa Aku Ankkaan nimellä Eliisa Niitty.

Alisa Vainio katsoo kelloa levottomana. Hän menee sohvalle ja alkaa hieroa jalkojaan.
”Kuin paljon siihen kuvaukseen menee aikaa?”

Nuorten SM-kilpailut alkavat 21 tunnin päästä, eikä Vainio ole vieläkään varma, osallistuuko hän. Pitää tehdä päivän päätreeni, kokeilla piikkareita radalla ja hypätä vähän esteitä. Sitten hän tietää.

Mutta vielä pitäisi ottaa kuvat tähän juttuun. Vainio on itse ajatellut, että pääsee treenaamaan jo neljältä, mutta managerin kanssa on sovittu, että jutun tekemiseen on aikaa viiteen. Kuvaus on sovittu kolmeksi, ja vielä täytyy löytää sopiva kuvauspaikkakin.

Vainio vaikuttaa yhä huolestuneemmalta.

Kuvaaja saapuu. Vainio ei jaksa enää puhua. Hän on jutellut jo yli kolme tuntia, siinä ajassa olisi juossut maratonin. Juoksemaan pitäisi päästä, niin nopeasti kuin mahdollista.

Vainion isä Jyrki lupaa auttaa hyvän kuvauspaikan etsinnässä. Hän hyppää sponsoriauton rattiin. Alisa ei halua ajaa. Hän tuijottaa puhelintaan ja kääntää radiokanava NRJ:n päälle.

Alkaa sataa. Sataa kovemmin kuin koko kesänä Lappeenrannassa. Vesivanat huuhtovat uuden auton tuulilasia. Kello lähenee neljää, mutta hyvää kuvauspaikkaa ei löydy.

Lopulta on pakko mennä Kimpisen urheilukentälle. Siellä Alisa Vainio juoksee kuvaajaa varten. Edestakaisin, uudestaan ja uudestaan. Se näyttää ihmeellisen kauniilta, kimmoisalta ja sulavalta, mutta Vainiota vain itkettää.

Viikko on ollut kiireinen. On ollut tapahtumia, tämä haastattelu ja muitakin. Urheilija urheilee, ja kun on liikaa muuta ohjelmaa, kaikki alkaa tuntua raskaalta. Jopa juokseminen.

Kuvaus loppuu vähän yli neljä. Vainio menee takaisin autoon sanomatta sanaakaan. Isä kysyy, haluaako Alisa vielä treenaamaan.

Ei Alisa halua. Hän haluaa kotiin.

Perjantai valkenee aurinkoisena. Puoli viideltä juostaan 3000 metrin esteet. Se on ensimmäinen matka, jolle Alisa Vainio on ilmoittautunut.Kimpisen urheilukentän edessä on kojuja. Urheilijoita kävelee kentällä edestakaisin numerolaput rinnassaan.

Jyrki Vainio kuuluu huoltojoukkoihin. Ihmiset kyselevät, missä Alisa on – hänhän voittaisi kaikki matkat vaikka takaperin juosten.

Mutta Alisa Vainio ei ole täällä. Hän on päättänyt, että ei kilpaile.

Vähän estekilpailun jälkeen Vainio tulee paikalle Lumikki-koiran kanssa. Hänellä on yllään iso collegepaita ja sortsit. Hiukset ovat samanlaisella sykeröllä kuin Pikku Myyllä.

Vainio tuli moikkaamaan kavereita. Kaikki Suomen nuoret yleisurheiluhuiput ovat täällä. Espoolainen kävelijä Taika Nummi lähtee Alisan kanssa lenkille. Kennedy Charichan kanssa Vainio juoksi jo aiemmin päivällä.

Vainio palaa ennen 1500 metrin kilpailua mutta jää portille. Hän vilkaisee kisaa kulmat kurtussa kuin empien, kannattaako katsoa.

Miten menee?

”Ihan hyvin. Tai no emmie tiiä.”

Sataviisikymmentä naista vyöryy liikkeelle lähtöportin läpi. Neonkeltaisia juoksukenkiä, valkoisia lippalakkeja, muovisankaisia aurinkolaseja. On elokuun 14. päivä, ja kello on puoli kymmenen paikallista aikaa. Lämpötila on 19 astetta ja ilmankosteus lähes 80 prosenttia. Naisten maraton Rion olympialaisissa on alkanut.

Jokainen Rion olympiamaratonille osallistuvista kilpailijoista on juossut maratonin vähintään aikaan kaksi tuntia 45 minuuttia. Suomalainen Anne-Mari Hyryläinenkin juoksee mukana. Hänen tänä keväänä juostu ennätyksensä on kaksi tuntia 34 minuuttia 12 sekuntia. Hän on 20 vuotta vanhempi kuin Alisa Vainio.

Joku ottaa aloitteen ja juoksee kärkeen. Ne jotka pystyvät, seuraavat. Kaikki eivät pysty. Kahden tunnin jälkeen alkaa olla selvää, ketkä kolme juoksijaa ottavat olympiamitalit.

Kaksi päivää maratonin jälkeen Alisa Vainio vastaa puhelimeen lapsuudenkodissaan.

Mitä hän ajatteli Rion maratonista?

”Emmie kattonut”, hän sanoo.

Alisa Vainiolla on ollut muuta tekemistä. Elokuun puolivälissä tuli tieto, että hän on aloittanut yhteistyön uuden valmentajan Jarmo Viskarin kanssa. Nyt pannaan Vainion harjoittelu kuntoon, jotta huippujuoksijan loukkaantumiskierre saadaan katkaistuksi.

Vainio ei ole katsonut edes Rion maratonin tuloslistaa.

Harjoitukset ovat uuden valmentajan kanssa alkaneet sujua niin hyvin, etteivät muiden ajat merkitse. Ne ovat mitä ovat. Oma juoksu on alkanut tuntua omalta, ja vain sillä on väliä.


Rion maratonin voitti kenialainen Jemima Sumgong ajassa 2.24.04.
Sillä ajalla, jonka Alisa Vainio juoksi 17-vuotiaana ilman valmistautumista Joutsenon Kullervo-maratonilla, hän olisi ollut Rion olympialaisissa sijalla 25.






Sonja Saarikoski, teksti
Juha Metso, kuvat
Georgia Panagiotidou, design ja ulkoasu

Toimittajan huoneentaulu. 10 neuvoa tai käskyä uuden ajan toimittajalle.

Toimittajan huoneentaulu – 10 neuvoa / hyvää kysymystä uuden ajan tekijälle

taulu2.png

  1. Jos juttusi ei toimi kännykässä, jätä se tekemättä.
  2. Jeesustelu sikseen. Jos juttuasi ei lueta, se on arvoton.
  3. Oletko Hesarista? Tai Ylestä? Ketä kiinnostaa? Yhteisössä arvosi mitataan siinä, kuinka hyödyllinen olet sen jäsenenä.
  4. Uskotko positiiviseen ajatteluun? Nyt on hyvä hetki aloittaa. Aloita, vaikka ratkaisukeskeisestä journalismista.
  5. Ennen juttutyyppejä oli ehkä viisi, nyt niitä on viisikymmentä. Montaako sinä käytät?
  6. Nykyihminen on pirullinen olento. Hän haluaa osallistua. Auta häntä siinä.
  7. Uskotko, että lukijasi haluaa lukea diktaattorista? Vai haluisiko hän vielä mieluimmin kokeilla, millaista on olla diktaattori? Sekin on mahdollista.
  8. Olisi hienoa, jos jokainen voisi aina luoda kaiken alusta ja tehdä oman ainutlaatuisen teoksensa. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Siksi tarvitaan formaatteja.
  9. Kannattaa pysytellä parempana tarinankertojana kuin maailman paras tekoäly. Muuten käy kuin Kasparoville.
  10. Virtuaalitodellisuusko haihattelua? Kysy niiltä kymmeniltä miljoonilta, jotka täläkin hetkellä koluavat maastoja löytääkseen värikkäitä olentoja.

Videojournalismin aakkoset

Pieni videokoulu: Mitä jokaisen toimittajan pitäisi tietää liikkuvasta kuvasta – 6 esimerkkiä

mä

Kirjoittaja itse on työskennellyt Nelosen uutisissa 15 vuotta ja MTV:n ajankohtaisohjelmissa vuoden. Hän on tehnyt useita tuhansia tv-juttuja, viimeisimmät HSTV:hen.

Vuorossa on video, kerrontamuoto, jonka hallitsemista vaaditaan jo nyt lähes jokaiselta journalistilta työskenteli hän missä media talossa tahansa. Eikä loppua liikkuvan kuvan voittokululle näy.

Ensimmäinen esimerkki : Would You Call Yourself a Feminist?

Siinä on asiaa. Siinä on tunnetta. Siinä on huumoria. Sen tekeminen vie tunnin! UpWorthyn umpisimppelissä videossa on niin moni asia kohdallaan, että melkein pelottaa.

7 huomiota nettivideon ja tv-jutun eroista

  1. Nettivideo on eri asia kuin esimerkiksi tv-uutisjuttu. Se on (tai sen pitäisi olla) pääosin ilmaisultaan rosoisempi ja aihevalinnoiltaan rohkeampi. Perinteisesti tehdyt jutut eivät verkossa pääsääntöisesti kiinnosta kävijöitä.
  2. Visuaalisuudeltaan nettivideo vaatii enemmän lähikuvia ja yksityiskohtia. Myös vähän perspektiiviä sisältävät ”kaksiulotteiset” kuvat toimivat hyvin.
  3. Myös ääniraita saa olla yksinkertaisempi. Televisiota katsotaan usein keskittyneemmin kuin nettiä.
  4. Toimittajan spiikki on harvoin tarpeellinen. Sen sijaan toimittajan rooli osallistujana ja silminnäkijänä korostuu. Toimittajan olisi kyettävä laittamaan peliin enemmän persoonaansa kuin tv-uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa.
  5. Nettivideon tarinan ei tarvitse olla ehyt kokonaisuus voi olla yksi 15 sekuntia kestävä tapahtuma.
  6. Nettivideota ei juonneta sisään. Parhaimmillaan se kertoo yhden asian, joka mahtuu mielellään otsikkoon.
  7. Olennaista on tietää, onko video osa juttukokonaisuutta vai onko sen toimittava itsenäisenä teoksena vain sen näkevälle katsojalle.

Älä kerro, näytä.
frog.png

10 neuvoa, joilla videosi epäonnistuu varmasti

  1. Kuvaa hämärässä tai vastavaloon.
  2. Äänitä tuulessa, älä tarkista äänenlaatua.
  3. Kerää tuntikausia materiaalia minuutin videota varten.
  4. Älä missään tapauksessa keskeytä haastateltavaa.
  5. Huokaile ja änise haastateltavan päälle jatkuvasti.
  6. Päätä näkökulma vasta haastattelun aikana. Laita niitä juttuun niin monta kuin mahdollista.
  7. Luota puhuvaan päähän, älä toiminnan kuvaamiseen.
  8. Julkaise kaikki materiaali, puoli tuntia on ihan sopiva mitta videolla.
  9. Haastattele mieluummin tutkijaa tai poliitikkoa kuin tavallista ihmistä.
  10. Älä paljasta itsestäsi mitään.

    Yksi viime vuosien voimallisimmista trendeistä on mobiilijournalismin eli MoJon yleistyminen. Koska itselläni ei ole siitä juurikaan kokemusta, laitan tähän Line Løtveitin mainion alustuksen aiheesta. Klikkaa tästä siis.

frog2.png

Lisää esimerkkejä (klikkaa otsikkoa):

Edu Kettusen venematka päättyi surullisesti: ”Tunsin itseni vuosikausia luuseriksi”

edu.png

Monimediaalisissa teoksissa videota käytetään nykyisin usein sisäänheittäjänä, joka esittelee jutun dramaturgisen peruskysymyksen päähenkilöt ja usein miljöönkin. Se luo tunnelman ja herättää kiinnostuksen. Osin edellä mainittuja tarpeita palvelee oma juttuni lauluntekijä Edu Kettusesta. Jutun aloittavassa videossa ollaan tien päällä, kuten jutussakin (Jutut saa auki klikkaamalla otsikkoa).

Running with Scissors

parturi.pngMediastorm-tuotantoyhtiön tarinatyöpajoissaan tuottama mainio henkilökuva parturista. pienoisdokumentti alkaa arvoituksellisilla kuvilla ovista, ja itse päähenkilö nähdään vasta huomattavasti myöhemmin. Kuvauksessa käytetään paljon mobiilissa toimivia lähi- ja kaksiulotteisia kuvia.

Being 12

kysymys2.pngYksinkertainen on usein kaunista, kuten tässä videossa, jossa opiskelijoille esitetään yksi simppeli kysymys.

Whole Hog

hog.png

Video voi toimia erittäin informatiivisena graafisena elementtinä, kuten tämä sianlihan syönnin vaikutuksista kertova juttukokonaisuus osoittaa. Tämä toimisi ilman ääntäkin!

STICKUP KID

kid.pngEsimerkin lyhyiden videoiden käytöstä tarjoaa Frontlinen ja Berkeleyn yliopiston opiskelijoiden yhteistyö projekti 16-vuotiaana vankilaan päätyneestä Alonza Thomasista. Videot ovat kestoltaan tyypillisesti 30- 50 –sekuntia, pisimmätkin vain pari minuuttia. Vastaavasti tekstiä on vähän. Tämä saattaa hyvinkin olla uudenlainen tapa tehdä dokumentteja verkkoon. Sen sijaan, että videosta koostettaisiin yksi esimerkiksi 45-minuuttinen teos, se paloitellaan katsojalle helpommin nieltäväksi kokonaisuudeksi.

frog5.pngTieto ei vielä aiheuta vastaanottajassa toimintaa. Siihen tarvitaan tunne. Sellaisen tuottajana liikkuva kuva on tekstiä tehokkaampi.

Ähinä tuli puskista (pohjaksi uutisointianalyysiin)

Ähinä tuli puskista: Helsingin hienostoalueella harrastettiin seksiä nurmikolla – ”Ihan tositoimissa siinä oltiin”

Julkaistu: 17.8. 21:17

Helsinkiläinen Mikko havahtui puhelimensa äärestä kovaääniseen ähkimiseen kulkiessaan Tähtitorninmäen yli töistä kotiin keskiviikkona iltapäivällä.
Helsinkiläinen Mikko oli kävelemässä töistä kotiin keskiviikkona kello viiden aikaan, kun hän havahtui kummallisiin ääniin Helsingin Tähtitorninmäellä.

– Näppäilin puhelinta, kunnes havahduin siihen, että puskasta kuuluu kovaa, epämääräistä ähkintää, hän kuvailee Ilta-Sanomille.

Tarkkaavainen Ilta-Sanomien lukija kuuli puskan suunnasta ääniä Helsingin Ullanlinnassa. Nurmikolla oltiin tositoimissa julkisella paikalla keskellä päivää.

Kun Mikko ryhtyi katselemaan, mistä ähkinä kuului, paljastui, että pariskunta oli intoutunut iltapäivän auringonpaisteessa harrastamaan seksiä nurmikolla aivan Tähtitorninmäen observatorion vieressä.

– Ajattelin ensin että, onko kysymyksessä pila, mutta ihan tositoimissa siinä oltiin, Mikko toteaa.

– Vierestä käveli ihmisiä edes takaisin koko ajan, mutta ei siinä kukaan viitsinyt mennä mitään ilmoittelemaan. Moni näytti kyllä pöyristyneeltä, hän kertoo.

Ilta-Sanomat sai Mikolta nähtäväkseen videon tapahtuneesta. Rytmikkäästä lanneliikkeestä ei jää epäselväksi, mistä on kyse.

Tapahtumapaikalla oli vielä keskiviikkoiltana nähtävissä painaumajälki.
Laonneelta nurmikolta löytyi myös tupakan tumppeja.


PARISKUNTA ei kuitenkaan Mikon arvion mukaan tuntunut välittävän, vaikka moni huomasikin heidän lemmenpuuhansa.

– Oikeastaan he olivat niin näkyvällä paikalla kuin olla voi. Loppujen lopuksi enemmänkin puskan edessä kuin puskassa.

Oikeastaan he olivat niin näkyvällä paikalla kuin olla voi.

Hän kuvailee tilanteen olleen hämmentävä, vaikka seksissä varsinaisesti ei mitään ihmeellistä olekaan.

– Samoilla nurkilla on pyöritty noin 30 vuotta, mutta ei tällaista ole ennen tullut todistettua. Vähän hämmentävä tilanne. Lähellä on koulu, mutta onneksi koululaiset taisivat olla siihen aikaan jo kotona.

Marjat seksiä suojanneessa pensaassa olivat kypsiä.


HELSINGIN poliisilaitoksen yleisjohtaja komisario Timo Viipuri kertoo, ettei Tähtitorninmäen tapaus ole tullut poliisin tietoon.

Hän sanoo, ettei julkisella paikalla harrastettu seksi ole muutenkaan noussut varsin sateisen ja viileähkön kesän aikana isommin puheenaiheeksi.

– Yleisen elämänkokemuksen perusteella voisi sanoa, että jos sataa, niin ulkona ollaan vähemmän, hän toteaa.

Jos pariskunta olisi jäänyt kiinni kesken puuhien poliisille, olisi seuraus Viipurin mukaan todennäköisesti sakkorangaistus sukupuolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta.

Kenen pakolaiskriisi - pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvä uutisointi Suomessa

Jennifer Martins: Kenen pakolaiskriisi?

Toukokuussa 2016 UNESCOn World Press Freedom Day -tapahtumassa Finlandia-talolla julkaistiin Suomen Lontoon instituutin ja Suomen Benelux instituutin yhteistyönä toteuttama diskurssianalyyttinen Pakolaiset ja turvapaikanhakijat sanomalehdissäselvitys, joka tarkastelee pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvää uutisointia Suomessa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa.

Tutkimuksen esittelivät Helsingissä Suomen Lontoon instituutin johtaja Pauliina Ståhlberg, Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkö Johanna Sumuvuori, sekä Suomen Benelux-instituutin hankevastaava Annukka Vähäsöyrinki. Lisäksi mukana keskustelemassa selvityksen tuloksista olivat palkittu journalisti ja journalistiikan vieraileva professori Hanna Nikkanen, tutkija Camilla Haavisto sekä toimittaja ja Viestintä ja kehitys -säätiön koordinaattori, toimittaja Wali Hashi.

Selvitystyön kohteena olivat Helsingin Sanomat ja Aamulehti Suomesta, The Times ja The Sunday Times sekä The Guardian ja The Observer Isosta-Britanniasta sekä Le Soir ja De Morgen Belgiasta. Aineisto rajattiin vuoden 2016 tammikuuhun, ja tietoa kerättiin mm. siitä, kuinka paljon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita käsiteltiin, minkälaista terminologiaa heistä käytettiin, mistä aiheista kirjoitettiin eniten, kenelle on annettu puheenvuoro sekä minkälainen journalistinen sävy aiheeseen liittyvissä jutuissa on.

Seksuaalinen häirintä oli koko aineistossa kolmen eniten käsitellyn aiheen joukossa. Toiseksi eniten huomiota sai pakolais- ja turvapaikanhakijatilanteen vaikutus EU:n ja Euroopan kannalta. Tilannetta kuvataan enimmäkseen kriisinä, ja kriisin kokijana Eurooppaa. Suomalaislehdissä käsitellään lisäksi myös maan itärajaa ja katupartio-ilmiötä.

Äänessä ovat eniten eurooppalaiset asiantuntijat, viranomaiset ja poliitikot, eivät niinkään pakolaiset tai turvapaikanhakijat. Silloinkin kun turvapaikanhakijoiden kokemusta kuvataan, ovat kyseessä useimmin pehmeät epäpolitisoidut kertomukset esimerkiksi matkasta Välimeren yli. Tuloksena on neutraaliuteen pyrkivä, mutta eurosentrinen kokonaisuus, jonka subjekteina toimivat pääosin valkoiset, länsimaiset asiantuntijat, eikä diskursiiviselle moniarvoisuudelle jää paljon tilaa.

Kieli rakentaa todellisuutta

Diskurssianalyysi tai diskurssitutkimus on tärkeää siksi, että se avaa itsestäänselvyyksinä pitämiämme asioita. Se tekee näkyväksi sen, kuinka kieli ja kielenkäyttö rakentavat sosiaalista todellisuutta sekä tieto- ja uskomusjärjestelmiä. Anu Pynnösen mukaan kielenkäytön valtaa harjoitetaan hienovaraisesti jokapäiväisten tekstien ja puheen avulla ja julkisessa keskustelussa hallitsevat vaikuttajat ovat keskeisiä toimijoita, joilla on suuri vastuu.

Todellisuus ja sen kokeminen syntyy nimenomaan äänellistämisen ja vaientamisen prosessien ja ilmentymien kautta. Juuri tämän takia, välttääksemme ymmärrystämme rajoittavaa, itsestään selvänä pidettyä ja haastamatonta diskurssia on erityisen tärkeää antaa erilaisten äänten kuulua tekstissä – varsinkin niiden äänten, joita ei normaalisti kuulu. Sen vuoksi on tärkeää pakolais- ja maahanmuuttouutisointia tarkasteltaessa kriittisesti analysoida nimenomaan kuka tarinaa kertoo ja mitä sanoja he käyttävät. Diskurssianalyysi antaa eväät kyseenalaistamaan ja kriittisesti tarkastelemaan kieltä, jota käytetään ”toisista”.

From left to right: Tarek, Mohammed and his wife Marua prepare dinner inside the small kitchen of the bungalow they share. The 2 families met in Izmir and made the perilous journey across the Aegean together only to find the borders where closed once they reached Greece. Now they are living in the LM Village while waiting for their claim for relocation to be processed. They enjoy cooking and meal preparation is an important part of their daily routine. Syrian recipes are sometimes "re-adjusted" to the materials they can find locally but the process of cooking brings everyone together around the kitchen table while the children play outside.

Syyrialaiset turvapaikanhakijat Tarek, Mohammed ja tämän vaimo Marua kokkaavat yhteiskeittiössään He odottavat Kreikassa päätöstä uudelleen sijoittamisesta EU:n sisällä. Kuva: Achilleas Zavallis, UNHCR

Tulijoita vai lähtijöitä?

Yksi selvityksen mielenkiintoisimmista huomioista oli se, kuinka sanavalinnat määrittelevät näkökulman ja sävyn. Esimerkiksi ”tulija”-sanan runsas käyttö alleviivaa ilmiön käsittelyä kovin Eurooppa-keskeisestä näkökulmasta. Tutkimuksessa muistutetaan, että paitsi ”tulijoita”, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat ennen kaikkea lähtijöitä – lähtijöitä omasta kotimaastaan joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden liikehdintää kuvataan toistuvasti ”virtana”, ”tulvana”, ”vyörynä” tai ”hallitsemattomana kansainvaelluksena”. Tällainen retoriikka luo mielikuvia arvaamattomuudesta, vaikeasta hallittavuudesta ja näin ollen potentiaalisesti pelottavasta. Kuten tutkimus toteaa, tällainen puhe on epäinhimillistävää ja massoiksi typistävää.

Kollektiivisubstantiivien käyttö ihmisistä on toiseuttavaa, ja se on silti valitettavan yleistä maahanmuuttoon liittyvässä uutisoinnissa. Tutkin itse keväällä ja kesällä 2013 gradutyössäni maahanmuuttoretoriikkaa brittiläisessä tabloidilehdistössä , jonka tehokkaimpia keinoja pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten epäinhimillistämisessä on ahkera metaforisen kielen käyttö. Tämän kielen keskiössä on eurooppalainen valtioruumis, jota pitää suojella vaihtelevasti niin “tulvalta” ja “vyöryltä” kuin ”maahanhyökkäykseltä”, “siirtolaisparvilta” ja “pakolaisinfestaatioltakin”. Uutisoinnissa esiintyvät kielikuvat herättävät mielikuvia sodasta, saasteesta ja eläimellisyydestä.

”Koska kriisin kokijana esitetään usein eurooppalainen valtioruumis, on helppo sivuuttaa se humanitaarisen kriisi, jonka keskiössä miljoonat pakolaisuudessa elävät ihmiset ovat joka päivä.”

Lisäksi aihevalinnoilla luodaan negatiivisia ja pelkoa herättäviä mielikuvia assosioimalla maahanmuuttajat, pakolaiset, turvapaikanhakijat ja siirtolaiset negatiivisiin sanoihin kuten “terroristi”, “sosiaalipummi”, “laiton”, “rikollisuus” tai “taudit”. Koska kriisin kokijana esitetään usein eurooppalainen valtioruumis, on helppo sivuuttaa täysin se humanitaarisen kriisi, jonka keskiössä miljoonat pakolaisuudessa elävät ihmiset ovat joka päivä.

Viime huhtikuussa kohukolumnisti Katie Hopkins kutsui Välimerta ylittäviä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita ”torakoiksi” (”cockroaches”). Tämä on sana, jota käytettiin niin juutalaisista natsi-Saksan aikaan kuin tutseista juuri ennen Ruandan vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa tapettiin noin 800 000 ihmistä. Gregory H. Stantonin määritelmässä kansanmurhan kahdeksasta vaiheesta ovat juuri luokitus ja epäinhimillistäminen ensimmäisten joukossa.

Lukiessani tätä selvitystä, ja erityisesti terminologian problematiikkaa, mieleeni tuli myös Jørgen Carlingin artikkeli siitä, miten jaottelu termien kautta esimerkiksi pakolaisiksi (”refugees”) tai siirtolaisiksi (”migrants”) alitajuisesti petaa ongelmallista ajatusta kahdenlaisista ihmisistä. Kun ihmiset hukkuvat Välimereen tai tukehtuvat rekkoihin, ensimmäinen kysymyksemme ei tulisi olla se, että minkä tyyppisiä ihmisiä he olivat – pakolaisia vai siirtolaisia.

Ihmiset liikkuvat paikasta toiseen eri olosuhteissa ja erinäisistä syistä. Siirtolaisuuden syihin voi kuulua vainon pelko, sotaa pakeneminen, töiden etsintä tai perheenyhdistäminen. Syyt voivat olla epäselviä ja päällekkäisiä, eikä niitä aina voi kategorisoida niin helposti kuin haluaisimme. Emme voi aina tietää täsmälleen miksi joku riskeeraa elämänsä ylittääkseen Välimeren, emmekä voi tietää etukäteen, mikä heidän laillinen asemansa Euroopassa tulee olemaan. Riippumatta henkilön statuksesta tulisi muistaa että kyse on ennen kaikkia ihmisistä. Ihmisistä, jotka ovat tehneet vaikeita valintoja, jotka ansaitsevat myötätuntomme pelkän ihmisyytensä vuoksi, ja joiden oikeudet on turvattava.

Family from Syria with newborn in a tent in Idomeni Site. This is the third child of the family born in this tent in Idomeni, a few days ago.

Syyrialaisperheelle syntyi kolmas lapsi Idomenin leirillä Kreikassa. Kuva: UNHCR, Achilleas Zavallis, UNHCR

Hyvä tahto ei yksin riitä

Lanseeraustilaisuudessa Hanna Nikkanen sanoi, että journalismin kenttä on täynnä erittäin hyvää tarkoittavia ihmisiä, mutta niin kauan kun tarinoita kertovat pääasiassa valkoiset keskiluokkaiset journalistit, kerronnallinen kokonaisuus tulee jäämään yksipuoliseksi ja Eurooppa-keskeiseksi, aivan kuten tutkimuksesta kävi ilmi. Olisi tärkeää, että kaikki median alalla töitä tekevät muistaisivat jatkuvasti tarkastella omaa asemaansa suuremmassa kontekstissa, ja käyttäisivät sitä helpottaakseen moninaisempien äänien kuulumista.

Toimittaja Wali Hashi kertoi omasta kokemuksestaan journalistina Suomessa, ja siitä kuinka somalijournalistina hänen nähdään pystyvän kertomaan vain tietyntyyppisiä tarinoita. Tässä valossa, vaikka Suomi on jo pitkään ollut lehdistönvapauden kärkipäässä, on pyrittävä välttämään itsetyytyväisyyttä – tarve lehdistön lisääntyvään moniäänistymiseen sekä oman ja muiden kielenkäytön kriittiseen pohdiskeluun on jatkuva ja ehdoton.

Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen, mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää. – Chimamanda Ngozi Adichie

Yhden tarinan vaara

Tuntuu sopivalta lopettaa palkitun postkolonialistisen nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien sanoihin siitä, kuinka tärkeää on, ettei koskaan antaisi pelkästään yhden tarinan määritellä asioita:

”On olemassa igbonkielinen sana, jota aina ajattelen pohtiessani valta-asetelmia maailmassa, ja se on ”nkali” – se on substantiivi joka kääntyy kutakuinkin ”olla suurempi kuin toinen”. Kuten talouselämämme ja poliittinen maailma, tarinat ovat liiaksi määriteltyjä nkalin perusteella. Miten ne kerrotaan, kuka ne kertoo, milloin ne kerrotaan, miten monta tarinaa kerrotaan – kaikki riippuu vallasta. Valta on kyky kertoa tarinaa, ei vain toisesta henkilöstä, vaan tehdä siitä henkilön määrittelemä tarina […] Yhden tarinan seuraus on tämä: se ryöstää ihmisiltä arvokkuuden. Se tekee ihmisten tasa-arvon tunnustamisen vaikeaksi. Se korostaa kuinka olemme erilaisia, eikä kuinka samanlaisia olemme […] Tarinat merkitsevät. Useat tarinat merkitsevät. Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen, mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää. Tarinat voivat rikkoa ihmisen arvokkuuden, mutta tarinat voivat myös korjata rikkoutuneen arvokkuuden. Kun hylkäämme ”yhden tarinan”, kun ymmärrämme ettei ole olemassa vain ”yhtä tarinaa”, mistään paikasta, me saavutamme uudelleen tietynlaisen paratiisin.”

Teksti: Jennifer Martins

Testaa medialukutaitosi (HS:n testi)

Valheenpaljastaja: Testaa medialukutaitosi uutisvisassa
Nainen saa ämpoäristä vettä päälleen.
Kuva: YLE/Mika Hokkanen

Oi internet! Pullollaan tietoa - ja niin paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Verkon uutisvirrassa on joskus vaikeaa pitää pää kylmänä. Törmäsitkö sinäkin näihin meheviin viraaliuutisiin? Kuinka tarkkaan mietit, ennen kuin painoit jako-nappulaa? Testaa oman medialukutaitosi tila Valheenpaljastajan uutisvisassa.

1/8 – Ihmisen pituinen rotta! Jaiks!

Lontoosta löytyi metrinen rotta! Ihmisen syvimpiä pelkoja puhuttelevasta tapauksesta uutisoitiin maaliskuussa Suomessakin, ainakin Helsingin Sanomissa. Oliko jättiläisrotta totta vai tarua?

Totta
Tarua

2/8 – Ken on paras kitaristi päällä maan?

Huhtikuussa yllättäen kuollut Prince oli kiistatta erinomainen kitaristi. Hänen kuolemansa jälkeen monissa lehtijutuissa, esimerkiksi tässä Länsi-Suomen artikkelissa, on siteerattu Eric Claptonin kehuja Princelle. Anekdootti kuuluu näin: Eric Claptonilta kysyttiin, miltä tuntuu olla maailman paras kitaristi. Clapton vastasi: “En tiedä, teidän pitää kysyä Princeltä.”

Totta
Tarua

3/8 – Tuhoutumaton Big Mac

Mitä tapahtuu hampurilaiselle, kun sen päälle kaadetaan sulaa kuparia? No eipä juuri mitään, osoittaa video, joka teki huomattavan laajoja some-kierroksia maaliskuussa. Videon alussa sula kupari ei suinkaan poraudu sämpylän läpi vaan kimpoilee purilaisen pinnasta. Siitä tehtiin satoja uutisjuttuja, joissa päiviteltiin pikaruoan pelottavia säilyvyysominaisuuksia. Esimerkiksi The Guardianin juttua jaettiin Facebookissa yli 1 400 kertaa ja Mashablen juttua yli 5 000 kertaa. Kestääkö Big Mac todella yli 1 000-asteisen kuparin?

Totta
Tarua

4/8 – Eläinrakkautta

Valokuvaaja bongasi kengurukolmikon Australian Queenslandissa ja sai aikaan kuvan, joka kosketti lukemattomia ihmissydämiä. The Daily Telegraphin jutun mukaan kuvassa näkyy, miten uroskenguru kannattelee hellästi kuolevan naaraan päätä, kun tämä pyrkii viimeisillä voimillaan koskettamaan jälkeläistään.

Totta
Tarua

5/8 – Murhasta syytetty Uber-kuski haastoi Uberin oikeuteen

Yhdysvaltain Michiganin osavaltiossa riehui helmikuussa Uber-kuski, joka tappoi useita ihmisiä ja poimi asiakkaita kyytiin murhatoimiensa välissä. Maaliskuussa moni tiedotusväline uutisoi, että murhaaja oli haastamassa Uberin oikeuteen, koska kyytienvälitysfirma oli tuhonnut hänen elämänsä. Haastoiko Uber-murhaaja Uberin oikeuteen?

Totta
Tarua

6/8 – Taaperot tappavat enemmän amerikkalaisia kuin terroristit

Tästä meemistä on useita eri versioita, mutta pääviesti pysyy samana: pikkulapset ovat Yhdysvalloissa vaarallisempia kuin terroristit.

Totta
Tarua

7/8 – Kala keskeytti sääkatsauksen

Tämä viiden sekunnin Youtube-video levisi harvinaisen laajasti. Videossa nainen kuvailee hirmuista säätä, mutta raportti keskeytyy, kun hän saa lentävän kalan keskelle naamaansa. Onko video aito?

Totta
Tarua

8/8 – Lemmy, Bowie ja Prince

Kollektiivista surua helpottaa, kun voi jakaa valokuvan kolmesta suuresta yhdessä. Onhan kuva aito, onhan? Haluan uskoa!

Totta
Tarua
Vastaukset tallennetaan käyttäen Google Form -työkalua.

Imagen uusi upea avaus: Vieraileva päätoimittaja on Maryan Abdulkarim

Ensimmäiset | Vieraileva päätoimittaja Maryan Abdulkarim

Ensimmäiset

Koraani opettaa, että Allah on ensimmäinen, Al-Awwalu. Häntä ennen ei ollut mitään. Hän on myös viimeinen, Al-Akhiru, Hänen jälkeensä ei tule mitään.

Lapsena en voinut käsittää, mitä tarkoitti, että ennen Jumalaa ei ollut mitään. Ajatus ensimmäisyydestä oli hämmentävä. Mieleni yritti käsitellä sitä, mutta jonkin ajan kuluttua luovutin, sillä en osannut työstää ajatusta. Miten kuvitella sellaista, mitä et tunnista omasta todellisuudestasi käsin?

Ensimmäiset kokemukset ovat merkityksellisiä. Ensimmäisyyksiä muistellaan myöhemmin ylevästi ja tunteikkaasti. Muistellessa usein käytetään sanoja, jotka nostavat uudelleen pintaan koettuja tunteita. Minä pystyn usein palaamaan tuoksuihin, joita nenäni haistoi kussakin tilanteessa.

Tähän ikään mennessä olen kokenut jo monia ensimmäisyyksiä. Kaikki eivät ole jalostuneet kauniiksi muistoiksi. Kun ensimmäisen kerran koin lumen, se oli päätös tuttuudelle. Lumen tunteminen ihollani, lumihiutaleiden sulaminen kämmeniini, päätti todellisuuden, jossa siihen asti olin elänyt. Entisessä todellisuudessani sade oli lämmintä ja useimpina päivinä aurinko paistoi. Kylmää oli ainoastaan öisin, jolloin peitto piti lämpimänä. Lumen kokemisen myötä todellisuuteni muuttui pysyvästi. Tämä on ongelma ensimmäisyyksien kanssa. Kun jokin tapahtuu ensimmäisen kerran, paluuta entiseen ei ole.

Monia ensimmäisyyksiä juhlistetaan, ja niiden vuosipäiviäkin vietetään. Ensimmäisyyden mystifiointi liittyy olennaisesti siihen, että ihmismieli vaalii tunnepitoisia kokemuksia. Ensimmäisyys ei tietenkään ole täysin merkityksetön asia, se ei vain ole niin merkityksellinen kuin rooli, jonka sille annamme. Minun ensimmäiset kokemukseni ovat merkityksellisiä lähinnä omassa elämässäni, ne eivät jää historiaan radikaaleina tekoina.

Ensimmäisyys on merkittävää silloin, kun se koskettaa muitakin kuin itseä. Ensimmäinen ihminen kuussa, ensimmäinen naispresidentti, ensimmäinen musta kansanedustaja – nämä ovat ensimmäisyyksiä, jotka avaavat silmämme mahdollisuuksille. Ne mahdollisuudet eivät koske ainoastaan niitä yksilöitä, jotka olivat ensimmäisiä, vaan kaikkia, jotka samaistuvat heihin.

Ensimmäisyyden merkitys muodostuu vasta historian kautta. Historia on kuitenkin täynnä ensimmäisyyksiä ja radikaaleja tekoja, joista emme tiedä mitään. Merkitys muodostuu vasta, kun se on saanut vahvistusta ja mahdollisesti toistoja tai seuraajia. Silloin se on radikaali uudistus, joka juurruttaa uutta informaatiota ja muokkaa tuttua todellisuutta uudenlaiseksi.

Grace Jones oli ensimmäinen vahva musta nainen, jonka muistan nähneeni toimintaelokuvassa. Hänen olemuksensa, mustuutensa ja vahvuutensa teki minuun suuren vaikutuksen. Se avasi todellisuuden, jossa musta naiseus voi olla vahvaa ja samalla feminiinistä. Häntä seurasivat Angela Davis, Angela Bassett ja muut amerikkalaiset naiset, jotka näkyivät Suomeen asti. Uhrin tai kiltin tytön roolit eivät enää olleet ainoat muotit, joihin musta nainen sopi.

Jani Toivola (s. 38) oli Suomen eduskunnan ensimmäisen ei-valkoinen kansanedustaja. Nyt heitä on eduskunnassa jo kolme. Se on vastaus hänen ensimmäisyyteensä. Myös politiikan huipulle tarvitaan ensimmäisiä.

Tätä pääkirjoitusta kirjoittaa Imagen 31-vuotisen historian ensimmäinen musta (vieraileva) päätoimittaja. Imagella ei ennen tätä ole juurikaan ollut mustia tekijöitäkään. Tämä ei kuitenkaan ole reaktio Imagen tai suomalaisen mediakentän valkoisuuteen. Tässä esitellään se todellisuus, jossa myös musta päätoimittaja on mahdollinen. Todellisuus, jossa kuluttamaamme mediaa tekevät kaikki, jotka sitä kuluttavatkin.

Päätoimittaja Heikki Valkama sanoi pyytävänsä minua tähän tehtävään, jotta ajatus mustasta päätoimittajasta siirtyisi teoreettisesta mahdollisuudesta eletyksi todellisuudeksi.

Pohtiessani aikuisena jumaluutta ja sen äärettömyyttä mielikuvitukseni törmää samoihin rajoihin kuin lapsena. Asioilla on alku ja loppu, Jumalalla ei ole. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä mielikuvitukseni sen sijaan löytää jatkuvasti uusia tasoja ja uutta ihmeteltävää. Kohti seuraavaa ensimmäistä! ■

Huuhaa elää sitkeästi mediassa

Valheenpaljastaja: Huuhaa elää sitkeästi suomalaisessa mediassa
Norsu ja muurahainen keinulaudalla, grafiikka.
Kuva: Shutterstock/yod67

Aamulehti käynnisti tahtomattaan viikonloppuna kiivaan keskustelun suomalaismedian turhan suopeasta suhtautumisesta uskomushoitoihin ja muuhun huuhaa-ajatteluun. Keskustelu on jo pahasti myöhässä, ja se on syytä käydä tällä kertaa loppuun asti. Tasapuolisuus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille näkemyksille ja mielipiteille annetaan sama painoarvo.

Aamulehti julkaisi lauantaina verkkosivuillaan jutun, jossa muun muassa aaveenmetsästäjinä tunnetut kaksoset Harri ja Ilkka Virolainen väittivät, että vakavistakin sairauksista voisi parantua positiivisen ajattelun voimalla. Kaksosista puhuttiin jutussa “tohtoreina” kertomatta kuitenkaan, että he ovat kauppatieteiden tohtoreita. Heillä ei ole lääketieteen koulutusta.

Voiko parantumattomasta parantua myönteisillä ajatuksilla? Kerro oma kokemuksesi!

Juttu oli paitsi verkossa myös sunnuntain painetussa Aamulehdessä. Verkossa on mahdollista, että yksittäinen toimittaja on painanut julkaisunappulaa liian aikaisin, eikä kukaan muu ole edes lukenut juttua. Printtiin menevät jutut kulkevat monen silmäparin kautta. Toimituksen laadunvalvontaprosessi on tässä tapauksessa pettänyt.

Verkkojuttuun oli vielä lisätty loppuun kehotus lukijoille: “Keskustele ja kommentoi: voiko parantumattomasta parantua myönteisillä ajatuksilla? Kerro oma kokemuksesi!”

Aamulehden päätoimittaja Jussi Tuulensuu sanoi sunnuntaina Twitterissä, ettei kyseessä suinkaan ole mielipidekysymys ja että korjaus on tulossa.

Pian tämän jälkeen lehden verkkosivuille ilmestyi harvinaisen suorasanainen oikaisu: "Jutussa muun muassa esitettiin ajatus, että ajatuksen voimalla on mahdollista parantua mistä tahansa sairaudesta tai että myönteisellä ajattelulla voi parantua, vaikka lääkäri olisi antanut vain tunteja elinaikaa. Tällaiset väitteet ovat huuhaata.” Aamulehden oikaisu kokonaisuudessaan on luettavissa täällä.

Alkuperäinen juttu poistettiin ja sen paikalla sanotaan nyt näin: “Juttua ei olisi pitänyt julkaista lainkaan, ja sen vuoksi jutun sisältöä ei enää näytetä tässä.”

Kuvakaappaus Aamulehden oikaisusta
Aamulehti nimesi oman juttunsa huuhaaksi. Kuva: Kuvakaappaus Aamulehden verkkosivuilta/YLE

Aamulehti oikaisi juttunsa ryhdikkäästi. Juttujen poistamista ei tavallisesti suositella, mutta kun koko sisältö on kyseenalaista, ratkaisulle on hyvät perusteet. Valheenpaljastaja käsitteli suomalaismedian puutteellisia oikaisukäytäntöjä lokakuussa 2015.

Huuhaa voi olla hengenvaarallista

Epäonninen juttu oli Rajatiedon yhteistyö ry:n järjestämän Hengen ja tiedon messut -nimisen tapahtuman puffi. Ennakkopuffi on varsin tavallinen juttutyyppi, joka on erityisen tärkeä paikallislehdille. On hyvää asiakaspalvelua kertoa lukijoille, mitä kunnassa on meneillään. Samalla tapahtumajuttu voi altistaa lehden piilomainonnan ja kritiikittömän journalismin vaaroille.

Kuvakaappaus Rajatieto ry:n verkkosivuista
Rajatiedon yhteistyö järjestää Hengen ja tiedon messuja Tampereella. Kuva: Kuvakaappaus Rajatieto ry:n verkkosivuista/YLE

Uskomushoitojen kritiikitön uutisointi ei ole harmitonta. Mikään lehti tuskin haluaa vastuulleen tilannetta, jossa joku jättää lukemansa seurauksena menemättä esimerkiksi syöpähoitoihin. Silti esimerkiksi Hunks-tanssija Jani Kokin tapausta on pidetty näkyvästi esillä iltapäivälehdistössä ja jopa Ylen A-Studiossa. Kokki kieltäytyi pitkään tavanomaisista syöpähoidoista ja uskoi muun muassa kannabisöljyn parantavaan voimaan.

Monessa mielessä kyseenalaisen Magneettimedian printtijulkaisu syyti pitkään rokotusvastaisuuttaan Ylivieskan ja sen naapurikuntien asukkaiden postiluukuista. Lehden juttujen on epäilty vaikuttaneen rokotusmäärien laskuun alueella.

Muista puoskaroinneista käyvät esimerkeiksi YleX:n juttu yksisarvishoidoista, joka toi Ylelle langettavan päätöksen Julkisen sanan neuvostolta, ja vaikkapa tämä juttu siitä, miten unettomuutta voi hoitaa kantamalla kiviä rintaliiveissä.

Kuvakaappaus YleX:n uutisesta
Kuva: Kuvakaappaus YleX:n uutisesta/YLE
Kuvakaappaus Yle Puheen Hoidossa-sarjan artikkelista
Kuva: Kuvakaappaus Yle Puheen Hoidossa-sarjan artikkelista/YLE

BBC pyrkii eroon tasapuolisuusharhasta

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n työtä valvova BBC Trust antoi vuonna 2014 toimittajille ohjeistuksen uskomushoitojen ja vaihtoehtotieteen uutisoinnista. Siinä sanotaan hyvin suoraan, että BBC:n toimittajien pitää lopettaa humpuukimaakareiden ja vaihtoehtotieteilijöiden kutsuminen ohjelmiinsa. Syynä ohjeisiin oli yhtiön vuonna 2012 saama kritiikkivyöry. Arvostelijoiden mielestä BBC oli antanut liikaa tilaa marginaalisille näkemyksille tasapuolisuuden nimissä.

BBC:n kantaviin periaatteisiin lukeutuva tasapuolisuus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille näkemyksille ja mielipiteille annetaan sama painoarvo. Ohjeistuksen laatinut BBC Trust mainitsi esimerkkinä ilmastonmuutoksen, jonka kieltäjät ovat tutkimuskentän marginaalissa, mutta saivat silti suhteettoman paljon aikaa ruudussa ja radioaalloilla.

Tasapuolisuus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikille näkemyksille annetaan sama painoarvo.

Viime aikoina suomessakin on ylipäätään yleistynyt tapa etsiä keskustelusta ääripäitä, olivat kyseessä sitten uskonasiat tai faktat. Kun eri painoarvon näkemykset esitetään yhtä uskottavina tai merkittävinä, syntyy ilmiö nimeltä valetasapuolisuus tai tasapuolisuusharha, false balance. Sen ratkaiseminen ei ole ihan yksinkertaista: toimittajien voi olla vaikea päätellä, milloin näkemys on tietoa ja milloin uskomusta. Me emme ole kaikkien alojen asiantuntijoita. Jos kaikki reunanäkemykset kitketään mediasta, se johtaa helposti sensuuriin. On kuitenkin monia tapoja parantaa lähdekritiikkiä.

Olisi jo aika, että Suomessa käytäisiin sama keskustelu, joka Britanniassa saatiin ainakin jonkinlaiseen väliratkaisuun jo pari vuotta sitten. Kuten yllä on käynyt ilmi, kyseessä on koko mediakenttää koskettava ongelma. Jos jokin tiedotusväline päättää alkaa toimia tilanteen parantamiseksi, toiset todennäköisesti seuraavat perästä.

Valheenpaljastaja käsittelee faktaa ja fiktiota uutisissa ja sosiaalisessa mediassa joka toinen viikko. Ota yhteyttä: valheenpaljastaja@gmail.com

JOS TUTKIVIA TOIMITTAJIA KYYKYTETÄÄN, SEN VÄHEMMÄN SINÄKIN TIEDÄT

Analyysi: Jos tutkivia toimittajia kyykytetään, sitä vähemmän sinäkin tiedät

Tänään Helsingissä alkanut tutkivan journalismin konferenssi pullistelee väkeä. Yleisökin tahtoo tärkeitä mutta salattuja tietoja julki. Samaan aikaan tutkivat toimittajat eri puolilla maata kokevat, että arjen työ käy yhä tukalammaksi, kirjoittaa ajankohtais- ja featuretoimituksen esimies Jussi Eronen.

Jussi Eronen. Jussi Eronen. Kuva: Yle

Luokka Helsingin yliopistossa on niin täynnä, että happi alkaa loppua. Toimittajia istuu pitkin poikin lattioita, seisoo ovenpielessä ja nojaa ikkunoihin. Hollantilainen luennoitsija Henk van Ess näyttää, miten yksinkertaisilla työkaluilla voi kaivaa lisää tietoja vaikkapa rikollisista.

Tänään käynnistynyt kotimainen Tutki-konferenssi ja pohjoismainen datajournalismikonferenssi Noda vetävät yliopistolle 380 journalistia, iso joukko heistä nuoria. Osallistujaryntäys kertoo, että Panama-paperien tai katolisten pappien pedofilian paljastumisesta kertovan Spotlight-elokuvan aikakaudella tutkiva journalismi kiinnostaa alan tekijöitä enemmän kuin koskaan.

Perusteelliset ja uutta tietoa paljastavat jutut ovat myös yleisön mieleen. Suomalaisilta tivattiin taannoisessa SuomiAreena-kyselyssä, mitä he haluavat medialta. Kansa halusi eniten juuri tutkivaa journalismia. Sitä halusi 59 prosenttia vastaajista - toiseksi eniten toivottiin uutisia, joita kannatti 47 prosenttia.

Todellisuus on perusteellisen toimitustyön kannalta synkempi. Kun äskettäin kävin kahvilla tutun turvallisuusviranomaisen kanssa, hän oli syvästi huolissaan mediasta. Puhuimme valtakunnallisesta toimituksesta, joka vielä muutamia vuosia sitten teki paljon tutkivaa journalismia.

– Talousrikostorjunnan kannalta tuli ennen todella kiinnostavaa ja tärkeää tietoa. Nykyään ei tule. Ei tule mitään, ei tarvitse seurata, virkamies suri.

Tutkivan journalismin yhdistyksen jäsenilleen tekemä tuore kysely kertoo samaa kaikkialta Suomesta. Maailma muuttuu mutkikkaammaksi, toimittajat pystyvät keskittymään yhä vähemmän.

Peräti 55 prosenttia kyselyyn vastanneista lähes kuudestakymmenestä tutkivasta journalistista kertoo pystyvänsä keskittymään tutkivaan työhön huonommin kuin vuosi sitten.

Kun mainosrahat hupenevat, monet aiemmin riippumattomasti toimineet talot varovat nyt rahoittajiaan. Kyselyn mukaan juttuja on myös jätetty julkaisematta ulkopuolisen painostuksen vuoksi muista kuin journalistisista syistä.

Kolme neljäsosaa vastaajista oli sitä mieltä, että merkittäviä aiheita jää aika- ja resurssipulan takia uutisoimatta. Kolme vastaajaa kymmenestä sanoi, että toimitus jättää aiheita tutkimatta niiden arkaluontoisuuden takia.

Jos lehdissä ennen selvitettiin vaikka kauppaketjuun liittyviä lahjusepäilyjä, nykyisin työstetään verkkoon eläinvideoita tai kaavaillaan yhteisiä sisältömarkkinointihankkeita mainostajien kanssa.

Helsingin yliopistossa tänä viikonloppuna tungeksivat toimittajat haluavat tehdä tutkivaa työtä.

Yleisön kannalta on sitä parempi, mitä useampi heistä onnistuu. Muuten emme pian tiedä enää mitään asioista, jotka ovat mainostajille tai vallankäyttäjille ikäviä. Mediatalojen pomoille aika on monin tavoin vaikea. He ovat paljon vartijoina.

Suomi on lehdistönvapauden ykkösmaa. Lehditönvapaus ei ole itsestään selvää. Lue!

Lehdistönvapaustilaston kärkipaikka ei ole itsestäänselvyys – ”koko ajan pitää tehdä töitä”

Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho pitää toimittajien uhkailua ja media-alan kireää taloustilannetta suurimpina uhkina lehdistönvapaudelle Suomessa.

Lehdistönvapaus 20.4.2016 18:49
Janne Puumalainen
ANTTI HÄMÄLÄINEN / IS
Suomalaiset lehdet ovat saaneet nauttia maailman laajimmasta lehdistönvapaudesta jo seitsemän vuotta peräkkäin.
Suomalaiset lehdet ovat saaneet nauttia maailman laajimmasta lehdistönvapaudesta jo seitsemän vuotta peräkkäin.

Toimittajat ilman rajoja -järjestö julkaisi tänään vuosittaisen lehdistönvapausindeksinsä. Suomi pitää edelleen indeksin kärkipaikkaa hallussaan kuten joka vuosi vuodesta 2009 lähtien.

Toimittajajärjestö mittaa 180 maan indeksiä varten muun muassa toimittajien turvallisuutta, median riippumattomuutta ja itsesensuuria sekä lehdistöä rajoittavaa lainsäädäntöä.

Järjestö on huolissaan Euroopan kehityksestä, vaikka maanosa onkin lehdistölle yhä selvästi vapainta aluetta lehdistölle. Monissa Euroopan maissa on kuitenkin nähtävissä kehitystä huonompaan suuntaan.

Nationalismin nousu ja toimittajiin kohdistuva väkivallan uhka ovat heikentäneet monen maan sijoitusta. Konservatiivisen pääministeripuolueen toimet median hallitsemiseksi romahduttivat Puolan sijoituksen 29 pykälää alemmas, sijalle 47.

Ruotsin sijoitus huononi kolmella pykälällä kahdeksanneksi, ja Saksa putosi neljä pykälää sijalle 16. Saksassa toimittajia on pahoinpidelty maahanmuutto- ja muslimivastaisissa mielenosoituksissa.

”Ruotsissa toimittajiin kohdistuu pelottelua ja vihapuhetta enemmän kuin Suomessa”, arvioi Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen-osaston puheenjohtaja Ilkka Nousiainen.

Nousiainen kertoo maahanmuuttokeskustelun kärjistymisen olevan yhteinen tekijä monille Euroopan maille, joissa toimittajien uhkailu on lisääntynyt.

Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho näkee toimittajiin kohdistuvan väkivallalla uhkailun suurimpana uhkana myös Suomen lehdistönvapaustilanteelle.

”Tilanne on nyt sillä tavalla hälyttävä, että tiedämme journalisteja, joihin vihapuhe on vaikuttanut. Se on ilman muuta pahin uhka Suomen lehdistönvapaudelle.”

Ahon mielestä toinen suuri uhka Suomen lehdistönvapaudelle on median kiristynyt taloustilanne.

”Kuinka toimittajat pystyvät tekemään työnsä, kun toimittajia on koko ajan vähemmän ja työtä on enemmän?”

Aho uskoo Suomen pitäneen ykköstilansa pitkään siksi, että ihmiset puoluekannasta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta pitävät lehdistönvapautta tärkeänä. Hän tähdentää, että toimittajien on muistettava vapauden tärkeys ja muistutettava siitä myös lukijoita.

”Koko ajan pitää tehdä töitä lehdistönvapauden eteen. Pitää muistaa, ettei se tule ilmaiseksi.”

Ilkka Nousiaisenkin mielestä töitä pitää tehdä jatkuvasti. Hän allekirjoittaa järjestönsä arvion, jonka mukaan olosuhteet median vapaalle toimimiselle ovat Suomessa maailman parhaat.

”Median uskottavuus ja indeksin ykköspaikka on ansaittava joka päivä. Joka aamu lehden pitää olla lukemisen arvoinen”, hän sanoo.

Monet vapautta ja ihmisoikeuksia tutkivat tutkimuslaitokset, kuten yhdysvaltalainen Freedom House, pitävät lehdistönvapauden seuraamista tärkeänä.

Arvioiden mukaan lehdistönvapauden rajoittaminen on monissa maissa edeltänyt myös muiden ihmisoikeuksien heikentämistä.

Lehdistönvapaus.fi on Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden tuottama sivusto, jossa seurataan sananvapausaiheita ympäri maailman vuoden 2016 ajan. Hankkeen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö, ja verkkoalustan sille tarjoaa Helsingin Sanomat. Tämän artikkelin tekstisisältö on julkaistu Creative Commons -lisenssillä, ja tekstisisällön uudelleenjulkaisu on luvallista.

Toimittajat - Vallan vahtikoirat vai vallan sylikoirat?

On helppo heittää iskulauseita, kuten “median tehtävä on vahtia vallanpitäjiä”. Todellisuudessa näyttää pikemminkin siltä, että nykyisen kaltaisia vallanpitäjiä ei olisi ilman median tukea. Media on kyllä vahtikoira, mutta ei vallanpitäjiä vahtiva rakki vaan yhdessä vallanpitäjien kanssa alamaisia kurissa pitävä rottweiler, luokkavallan vahtikoira.

Lainaus on Emilia Kukkalan kanssa kirjoittamastani kirjasta, joka julkaistaan tällä viikolla.

Kirjan pointti on, että toimittajat käyttävät härskisti valtaa, vaikka väittävät itseään puolueettomiksi. Vallankäyttö ei ole satunnaista, vaan se asettuu tavallisesti tukemaan vallitsevia luokka-asetelmia.

Syynä tähän ei ole mikään salaliitto, vaan toimittajien sisäistämät asenteet ja käytännöt, portinvartijoina toimivat päälliköt, markkinamekanismit ja eräänlainen kielioppi, joka sanelee, mikä kulloinkin kuulostaa neutraalilta ja uskottavalta.


Suomessa on
suuri joukko ihmisiä, joiden kokemuksia mediasisällöt eivät vastaa ollenkaan. Toimittajien työ pikemminkin hankaloittaa heidän elämäänsä.

En voi puhua toisten puolesta, mutta kannattaa kuunnella köyhiä, työttömiä opiskelijoita, siirtolaisia, ulkonäkönsä vuoksi rodullistettuja, matalapalkkatyöläisiä, sosiaalituilla eläviä, transsukupuolisia, seksityöläisiä ja muut heikommassa asemassa olevia ihmisiä ja kysyä, mikä mediassa on vialla.

Selviää se, minkä moni jo tietää: liian usein toimittajilla on tarjota vähemmistöille samaa kuin poliitikoilla, eli kylmää keltaista suihkua niskaan, moralismia ja pakkotoimia, vaatimuksia kontrollista ja kurista.

Jos joku päätyykin julkisuuteen ajamaan vähemmistöjen asioita, voi olla varma, että hän saa peräänsä ”ääripäästä” ulvovan lauman, jonka mukaan Suomessa sorretaan tavallista heteromieskansalaista.

Toimittajat katsovat itseään peilistä tyytyväisinä: keskustelua on herätetty ja journalismin arvoja toteutettu.


Hyvää ja
kriittistä journalismia löytyy paljon. Luen joka päivä vähintään yhden hienon jutun myös sovinnaisuuden perimmäisistä linnakkeista, kuten Hesarista ja Yleltä. Viime vuosina erityisesti toimittajille vuodetut salaiset tiedot ovat johtaneet tärkeisiin juttuihin, kuten paljastuksiin veroparatiiseista ja uusnatseista.

Instituutiona journalismi on kuitenkin konservatiivinen, jos konservatiivisuus käsitetään vallan säilyttämiseksi.

Viime päivinä on puhuttu toimittajille vuodetuista Panaman papereista, joista paljastui suuri määrä veronkiertäjiä ja omaisuutensa piilottaneita. Aineiston analyysi on todellakin hyvää journalismia, mutta vaikuttavatko paljastukset median käytäntöihin?

Pitävätkö toimittajat liekkiä yllä niin kauan että asiat muuttuvat? Kutsutaanko veroja kiertävän Nordean ekonomisteja edelleen Ylen aamutelevisioon puhumaan verotuksesta?

Miten esimerkiksi vaalirahakohu ja Wikileaksit ovat vaikuttaneet suomalaiseen journalismiin, vai ovatko ne edes vaikuttaneet? Ketkä vuodetulla aineistolla kulloinkin niitataan ja miten? Milloin toimittajat pitävät yllä rummutusta ja milloin he ovat hiljaa? Kuka pääsee luokkavallan vahtikoirien veräjästä?


Tavallisesti toimittajat
puuttuvat lähinnä kaikkein räikeimpiin ja laiskimpiin vallankäyttäjien heittoihin ja yksittäisiin virheisiin.

Kuritalouspolitiikan pohjia ja seurauksia ei käydä läpi laajasti. Mediassa ei tavallisesti kyseenalaisteta järjestelmiä ja laajempia asetelmia vaan yksittäistapauksia, kuten henkilöitä tai tekoja.

Poliisin pahoinpitelyistä, virka-aseman väärinkäytöksistä ja putkakuolemista voidaan uutisoida, mutta kuinka usein mediassa kyseenalaistetaan poliisi instituutiona?

Rasistisista teoista voidaan uutisoida, mutta puututaanko mediassa rasismiin järjestelmällisenä ja instituutioihin kytkeyvänä poliittisena rakenteena?

Toimittajat panevat ohimennen merkille ilmastonmuutoksen, eriarvoisuuden kasvun ja mielenterveyden ongelmien lisääntymisen, mutta kehityskulkuja ei yhdistetä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin.

Journalismi itse on kehittynyt yhdessä kansallisvaltion ja kapitalismin kanssa, eikä se instituutiona kyseenalaista suhdettaan niihin vaan jatkaa puhetta Suomen edusta ja politiikan vaihtoehdottomuudesta.

Kriittisimmälläänkin journalismi on tyypillisesti hienosäätöä, jossa ei harkita, minkälaista yhteiskuntaa toimittajan työ rakentaa. Vallanpitäjät voivat vaihtua ja toimittaja voi onnitella itseään yksittäisen poliitikon ryvettämisestä. Samalla valtasuhteet säilyvät ja vanhat instituutiot jatkavat.


Median itsekritiikittömyyden
osoittaminen ei ole mikään uusi juttu. Viestinnän ja journalistiikan oppikirjoissa kerrataan perusasiat: vallankäyttöä ei voi erottaa mediasta, ja median yksi tehtävä on pitää yhteiskuntajärjestystä uskottavasti pystyssä.

Journalismi on vuorotellen sinisilmäinen ja kyyninen instituutio, jonka päätehtävä on vallankäyttö sekä ryhmien luominen ja ylläpitäminen.

Mediatutkijat ovat sanoneet vuosikymmeniä, että journalismin valtavirta tapaa myötäillä kulloisiakin valtarakenteita. Toimittajien enemmistö ei tässä mielessä suuresti eroa poliitikoista tai poliiseista.

Esko Salminen huomauttaa kirjassaan Mediavallan aika, että toimittajan työ on Suomen historian aikana tarjonnut loistavat lähtökohdat hallitusvaltaan lähtemiselle. ”Entisten toimittajien määrä ministereinä, kansanedustajina, puoluejohtajina ja muissa korkeissa yhteiskunnallisissa tehtävissä on itsenäisyyden aikana ylittänyt aikaisemmin vahvan papiston tai opettajien osuuden.”

Toimittajat ovat tosiaankin nykyajan pappeja ja opettajia. Ehkä myös tuomareita ja pyöveleitä, tai ainakin yritys on kova.

Tämä kaikki on tutkittua ja tiedossa. Silti toimittajat paukuttelevat henkseleitään ja kutsuvat itseään puolueettomiksi. Politiikan toimittajien yhdistyksen entisen puheenjohtaja Mari Haaviston näkemystä voi pitää tyypillisenä:

Objektiivisuus on sisäänkirjoitettuna tässä ammatissa. Uutisjutun lähtökohta on, että toimittajan mielipide ei kuulu, vaan haastateltavat puhuvat. Aina yritetään haastatella molemmat puolet.

Harhaisempaa mediaväitettä saa hakea mutanttikoirien ja kyberkissojen kanssa. Lainauksessa tiivistyvät journalismin ihanteet: objektiivisuus on toimittajille luonnollista tai sisäänrakennettua, toimittajan näkemykset eivät kuulu, jutussa kuultava ääni on haastateltavan oma ja media huomioi “molemmat puolet”.


Ei ole
kovin kiinnostavaa spekuloida, onko joku yksittäinen toimittaja rasisti. Ei tarvitse olla törkeä nilkki käyttääkseen valtaa kyseenalaisesti. Tarvitsee olla vain toimittaja, joka tekee esimiehen kanssa sovittuja uskottavalta näyttäviä juttuja.

Toimitusten esimiehillä on tutkitusti taipumusta kannattaa oikeistoa. Toimittajat itse ovat pääsääntöisesti sisäistäneet asenteita, arvoja ja näkökulmia, jotka saavat heidät puolustamaan vallitsevia valta-asetelmia. Näin voi käydä, vaikka toimittaja pitäisi itseään neutraalina asioiden välittäjänä. Vallankäyttö ei välttämättä ole tietoista.

Lisäksi osa journalismin ihanteista ja mediatyön käytännöistä ohjaa toimittajia toimimaan siten, että on huomattavasti helpompi toistaa kuin kyseenalaistaa valtasuhteita. Tällaisia ihanteita ja käytäntöjä ovat esimerkiksi nopeus ja kiire, näennäinen tasapuolisuus ja puolueettomuus, objektiivisuutta tuottavat rituaalit, vetäytyminen “keskustelun herättämisen” taakse ja viranomaisiin luottaminen.

Sen sijaan, että lehdissä otettaisiin vakavasti esimerkiksi ilmastonmuutos tai eriarvoisuus, saamme toistuvasti juttuja sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, laiskoista työttömistä, kiittämättömistä siirtolaisista, ahneista kotiäideistä, ymmärtämättömistä opiskelijoista ja demonisista mielenosoittajista.

Esimerkkejä kertyi kirjaa tehdessä satoja, ja lisää tulee joka päivä.


Toimittajan työ
ei poikkea muista töistä siinä, että rahalla saa ja yksityisautolla pääsee, kuten HS:n veteraanitoimittaja Anna-Stina Nykänen muistutti alkuvuonna pyöräilynvastaisessa kolumnissaan, jossa hän syytti Neuvostoliittoa, taistolaisia ja nutturapäisiä pyöräilijöitä siitä, että Helsingin keskustasta puuttuu moottoritie.

Rivitoimittajat ovat lopulta asuntolainojensa puolesta pelkääviä työläisiä siinä missä muutkin. Eniten he vartioivat omaa valtaansa, mikä on ymmärrettävää, koska siitä riippuvat toimeentulo ja identiteetti.

Esimakua kirjamme joissakin ammattitoimittajissa herättämästä närkästyksestä saatiin talvella, kun Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen meni oikosulkuun ja rinnasti allekirjoittaneen natseihin, koska arvostelin poliisin toimintaa ja toimittajien lammasmaisuutta, kun he uskovat viranomaisia niin herkästi.

Halmisen blogikirjoitus sisältää monta toimittajaklassikkoa: yrityksen asemoida toimittajat objektiiviseksi keskitieksi, poliisin uhrien syyllistämisen provosoinnista sekä ääripää-asetelman rakentamisen tyyliin ”osataan sitä toisellakin puolella”.

Tämä on kuitenkin hyvä kuvaus toimittajan itseymmärryksestä: ”Me ’valkoiset, keskiluokkaiset toimittajat’ toimimme journalististen, emme poliittisten kriteerien perusteella.”


Voisiko journalistisissa
kriteereissä tai niiden soveltamisessa olla jotakin poliittista? Tätä me selvitämme kirjassa.

Vastaus on selvä. Kyllä, journalistiset kriteerit ja niiden soveltaminen ovat poliittisia, koska ne tapahtuvat aina jossakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Journalismi on osa yhteiskuntaa eikä tätä pääse pakoon.

Julkista keskustelua käydään aina tilanteessa, joka on rakenteellisesti määritelty joillekin ryhmille myönteisemmistä lähtökohdista kuin toisille. Keskustelu “eri osapuolten” välillä ei tule olemaan tasapuolista niin kauan kuin yhteiskunnassa on epätasaisia valtasuhteita.

Ehkä journalismia tehdessä todella pitäisi ottaa selvemmin huomioon poliittiset kriteerit. Eräs kirjakyselyymme vastannut toimittaja ehdotti periaatetta:

Yleensä käytän valtaa niitä kohtaan, joilla itsellään on poliittista tai taloudellista valtaa, siis poliitikoita, yrityksiä tai yritysjohtajia, tai voimakkaita etujärjestöjä kuten Energiateollisuus ry:tä tai MTK:ta.

Joskus urani alussa kirjoitin inhottavaksi tyypiksi osoittautuneesta kuvataiteilijasta jutun inhottavaan sävyyn, jolloin lehden toimitussihteeri otti minut tupakkaparvekkeelle puhutteluun ja sanoi: ”Journalistista valtaa ei pidä käyttää niitä kohtaan, joilla itsellään ei ole valtaa.” Tämä on sittemmin ollut ohjenuorani.

Luokkavallan vahtikoirien tarinan voi lukea kirjasta, jonka pitäisi nyt löytyä kaupoista ja kirjastoista. Osta tai varasta, lainaa tai wareta!

Lue kirjan lähtökohdista Libero-lehdestä

Totuusradio: Luokkavallan vahtikoirat

Yle Radio 1, Julkinen sana: Median luokkakuva

Aikamerkki: Toimittajat toimivat eliitin puolella

Kansan Uutiset: Journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuutta

Voima 3/2016: Toimitus on harvainvalta

Julkkarit 6.4. ja julkkaribileet 8.4. Helsingissä.



Mitä kannattaa tietää veroparatiiseista

Mitä sinunkin pitäisi tietää veroparatiiseista? Opi perusasiat videolta

Millaisiin tarpeisiin kohuttuja veroparatiisiyrityksiä ja -tilejä käytetään ja mikä niissä on kyseenalaista? Veroparatiisien toimintaan perehtynyt Ylen ajankohtaistoimituksen toimittaja Salla Vuorikoski kertoo videolla vastaukset tärkeimpiin kysymyksiin.

Mihin veroparatiiseja käytetään?

– Niitä käytetään esimerkiksi verojen minimoimiseen, sekä laillisesti että laittomasti. Niitä käytetään myös omien yhtiöiden ja omien varojen piilottamiseen, sääntelyn välttämiseen ja jopa rikollisen rahan pesemiseen, selittää toimittaja Salla Vuorikoski.

Ketkä näitä temppuja käyttävät hyväkseen?

– Perusduunarilla on harvoin sellaisia varoja, että hänelle olisi edes taloudellisesti järkevää ryhtyä tekemään sellaisia järjestelyjä.

Eli tämä on rikkaiden ja isojen firmojen touhua?

– Kyllä.

Onko se laillista peliä?

– Se voi olla laillista, mutta usein tällaiset järjestelyt tähtäävät erilaisten porsaanreikien hyödyntämiseen. Joskus voi käydä niin, että kun porsaanreiät tulevat julki niin niitä jonkin verran paikataan, kertoo Vuorikoski.

Mikä tässä on sitten ongelma?

– Kun valtiot saavat kerättyä vähemmän verotuloja, niin esimerkiksi hyvinvointipalvelujen rahoitus vaikeutuu. Toiset maksavat, toiset eivät. Lisäksi nämä käytännöt voivat auttaa rikollisia piilottelemaan ja edesauttaa korruptiota. Myös markkinoiden avoin ja tehokas toiminta sekä kilpailu vaarantuvat, kun tiedot ovat salaisia.

Journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuutta

Hannu Lukkarinen
Suomalaisen journalismin valtavirtaan on sisäänrakennettuna oletus, että kaikki jakavat suurin piirtein saman keskiluokkaisen elämän, arvot, ihanteet ja pääsyn näihin. Ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen yhteisesti jaettu kokemusmaailma, eräänlainen ”suomalaisuuden minimi”.Kansan Uutiset julkaisee otteen Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjasta Luokkavallan vahtikoirat, joka ilmestyy 6. huhtikuuta.

”Kaikilla meillä on varaa syödä vatsamme täyteen kolme kertaa päivässä, mutta lautasen sisältö vaihtelee.”

Lainaus on Joonas Konstigin kolumnista Helsingin Sanomista. Itsestäänselvyytenä esitettyä virkettä saattoi moni tavata tyrmistyneenä kesällä 2014. Toisin kuin monet muut keskiluokkaisuutta tuottavat tai sitä lähtökohtana pitävät jutut, Konstigin kirjoitus ei ole niinkään loukkaava tai alentuva. Se vain tulee tietämättömyydessään paljastaneeksi kuilun hyvinvoivan keskiluokan ja “meidän muiden” arkisten totuuksien välillä.

Saman vuoden keväänä Jussi Marttila kirjoitti keskiluokkaiselle journalismille tuntemattomasta köyhän maailmasta blogitekstissään:

”Joskus puoli vuotta ilman tuloja, vuokrat rästissä ja painokin on ehtinyt pudota 15 kiloa sinä aikana. Olen kiitollinen siitä että aliravitsemuksen ansiosta en muista koko ajasta yhtään mitään.”

Konstigin kolumnissa piikitellään kulttuurista pääomaa itselleen luomua ostamalla hankkivia “statushaukoiksi”. Tämä voi olla osuva havainto, mutta millaisena keskustelu ruuan ja statuksen yhteydestä näyttäytyy Suomen karkeasti arvioiden miljoonalle köyhälle? Näkemys ravinnosta statusarvona on kuin toisesta todellisuudesta. Ruualla on köyhälle käyttöarvo, ei vaihtoarvo, jos vaihtoarvolla tarkoitetaan, että kuluttamalla ostetaan statusta.

Kun toisille on itsestään selvää, että rahat eivät aina riitä edes ruokaan, toisten korvissa tämä kuulostaa uskomattomalta. Kun toisen ajatuksissa köyhät ovat pelkästään tukien varassa eläviä ihmisiä, toiselle on itsestäänselvyys, että työ ei todellakaan suojaa köyhyydeltä.

Sami Sillanpää kirjoittaa HS-kolumnissaan, että ”maailman normaalimaissa ihmisten arki on arvaamatonta ja niukkaa”, ja väittää Suomea poikkeukseksi. Kolumni muistuttaa Joonas Konstigin tekstiä siinä, ettei se pääse pakoon näkökulmansa keskiluokkaisuutta, vaikka tekstin sisäisessä logiikassa ei ole mitään ongelmaa:

“Tansaniassa mies on päätynyt katukaupustelijaksi ja maailman mittapuulla todella normaaliin elämään, jossa jokaisen päivän päämäärä on selviytyä huomiseen.”

Vähättelemättä tansanialaisen köyhyyden absoluuttisuutta verrattuna suomalaiseen köyhyyteen: olipa mittapuu mikä hyvänsä, myös Suomessa asuvan köyhän voimat menevät sen miettimiseen, miten selviytyä huomiseen.

Journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus, joka tunnistaa “toisen” todellisuuden korkeintaan etäisyyden päästä. Tyypillisesti köyhyysjournalismi on yksittäisiä nyyhkytarinoita tai yleisiä tilastoihin ja asiantuntijalausuntoihin perustuvia juttuja. Pahimmillaan köyhille irvaillaan ja heitä syytetään omasta köyhyydestään. Köyhyys nähdään erillisenä ilmiönä, irrallaan journalismin “meistä” ja yhteiskunnallisista kehityskuluista, poliittisista päätöksistä ja kokemuksesta.

Arkikokemusta vähätellään tiedon lähteenä, mutta monellekaan työväenluokkaiselle ei tullut yllätyksenä, että tutkimusten mukaan työntekijöiden köyhyys lähti Suomessa kasvuun jo 1990-luvun lopulla. Työtä tekeväksi köyhäksi määritellään henkilö, jonka kotitaloudessa eletään köyhyysrajan alapuolella siitä huolimatta, että vähintään yksi taloudessa elävä henkilö käy töissä.

Suomessa köyhyysrajan alapuolella elää OECD-maissa yleisesti käytetyn mittarin mukaan noin 700 000 henkilöä. Silti edelleen Tilastokeskuksen tilastoihin vedoten kirjoitetaan, ettei Suomessa ole merkittävästi absoluuttista köyhyyttä, joka tarkoittaa esimerkiksi ruuan tai vaatetuksen, ylipäänsä inhimillisen elämän edellytysten puuttumista.

Todellinen köyhyysluku lienee huomattavasti suurempi, sillä kun mitataan vain tuloja, jäävät esimerkiksi velkaloukussa elävät pois laskuista. Velka on kuitenkin yksi merkittävimpiä valtasuhteita nykyisessä finanssivetoisessa kapitalismissa, pariisilaisfilosofi Maurizio Lazzaraton mukaan jopa niin merkittävä, että hän kirjoittaa mieluummin velkataloudesta kuin vaikeammin hahmotettavasta finanssikapitalismista.

Lazzaraton mukaan velalle on tyypillistä moralismi. Velan, jota ilman kapitalistinen järjestelmä kaatuisi, moraali on syyllistämisen moraalia. Syyllistämisen ja vastuun käsitteiden kautta velka on hallinnan tekniikka, jolla ihmisistä tehdään vähemmän arvaamattomia heidän ikään kuin luvattuaan tulevaisuutensa velan takaisinmaksulle, oli velka sitten yksityistä tai julkista. Luotto edellyttää moraalista puhtautta, joka taas edellyttää lupausta tietynlaisesta elämästä. Velka siis riistää ihmisen aikaa vielä perinteistä palkkatyösuhdetta tehokkaammin. Ottamalla velkaa ihminen lupaa “oikeanlaisiksi” työstetyt ruumiinsa ja mielensä, vieläpä tulevaisuutensa, talouden käyttöön.

Suomessa absoluuttinen köyhyys ei ole samanlaista kuin niin sanotuissa kehitysmaissa, mutta sitäkin on. Numeroiden sijaan köyhyyttä voi tarkastella kokemuksena, kuten Tiina Salomaa teki sosiaalipsykologian gradussaan, joka käsittelee köyhyyttä koskevaan kirjoituskilpailuun lähetettyjä tekstejä. Eräs vanhempi kirjoittaa esimerkiksi, että “lapsille on aina ruokaa saatu, vaan itse aikuisina olemme tekevinämme ruokailun ajan jotain muuta, etteivät lapset huomaisi ettei isi ja äiti mitään syöneetkään”.

On näkökulmasta kiinni, mikä on “merkittävästi absoluuttista köyhyyttä”. Absoluuttisesti köyhän näkökulmasta ei ole suurtakaan merkitystä sillä, onko hänen kaltaisiaan sata, satatuhatta vai miljoona. “Meillä on ihmisiä keskuudessamme, joilla on vaikeuksia maksaa laskuja, vaikeuksia ostaa lääkärin määräämiä lääkkeitä. Heillä voi olla jopa nälkä, sen takia kun tulot ovat pienet”, kertoo Kelan johtava tutkija Yrjö Mattila.

Mattila tulee samalla lausuneeksi toisenkin seikan, joka julkisessa köyhyyskeskustelussa tahtoo jäädä täysin pimentoon: köyhyys ei tavallisesti johdu köyhien – jotka eivät tässäkään sitaatissa ole osa journalismin “meitä” – kyvyttömyydestä hoitaa talouttaan, vaan siitä, etteivät rahat yksinkertaisesti riitä elämiseen. Toki jutussa pääsevät ääneen vain asiantuntijat, eikä köyhyyden syistä puhuta sokkeloista ja jälkeenjäänyttä tukiviidakkoa pidemmälle. Sekin tosin on myönteinen poikkeus, jos katsotaan tyypillisiä selityksiä, joissa köyhyys palautetaan yksilön valintoihin tai ominaisuuksiin.

Tutkimusten mukaan köyhyys sekä periytyy että rajoittaa järkevien valintojen tekemistä. Lisäksi jatkuva toimeentulosta huolehtiminen vie kognitiivista kapasiteettia. Kun elää äärirajoilla, on alttiimpi tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Tämän tietää huomattavasti pienemmässä mittakaavassa jokainen, joka on käynyt nälkäisenä ruokakaupassa. Rahan puutteen aiheuttama krooninen stressi altistaa sekä fyysisille että psyykkisille sairauksille, eikä ole sattumaa, että moni köyhä on masentunut. Masennusta käsitellään kuitenkin harvemmin edes osittain taloudesta johtuvana ongelmana.

Jussi Marttila kuvaa teemaa seuraavasti:

”Millaista on sisäistää se että asiat eivät koskaan tule muuttumaan paremmiksi? Ei erityisen mukavaa. Mietin joskus, mikä saa muut ihmiset jaksamaan, enkä keksi vastausta. […] Mitä me 800 000 pienituloista oikeastaan täällä teemme? Emmekö voisi vain kaikki todeta tosiasioita ja lähteä oman käden kautta, koska meidän asemamme ei koskaan ole muuttumassa. […] Varmasti joku kutsuisi minua masentuneeksi, mutta itse pidän asennettani realistisena.”

Emilia, toinen tämän kirjan kirjoittajista, teki Kansan Uutisille Marttilasta haastattelun otsikolla Köyhän realismi on hulluutta. Jutussa Marttila pohdiskeli masennuksen ja realismin suhdetta lisää. Häntä ärsytti köyhyyden patologisoiminen ja psykologisoiminen:

”Ihminen on tosi helppo leimata tässä yhteiskunnassa hulluksi tai radikaaliksi pelkästään siksi, että hän toteaa oman tilansa luonteen. Että olet varmaan masentunut, sinun pitäisi laittaa pääsi kuntoon. En minä edes ole masentunut. Olen tietoinen tilanteestani ja toimintakykyinen. Se, että koen tilanteen olevan paska, niin – ”ota pilleri.”

Marttila analysoi oman tilanteensa syiksi luokkataustan ja valinnat, jotka olisivat ehkä toisenlaisista lähtökohdista tulevilla olleet hyviä tai ainakaan eivät olisi johtaneet krooniseen köyhyyteen.

”Tietenkin siihen vaikuttaa oma työväenluokkainen tausta, ei ole kontakteja. Olen myös tehnyt huonoja ratkaisuja, kuten yrittämisen. Ja menin työelämään, koska ei ollut rahaa ja keskeytin opiskelun sen vuoksi. Sitten sain duunista kenkää ja putosin täysin tyhjän päälle.”

Emilia yritti itse kuvailla suomalaisen köyhyyttä sekä omien että tuntemiensa ihmisten kokemusten pohjalta kolumnissaan:

”Ennen kaikkea se on sitä, ettei voi valita eikä saa nauttia. Se on sitä, ettei tiedä tulevasta. Se on sitä, että elämää ei voi suunnitella. Se on sitä, että mihinkään ei voi sitoutua. Se on sitä, että on sidottu. Se on sitä, että miettii joka valveillaolosekunnin, miten selviää huomisesta.”

Köyhyyden kokemus saatetaan jollain tasolla tunnistaa mediassa, mutta harvoin käsitellään sen todellisia seurauksia. Sen sijaan erilaisia elämänhallintavinkkejä jaetaan auliisti ymmärtämättä, että köyhät ovat jo mahdottomissa olosuhteissa selviytymisen mestareita. Tilannetta voi verrata siihen, että toimittaja opettaisi Nobel-palkitulle kirjailijalle aakkosia. Ei ihme, jos köyhä kokee säästämisvinkit henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka ne olisi tehty humoristisella otteella. Neuvomiseen tuntuvat erikoistuneen erityisesti iltapäivälehdet, joiden neuvot ovat kuin toisesta todellisuudesta. “Ota kanisteri buffettiin messiin”, neuvoo Iltalehden Fiidi.

Ilta-Sanomat puolestaan neuvoo jättämään pois heräteostokset, elokuvat ja ulkona syömisen. Juttu olettaa, että nuukasti elämällä rahaa jää säästöön. Viiden kohdan säästövinkkilistaa ei ehkä ole suunnattu köyhille, mutta jos otetaan huomioon, että Suomen 5,4 miljoonasta ihmisestä noin viidesosa on köyhiä, jutussa tehdään selväksi, että heidän todellisuutensa ei ole vallitseva ja oikea. Oletuslukijalla on varaa heräteostoksiin, elokuviin ja ulkona syömiseen. Lukijaa neuvotaan vaihtamaan näistä jälkimmäinen kotona ystäville kokkaamiseen, johon nyt ainakin kaikilla oletetaan olevan varaa. Kaksi muuta vinkkiä ovat “hyödynnä tähteet” ja “ota eväät mukaan töihin”. Neuvo jättää päivittäinen kolmen–neljän euron latte ostamatta on köyhälle jo kohtalaisen maukas vitsi.

Oma lukunsa ovat “toimittaja testaa” -jutut, joista pahimpia voisi kutsua miltei henkiseksi väkivallaksi. Hyvä tarkoitus ei takaa hyvää lopputulosta. Toimittaja voi pistää itsensä likoon ja yrittää ymmärtää toisten kokemusmaailmaa, mutta se, että kuvittelee saavansa mitään todellista tietoa köyhyydestä, asunnottomuudesta tai vaikkapa vankilasta “kokeilemalla” sitä ohimennen, on pelkästään ylimielistä. Jokaisen kokeilujutun kohdalla mieleen tulee vain yksi kysymys: miksi ette kysy köyhyydestä köyhiltä, asunnottomuudesta asunnottomilta ja vankiloista vangeilta?

Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus) julkistetaan Gaudeamuksen Kirja&Kahvissa (Vuorikatu 7, Helsinki) 6.4. kello 14. Maryan Abdulkarim, Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru haastattelevat toisiaan kirjan teemoista, kuten suomalaisen median rasismista, tasapuolisuuden teeskentelystä ja toimittajien työoloista.
Perjantaina 8.4. julkkaribileet ravintola Mascotissa Helsingissä kello 18.

Kommentit



Juttua ei olisi pitänyt julkaista lainkaan (kolumni)

Juttua ei olisi pitänyt julkaista lainkaan

Harvoin – jos koskaan – olen nähnyt näin suorasanaista oikaisua kuin Aamulehden verkkosivuilla tänään. Lehti oli julkaissut Hengen ja tiedon messuihin liittyvän haastattelun, jossa tohtorikaksoset Harri ja Ilkka Virolainen väittivät, että lääkärin kuolemantuomio on vain mielipide ja parantumattomasta sairaudesta voi parantua myönteisen ajattelun avulla.

Jos tohtorit näin sanovat, täytyyhän siinä jotain perää olla, vai kuinka?

No ei. Aamulehden oikaisun mukaan ”Jutussa muun muassa esitettiin ajatus, että ajatuksen voimalla on mahdollista parantua mistä tahansa sairaudesta tai että myönteisellä ajattelulla voi parantua, vaikka lääkäri olisi antanut vain tunteja elinaikaa. Tällaiset väitteet ovat huuhaata. Jutussa haastatellut veljekset esiteltiin ’tohtoreiksi’, mutta he eivät ole lääketieteen asiantuntijoita. He ovat kauppatieteiden tohtoreita.”

Huuhaata, ”tohtorit” lainausmerkeissä, ja sitten vielä tämä – Aamulehti poisti alkuperäisen jutun verkosta kokonaan ja tilalle ilmestyi teksti: ”Juttua ei olisi pitänyt julkaista lainkaan, ja sen vuoksi jutun sisältöä ei enää näytetä tässä.”

Kyseinen juttu, sen oikaisu ja poisto ovat olleet päivän kuuma puheenaihe mediaväen some-keskusteluissa. En ihmettele, sillä jo itse aihe, uskomushoidot, kuohuttaa. Toimittajia hämmästyttää myös se, missä kohtaa komentoketju on lehdessä pettänyt, kun tällaista tuubaa pääsee verkkolehden lisäksi myös printtilehteen, jossa laatua valvovia silmäpareja on enemmän.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta Virolaisten kohdalla. Ei voi kuin ällistellä, miksi tohtorikaksosille suodaan bisneksiensä edistämiseen kerta toisensa jälkeen mediassa ilmaista palstatilaa ilman kriittistä otetta (ks. esim. HS-Kuukausiliite, IS, AL). Kritiikkiä kritiikittömyyttä kohtaan on esittänyt ainakin Tiina Raevaara Tarinoita tieteestä -blogissaan Suomen Kuvalehdessä (Kuukausiliite hurahti huuhaa-kaksosiin, Tiede on uusi musta).

Totta kai Virolaiset ovat korkeasti koulutettuina kaksosina mediaa kiehtovia henkilöitä ja tarjoavat helppoja aiheita ilmiöjutuille. Ehkä Virolaisten tonttujutut ovat aiemmin olleet niin höpsöjä, että lukijoiden oletetaan osaavan tehdä niistä omat päätelmänsä ilman toimittajien kitkeriä sivuhuomioita. Tuoreimmassa Aamulehden haastattelussa Virolaiset ottavat kuitenkin askeleen uskomushoitojen ja tieteen taistelutantereelle, jossa pelissä ovat oikeat ihmiselämät. Reaktiot juttuun ovat siksi taatusti voimakkaampia kuin aiemmin.

En tiedä, miten Virolaiset ovat päätyneet Aamulehden sivuille tällä kertaa, mutta tuskinpa harkintavirheestä voi syyttää yhtä ihmistä. Joku esimies on jutun tilannut, joku toimittaja on sen kirjoittanut ja joku kolmas on tehnyt julkaisupäätöksen. Porukalla on katseltu illalla seinältä printtivedoksia. Kukaan ei ole huomannut, että jutussa on ongelmia. Yhdessä on möhlitty. Kollektiivisen itseruoskinnan paikka siis.

En silti lähettäisi lynkkausjoukkoja toimitukseen. Virheitä sattuu, ja toimituksen suoraselkäisyys punnitaan siinä, miten virheet korjataan. Pahempiakin mokia olen nähnyt, ja valitettavan harvoin esimiehet ovat silloin käsi pystyssä oman toimituksen virheen merkiksi.

Aamulehden päätoimittaja Jussi Tuulensuu kuitenkin reagoi Twitterissä ja pahoitteli virhettä. Sen jälkeen tulikin tuo oksat pois -oikaisu.

Journalistiseen kulttuuriin ei ole arkisissa henkilöhaastatteluissa aiemmin liiemmin kuulunut haastateltavan puheiden kyseenalaistaminen. Ehkä ajatellaan, että minä tässä vain siteerailen näitä outoja höpinöitä, ja vastaväitteet tulevat kyllä sitten jutun julkaisun jälkeen. Voi tuntua epäluontevalta ja epäkorrektiltakin lisätä jokaiseen henkilöhaastatteluun kappale, jossa vedetään matto haastateltavan alta.

Vasta viime vuosina on alettu kiinnittää tiukemmin huomiota haastateltavien väitteisiin sitaattimerkkien välissä. Toimittajilta vaaditaan nykyisin kriittisempää huuhaa-seulaa löperöiden haastatteluiden sijaan, ja toimittajat ovat ryhtyneet tarkistamaan puheiden paikkansapitävyyttä. Vaatimuksissa on menty jopa niin pitkälle, että tv-toimittajiltakin vaaditaan virheväitteisiin reagoimista suorissa tv-keskusteluissa.

Esimerkiksi Aamulehden vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen moitti vastikään Ylen Perjantai-ohjelman tv-toimittajia, jotka eivät puuttuneet haastateltavien virheellisiin väittämiin suorassa lähetyksessä. Juontajat vastasivat Jokiselle, että tilanne suorassa tv-lähetyksessä on erilainen kuin lehtitekstin faktoja tarkistettaessa. ”Suorassa lähetyksessä nousee esiin asioita, joita ei ole mahdollista siinä hetkessä tarkistaa tai muistaa”, juontajat kirjoittivat vastauksessaan.

Huuhaan erottaminenkaan ei ole aina ihan helppoa, ellei toimittaja ole kaikkien alojen asiantuntija. Tohtorikaksosten käyttämät akateemiset oppiarvot ovat omiaan hämäämään, vaikka kauppatieteiden tohtorin tutkinto ei todellisuudessa tuo minkäänlaista lääketieteellistä pätevyyttä arvioida ihmisten sairauksia.

Aamulehden ”Juttua ei olisi pitänyt julkaista lainkaan” -oikaisun jälkeen mediayrittäjä Elina Yrjölä peräänkuulutti Facebookissa mediapiirien keskustelua siitä, onko huuhaata välttämätöntä julkaista ja mitä julkaisematta jättämisestä seuraa. ”Onko tämmönen fasismia, joka vain työntää osaa jengistä ulos median vaikutuspiiristä? Raivaako tämä tilaa valemediauskolle? Onko jokin tapa, millä huuhaata voi käsitellä lehdessä kestävästi? Miten voi kontekstoida? Onko niilläkin oikeus tulla kuulluiksi, jotka uskovaat huuhaa-juttuja?”

Todella ajankohtaisia ja hyviä kysymyksiä median pohdittavaksi.

Näin kaikki tapahtui - toimittaja kertoo, miten veroparatiisipaljastus tetiin

Veroparatiisivuotoa tutkinut toimittaja kertoo: Näin kaikki tapahtui

Ylen MOT-ohjelman toimittaja Minna Knus-Galán on tutkinut Panama-asiakirjoja täysipäiväisesti puolen vuoden ajan. Erityisesti sähköpostien suuri määrä aineistossa ja tietovuodon pitkäkestoisuus tekevät vuodosta hänen mukaansa mielenkiintoisen.

Video: Minna Knus-Galan. 13:54
Ylen MOT-ohjelma on saanut haltuunsa historian suurimman tietovuodon, joka tuo julkisuuteen veroparatiisimaihin perustettuja yhtiöitä ja niiden omistajia ympäri maailmaa. MOT:n toimittaja Minna Knus-Galàn kertoi aamu-tv:ssä, mitä hän ja muut tutkivat toimittajat ympäri maailmaa ovat saaneet selville. Video: Yle

Maailmaa ovat kuohuttaneet viikonlopusta lähtien paljastukset varallisuuttaan veroaparatiisiyhtiöihin piilottaneista poliitikoista, liikemiehistä ja urheilutähdistä. Ylen MOT-ohjelman toimittaja Minna Knus-Galán pääsi mukaan tutkimaan maailman suurinta tietovuotoa viime kesänä.

– Kuulin ensimmäisen kerran tästä aineistosta jo viime toukokuussa, ja sain ensimmäisen osan siitä kesälomallani kesäkuussa, muistelee Knus-Galán Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Knus-Galán pääsi käsiksi aineistoon kansainvälisen tutkivien toimittajien yhdistyksen ICIJ:n kautta. Hän on ollut mukana myös järjestön aiempien veroparatiisipaljastuksien uutisoinnissa.

Knus-Galán on tutkinut aineistoa täysipäiväisesti kuuden kuukauden ajan. Hänen mukaansa vuodosta tekee mielenkiintoisen myös se, että kyseessä on ollut niin sanotusti ”elävä” vuoto, eli aineistoa on saatu pidemmällä aikavälillä.

– Sitä on tullut pari miljoonaa asiakirjaa, sitten taas pari miljoonaa, koko vuoden aikana.

Aineistoa vuodesta 1977 lähtien

Aineistosta tiedetään muun muassa se, että se on peräisin panamalaisesta asianajotoimistosta Mossack Fonsecasta ja se koostuu yhteensä 11,5 miljoonasta asiakirjasta, mikä tekee siitä todennäköisesti maailman suurimman tietovuodon. Asiakirjoista noin puolet on sähköposteja.

– Se on tosi mielenkiintoista, koska silloin me saadaan näiden asiakkaitten, välikäsien ja asianajajien ääni - mitä halutaan salata, minkä takia näitä yrityksiä perustetaan ja niin poispäin, Knus-Galán huomauttaa.

Aineistoa myös on erittäin pitkältä ajalta: vuoto kattaa aineistoa vuodesta 1977 lähtien aina viime joulukuuhun asti.

Sen sijaan asiakirjojen vuotajasta ei Knus-Galánin mukaan tiedetä mitään.

Aineistoa ei myöskään aiota julkaista kokonaisuudessaan missään sen sisältämien arkaluonteisten tietojen vuoksi.

– Tällaista aineistoa ei voi eikä pitäisikään julkaista kokonaan. Siellä on pankkitietoja, passikopioita ja muuta herkkää materiaalia, Knus-Galán perustelee.

Lue myös

Fiksu myöntää virheensä

https://ls24.fi/artikkelit/fiksu-myontaa-virheensa
Fiksu myöntää virheensä

Kaikki tekevät virheitä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Ihmisen koko luonteen voi oikeastaan päätellä siitä, mitä hän tekee kun huomaa erehtyneensä.

Hyvä tyyppi myöntää mokanneensa ja yrittää reippaasti korjata virheensä. Vähän heikompi luonne hätääntyy, eikä osaa muuta kuin mutista ”ööö, sori”.

Patologinen valehtelija taas tuijottaa tyhjin silmin, kieltää kaiken ja alkaa haukkua ja uhkailla jokaista, joka edes vihjaa hänen erehtyneen.

Sama pätee mediaan.

Jos sanomalehdessä on paljon oikaisuja, lukijat kuvittelevat, että lehti on luokattoman huono. Todellisuudessa oikaiseminen on laadukkaan journalismin merkki.

Yhdessä sanomalehden numerossa voi olla enemmän tekstiä kuin koululainen kirjoittaa koko lukuvuoden aikana. Ihme olisi, jos sinne ei koskaan pujahtaisi yhtään virhettä.

Median veri punnitaan vasta siinä, miten se toimii kun virheitä sattuu. Hyvä lehti oikaisee virheensä viipymättä sekä verkkosivuillaan että paperilehdessä. Jos virhe on iso, hyvä lehti ei upota sitä oikaisupalstalle vaan julkaisee korjaavan uutisen, joka on yhtä näkyvä kuin alkuperäinen virheellinen juttu.

Valeuutissivustot tekevät toisin. Ne käyttäytyvät kuin patologiset valehtelijat. Ensin ne huijaavat lukijaa kopioimalla oikeiden lehtien ulkoasun. Sitten ne julkaisevat keksittyjä tai vähintään tarkistamattomia juttuja esimerkiksi turvapaikanhakijoiden rötöksistä. Jos joku uskaltaa sanoa, että nämä ”uutiset” eivät pidä paikkaansa, valesivusto aloittaa häntä kohtaan herjauskampanjan.

Valeuutissivustot eivät oikaise virheitään, eivätkä ne saa koskaan Julkisen sanan neuvoston eli JSN:n langettavia päätöksiä. Sellaisen voi saada vain media, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Langettava voi napsahtaa esimerkiksi siitä, että olennainen asiavirhe on jätetty korjaamatta.

JSN:n langettava päätös on perinteisesti ollut lehdelle suuri häpeä, mutta sekin on jo muuttumassa osoitukseksi vastuunkannosta. Langettava kertoo lukijalle, että lehti on sitoutunut Journalistin ohjeisiin, jotka ovat monessa suhteessa vaativammat kuin Suomen laki.

”Valtamediaa” syytetään nykyään vähän kaikesta. Sen väitetään sekä pimittävän että liioittelevan asioita. Ja jos poliitikoista ei saada irti selkeitä lausuntoja, siitäkin syytetään valtamediaa.

Journalistin ohjeisiin sitoutuneet perinteiset mediat ovat kuitenkin mainettaan parempia. Oikea, aito journalismi ei ole virheetöntä, mutta se on itseään korjaavaa. Tietoja täydennetään sitä mukaa kun niitä tulee lisää. Virheet myönnetään reilusti ja korjataan mahdollisimman pian. Siis ihan niin kuin fiksut ihmisetkin tekevät.

Elina Grundstrom
Kirjoittaja on Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja.

Toimittajat tekivät lopun pedofiilipappien suojelusta - Yhteiskunta tarvitsee toimittajia

http://www.hs.fi/paivanlehti/29012016/kulttuuri/
Toimittajat tekivät lopun pedofiilipappien suojelusta –Bostonin tapauksesta syntyi kehuttu elokuva

Spotlight-elokuva kertoo, kuinka yhteiskunta tarvitsee toimittajia. Helsingin Sanomat tapasi elokuvan tekijät Lontoossa.

KERRY HAYES
Michael Keaton tutustui monesti palkitun Boston Globe -lehden työskentelyyn toimittajan rooliaan varten.
Michael Keaton tutustui monesti palkitun Boston Globe -lehden työskentelyyn toimittajan rooliaan varten.

Lontoo

Uskonnollisessa yhteisössä papilla on paljon valtaa. Häntä kunnioitetaan. Häneen luotetaan. Bostonissa Yhdysvaltain itärannikolla katolinen kirkko petti luottamuksen perinpohjaisesti. Lähes sata arkkihiippakunnan pappia käytti lapsia vuosikaudet seksuaalisesti hyväkseen.

Katolinen kirkko suojeli pappejaan järjestelmällisesti. Jos hyväksikäyttö uhkasi paljastua, syyllinen siirrettiin ”toipumaan” muualle. Näin uhreja tuli lisää ja lisää.

Kunnes Boston Globe -sanomalehden tutkivan journalismin ryhmä pani rikosten peittelylle pisteen. Neljäs valtiomahti osoitti voimansa.

Boston Globe -lehden vuoden 2002 uutisesta on nyt tehty elokuva. Spotlight on kuuden Oscarin ehdokas ja saa ensi-iltansa Suomessa perjantaina.

”Tällä elokuvalla on kaksi sanomaa: lisätä tietoisuutta uskonnon varjolla tehdystä hyväksikäytöstä sekä journalismin tärkeydestä”, ohjaaja Tom McCarthy kertoi HS:n ja pienen kansainvälisen toimittajajoukon haastattelussa Lontoossa.

Vaikka pedofilia on aiheena synkkä, on McCarthy halunnut tehdä katsottavan elokuvan: ”Tunnen filmintekijänä, että ensisijainen tehtävämme on olla viihdyttävä ja kertoa hyviä tarinoita.”

Elokuvan tutkivat journalistit – eli Spotlight-ryhmän jäsenet – eivät ole supersankareita. He tekevät tavallista toimittajan työtä: jututtavat ihmisiä, puhuvat puhelimessa, kaivelevat arkistoja.

Välillä taustatietoa haetaan lehden omasta valtaisasta arkistosta. Kellastuneista paperileikkeistä on glamour kaukana.

”Elokuvassa juhlitaan ammattilaisia tekemässä työnsä hyvin”, McCarthy sanoi.

Elokuvan näyttelijät seurasivat Spotlight-ryhmän jäsenien työtä paikan päällä Boston Globen toimituksessa.

”Meistäkin tuli tavallaan journalisteja – mikä voi kuulostaa mahtipontiselta. Mutta näyttelijä on joka tapauksessa vähän niin kuin journalisti, koska täytyy olla utelias ja kerätä tietoa ja esittää sitten tulokset ihmisille”, yhtä pääosista näyttelevä Michael Keaton kertoi Lontoossa.

Keatonin roolihahmo on Walter Robinson, Boston Globen toimittaja. Aito ja oikea Robinson on nyt huolissaan tutkivan journalismin tulevaisuudesta.

Kun lehdet säästävät, leikkausten kohteena on usein aikaa vievä uutistyö. Tämä taas on lukijoiden kannalta pettymys, sillä lukijat haluavat oikeita ja tärkeitä uutisia. Ja kun lukijat pettyvät ja lakkaavat ostamasta lehteä, pitää taas leikata.

”Syntyy pahan kierre”, Robinson kertoi HS:lle Lontoossa.

Moneen kertaan palkitussa Boston Globe -lehdessä oli hyväksikäyttöskandaalin paljastumisen aikaan töissä noin 550 toimittajaa. Nyt heitä on kuulemma enää vain 315. Monissa lehdissä asiat ovat huonommin.

”Kaikki lehdet eivät enää uutisoi edes sitä, mitä kaupungin päättäjät tekevät. Jos joku haluaa vinkata uutisesta, niin kelle hän voi soittaa, jos kukaan ei edes raportoi?”, Robinson sanoi.

Katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaali Bostonissa ja lähialueilla sai paljon huomiota. Vastaavaa löydettiin pian muualtakin ympäri maailmaa.

Vuonna 2003 Bostonin arkkihiippakunta maksoi uhreille korvauksia yhteensä 85 miljoonaa dollaria. Uhreista osaa eli 120:tä edusti asianajaja Mitchell Garabedian, jota elokuvassa näyttelee Stanley Tucci. 120:tä uhria oli hyväksikäyttänyt 40 pappia.

Ohjaaja McCarthy on pettynyt siihen, kuinka harva pappi on joutunut teoistaan oikeuteen. Hän ei usko, että katolinen kirkko olisi muuttunut instituutiona.

Bostonin nykyinen kardinaali Sean Patrick O’Malley vakuutti ensi-illan alla antamassaan lausunnossa, että kirkolla on nollatoleranssi hyväksikäyttöön.

Kaupunkilaisille paljastukset olivat järkytys. Suuttumus ei silti kääntynyt viestintuojaa vastaan.

”Pelkäsimme mielenosoituksia. Sen sijaan saimmekin puheluita uhreilta ja katolilaisilta, jotka olivat raivoissaan pappien teoista”, Boston Globen tutkivan ryhmän jäsen Mike Rezendes kertoi Lontoossa.

Kirkko oli pettänyt omat opetuksensa ja samalla myös jäsenensä.

KERRY HAYES
Rachel McAdams (vas.) ja Marc Ruffalo toinen oikealta) ovat ehdolla Oscarin saajiksi rooleistaan. Kuvassa myös Micheal Keaton ja
Rachel McAdams (vas.) ja Marc Ruffalo toinen oikealta) ovat ehdolla Oscarin saajiksi rooleistaan. Kuvassa myös Micheal Keaton ja
Alberto Pizzoli / AFP
Michael Keaton (vas.) ja Boston Globen toimittaja Walter Robinson, jota Keaton esittää elokuvassa.
Michael Keaton (vas.) ja Boston Globen toimittaja Walter Robinson, jota Keaton esittää elokuvassa.

Lue Hesarin Uutisraportti: Isis pelkää ysiluokkalaista poikaa

Hevosnaamarissa esiintynyt ysiluokkalainen on Isisin suurin kauhu

Uutisraportti

21.11.2015 @ 22:20 | Päivitetty 22.11.2015 @ 20:14 Uutisraportti <URL> nyt.fi/a1448081962383

Uutisraportti on Tuomas Peltomäen juontama viikoittainen ajankohtaisohjelma, joka kertoo, mitä viikon uutisista pitäisi ajatella. Tämä on tekstimuotoinen nosto ohjelmasta, jonka voit katsoa yltä.

Tällä viikolla Uutisraportti käsittelee Pariisin terrori-iskua ja Isistä.

Tällä viikolla myös luimme Ilta-Sanomista tämän uutisen:

Poika ajoi mopolla kouluun sisälle ja päätyi käytävää pitkin ruokalaan, jossa noin sata oppilasta oli parhaillaan syömässä.

Poika ajoi koulussa pienipyöräisellä Suzuki PV -mopolla. Ohjelmanumeron yllättävyyttä korosti se, että pojalla oli päässään kasvot peittänyt hevosnaamari.

...

Mitään vahinkoa poika ei mopoilullaan saanut aikaan.

15-vuotias poika kertoi poliisille, että kyseessä oli vappujekku. Hän ilmoitti osoittaneensa mieltä, koska koulu oli kieltänyt vappuun kuuluvien vesi-ilmapallojen ja muiden temppujen tekemisen.

Siis:

Ysiluokkalainen poika oli suivaantunut koulunsa vappujärjestelyistä ja halusi osoittaa mieltään. Sen hän teki suomalaisimmalla mahdollisella tavalla: moponsa selässä, hevosnaamari päässään, koulunsa ruokalassa.

Tulos: 72 euroa sakkoa. (Käsi ylös ne, jotka eivät olisi valmiita maksamaan 72 euroa siitä, että saavat ajaa rinkiä kouluruokalassa mopolla maski päässään.)

Tässä, hyvät ihmiset, on Isisin pahin pelko.

Raukkamainen terroristiryhmä iski viime viime viikolla eurooppalaisen hauskanpidon ytimeen. Terroristit surmasivat toistasataa ihmistä rock-klubilla, jalkapallo-ottelussa ja ravintolassa.

Iskut tehtiin alueilla, jotka tunnetaan illanvietosta ja hauskanpidosta.

Tämä, hyvät ihmiset, on meidän arvojemme ydin. Se, että voi uskoa vapauteen ja veljeyteen ja toteuttaa niitä alkoholisoitumalla hitaasti juomalla kuohuviiniä, tanssimalla koko yön, pulahtamalla yöuinnille Seineen ja vetämällä hevosnaamarin päähänsä.

Isisillä on vain yksi tavoite: tuhota länsimaiset arvot, joita ovat vapauden ja veljeyden lisäksi esimerkiksi tasa-arvo, siis ajatus siitä, että kaikki ihmiset ovat syntyneet samanarvoisina, ja heitä pitää myös kohdella näin.

Tämä tarkoittaa, että Isisin tavoitteena on saada meidät vihaamaan maahanmuuttajia. Isisin tavoitteena on ajaa heidät marginaaliin ja saada meidät korvaamaan tasa-arvo vihalla.

Isisin tavoitteena on saada meidät kaikki pelkäämään siellä, missä me pidämme hauskaa.

Meidän arvomme, joiden päälle on rakennettu meidän elämäntapamme.

Meidän ihana, syntinen, kehomme tuhoava, hullutteleva ja huikentelevainen elämäntapamme. Elämäntapa, jonka kulminaatiopiste on hevosnaamarin päähänsä vetävä koulupoika.

Tässä, hyvät ihmiset, on taisteluhuutomme Isisiä vastaan: Hevosnaamarit, niitä te ette saa!

Valheenpaljastaja: Nämä jutut Pariisin iskusta eivät olleet totta

Valheenpaljastaja: Nämä jutut Pariisin iskuista eivät olleet totta
Eiffel-torni alhaalta kuvattuna.
Kuva: CC Vlada 11/Pixabay

Pariisin terrori-iskut muistuttivat siitä, miten nopeasti väärä ja valheellinen tieto leviää dramaattisten tapahtumien aikana. Ne herättävät myös kysymyksen siitä, pitäisikö uutisvälineiden olla entistä nopeampia huhujen alasampumisessa.

Pariisissa oli edelleen täysi kaaos meneillään, kun sosiaalisen median huhumylly alkoi syytää ulos toinen toistaan villimpiä teorioita iskujen taustoista, spekulaatioita niiden tekijöistä ja sittemmin myös valheellista tietoa asioista, jotka tapahtuivat iskujen jälkeen.

Kuvakaappaus twiitistä
Eagles of Death Metal -yhtyeen kuva Dublinin keikasta. Tätä väitettiin myöhemmin Pariisin Bataclanissa otetuksi kuvaksi. Kuva: Kuvakaappaus twiitistä/YLE Osa nettihuhuista oli melko harmittomia: sillä ei liene tämän kokoluokan tragediassa suurtakaan merkitystä, mistä syystä Eiffel-tornin valot olivat sammuksissa. Osa oli huolestuttavia, mutta tavallaan ymmärrettäviä erehdyksiä: tuskin monikaan jakoi pahuuttaan Eagles of Death Metalin keikkakuvaa Dublinista väittäen sitä Bataclanissa otetuksi.

Mutta kuten arvata saattaa, somessa levisi myös erittäin harhaanjohtavia tai suorastaan pahantahtoisia valheita. Esimerkiksi kanadalainen sikhimies ei varsinaisesti ilahtunut siitä, että joku lisäsi hänen valokuvaansa koraanin ja räjähdeliivin. Kuvasta tuli viraalihitti ja esimerkiksi Italian Sky-kanava twiittasi kuvan väittäen, että se esittää yhtä iskun tekijöistä.

Seuraavassa käydään läpi muutama erityisen laajalle levinnyt huhu.

1. Eiffel-tornin valot

Kuvakaapaus twiitistä
Kuva: Kuvakaapaus twiitistä/YLE

Kymmenet tuhannet Twitterin käyttäjät ja lukuisat uutisvälineet jakoivat valokuvia ja videota pimenneestä Eiffel-tornista. Saatteissa luki, että Pariisi oli sammuttanut tornin valot iskun uhrien muistoksi. Tosiasiassa Eiffel-tornin valot sammuvat joka yö kello yksi.

Tuhansien jakama muutaman sekunnin Vine-video oli peräisin Sky Newsin tililtä, jossa se julkaistiin 8. tammikuuta, satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen tehdyn iskun jälkeen.
Yksi eniten jakoja saaneista twiiteistä tuli tunnetulta parodiatililtä, joka väitti, että Eiffelin valot sammutettiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1889. Vitsi sai noin 30 000 jakoa.

2. Donald Trumpin twiitit

Republikaanien presidenttiehdokkaaksi Yhdysvalloissa mielivä Donald Trump tunnetaan siitä, että hän laukoo monenlaisia törkeyksiä. Se on hänen tavaramerkkinsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan twiitannut Ranskan aselaeista välittömästi Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Toisaalta hän teki niin heti sen jälkeen, kun asemiehet olivat hyökänneet Charlie Hebdon toimitukseen viime tammikuussa.

Tammikuinen twiitti lähti uudelle kierrokselle marraskuun iskujen myötä, ja levisi huomattavan laajalle. Viikko sitten tapahtuneisiin iskuihin Trump otti diplomaattisemman linjan ja sanoi rukoilevansa uhrien puolesta.

Kuvakaappaus Donald Trumpin twiitistä
Kuva: Kuvakaappaus Donald Trumpin twiitistä/YLE
Kuvakaappaus Donald Trumpin twiitistä
Kuva: Kuvakaappaus Donald Trumpin twiitistä/YLE

3. Autio Pariisi

Kuvakaapaus twiitistä
Kuva: Kuvakaappaus twiitistä/YLE Twitterissä suosiota niitti myös valokuva, jossa Concorden aukio Pariisin keskustassa on aavemaisen tyhjä. Ristin sielua ei näy, vaikka tavallisesti paikka kuhisee turisteja.

Todellisuudessa kuva on peräisin vuonna 2008 valmistuneesta taideprojektista nimeltä Silent world (Hiljainen maailma).

4. Emme pelkää -mielenosoitus

Kuvakaappaus twiitistä.
Kuva: Kuvakaappaus twiitistä/YLE Kuvat pariisilaisista kaupungin kaduilla pitelemässä kylttejä, joissa lukee “emme pelkää”, vetoavat toki tunteisiin välittömästi terrori-iskujen jälkeen.

Mielenosoitus ei kuitenkaan tapahtunut nyt marraskuussa, vaan verkossa levinneet kuvat olivat tammikuisesta mielenilmauksesta, jossa osoitettiin tukea Charlie Hebdo -iskujen uhreille.

5. Uberin hinnat

Kuvakaappaus twiitistä
Kuva: Kuvakaappaus twiitistä/YLE Jakamistalouden ihmettä julistavat startupit ovat olleet Suomessakin median syynissä viime aikoina. Heti terrori-iskujen jälkeen sosiaalisessa mediassa levisivät väitteet, joiden mukaan autokyytejä digitaalisesti välittävä Uber olisi nostanut kuljetustensa hintoja Pariisissa. Uber-sovelluksessa on mekanismi, joka nostaa automaattisesti hintoja kysynnän lisääntyessä, mutta Uberin edustajat sanoivat, että se kytkettiin pois päältä puoli tuntia sen jälkeen, kun tieto iskuista tuli julki.

6. Calais’n pakolaisleirin tulipalo

Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta
Kuva: Kuvakaappaus Buzzfeed-sivustolta/YLE Vain tunteja sen jälkeen, kun terroristit hyökkäsivät Pariisissa, tiedotusvälineet uutisoivat tulipalosta Ranskan Calais’n pakolaisleirissä. Useimmissa otsikoissa ei suoraan väitetty, että kyse olisi ranskalaisten tekemästä “kostoiskusta”, mutta siihen suuntaan vihjattiin. Onneksi monet uutisvälineet ovat sittemmin myös muistuttaneet, että Pariisin iskujen takana ollut ääri-islamistinen Isis nimenomaan pyrkii lietsomaan pakolaisvihaa. Huhut kostosta alkoivat levitä sosiaalisessa mediassa.

Calais’n pakolaisleirissä tosiaan syttyi tuona iltana tulipalo, mutta ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että kukaan olisi sytyttänyt sen tahallaan. Palon syy on epäselvä, mutta paikalla toimiva avustusjärjestö arveli pienen tulisijan riistäytyneen hallinnasta. Toisaalla epäiltiin sähköpaloa.

Calais’n leirissä on ollut useita tulipaloja tänä vuonna.

Valheenpaljastaja käsittelee faktaa ja fiktiota uutisissa ja sosiaalisessa mediassa joka toinen viikko. Ota yhteyttä: valheenpaljastaja@gmail.com

Kukka Ranta Suomesta on intohimoinen valokuvaava journalisti

Kukkaranta cover

Photo courtesy of Kukka Ranta.

Kukka Ranta

Interview

The passionate photographer and journalist who travels the world to document how globalized trade impacts local communities, and the social movements that arise in response.

A Peek Behind the Camera of This Month’s Cover Photo

On the cover this month is a haunting and heartrending picture of a girl reading in the rubble of her home in occupied East Jerusalem. The photographer who snapped the picture is the journalist, photographer, and researcher Kukka Ranta. Ranta is from Finland but has spent a good chunk of her adult life documenting the negative impacts capitalism and international policy have on local economies, and the social movements that emerge in response.

Kukka Ranta has traveled to West Africa to document how industrial overfishing led by the EU and China is leaving local communities in West Africa empty-handed. She has documented the lives of people in Occupied Palestine, and she went to Kazakhstan to cover the aftermath of the government’s violent decimation of an oil worker’s strike. She worked alongside homeless New Yorkers to support a campaign for community land trusts and document homelessness in New York City. While still living in Helsinki, Finland, she co-authored a book about the city’s repressive tactics against graffiti writers, and helped start and defend a social center that was housing Roma escaping poverty and racism both locally and abroad. But now she’s living in Barcelona, Spain. We caught up with her over email to learn more about her work and what gets out of bed in the morning.

How is life in Barcelona, and what are you doing there?

Currently I live in Barcelona. I’m investigating local housing initiatives and social movements together with my long-runing co-worker Mikael Brunila. We’re mainly working with La PAH movement, a movement formed by people who are struggling with crushing mortgages and who are fighting evictions and campaigning for housing rights in about 250 cities around Spain. My work here is part of my PhD investigation, which in turn is part of the Learning in Productive Social Movement project based in the University of Helsinki.

La PAH helped stop the eviction of this woman’s house.

In Helsinki, you’ve been very involved in cultivating and also making visible a culture or resistance and activism – from the book on Helsinki’s Zero-Tolerance policy against graffiti to your work with Social Center Satama and how that overlapped with Roma communities ... How did you first get interested and involved in radical politics/activism/leftist ideas?

I started looking for interesting political circles some ten years ago. I found members of the Free Movement network via my work with Amnesty. They were doing direct actions to stop deportations of immigrants without papers. Over the years that got me involved in several media projects and campaigns on migrant rights, including a housing project at the local social center for Roma escaping poverty and racism all over Europe. At the same time I was also involved in a project that documented violence by private security guards hired by the zero tolerance project against graffiti led by the City of Helsinki. I grew to be a journalist and photographer by doing media work for different movements.

Photo from Kukka Ranta’s reportage “Life in the Roma Camp”

Your work has taken you to Senegal, Palestine, Eastern Europe, Mozambique, Kazakhstan, Latin America, the US... It seems your work is taking your photography and journalism skills to research different ways local communities are being negatively impacted by larger economic and political forces. How did this become your practice and occupation?

I’ve always been very interested in politics and history. Exploitation and power struggles have always existed. Behind every major problem there is the question of who is benefiting from what; local people who are being exploited are experts on the consequences of the excesses of capitalism. During the last 10 years I have combined university studies with journalistic and photographic work, and have used every possible exchange, intern and grant program to be able to travel around the world to learn from different local struggles in the Global South, where most of our natural resources and cheap labor production is located.

Photo from Kukka Ranta’s reportage “Life Under Occupation” on Palestine.

During the past few years, Southern Europe has been facing immense economic and social problems. But in the vacuum created by a lack of resources and infrastructure, initiatives like the ones you’re studying have sprung up. What are some of the most powerful anti-austerity initiatives you know of in Europe right now?

I think the La PAH movement is one of most inspiring current movements in Europe because it is formed by the very people who are victims of the mortgage crisis. At the forefront of the movement are women and migrants mostly from Latin America, and it seems like that is why the demonstrations are so carnivalesque and full of fun in addition to being very powerful, with constant negotiations and occupations of banks in response to the evictions of homes. Every day there are over 200 evictions around Spain, but La PAH has stopped over 1600 evictions so far and accommodated about 2500 people in empty buildings belonging to banks. One of the most inspiring aspects of the movement is a culture of caring – that is the core of the movement. The first thing a person living under debt slavery needs is to be emancipated from shame, and that is possible with the strong support of a big community.

As a journalist and photographer covering conflicts, human rights issues, housing issues, you’ve traveled a lot and met lots of people. Your photos are very heartfelt, it’s obvious that there’s real connection between you – the photographer – and the subject. How do you connect with people, and how do you decide who’s story to tell? Can you share a story about an encounter with someone you interviewed or photographed that was especially memorable, and why?

I do my best to avoid making people into victims. I’m interested in observing how people survive and make their living no matter how harsh their conditions are. It’s important to make visible the structures that are creating inequalities and racism.

First I tend to talk with the people I interview to share ideas and explain the purpose of my work. With every person, the relationship starts with mutual respect and trust. The interviewees also choose me. Some people are too afraid to talk, too busy with work, or leave suddenly to escape approaching police. Others are just too depressed to talk. But mostly people in precarious situations are massively grateful that someone is willing to listen to them and broadcast the injustices they’ve experienced.

I find stories by talking with people and by observing my surroundings, sometimes while working as human rights observer or a citizen inspector, other times by being part of a social movement or while learning about some new topic through my research.

In 2010 I started to work on a photo story about migrant street workers in Spain. After the economic crisis, many lost their jobs in the construction and agricultural sectors and ended up on the streets. I disliked how tourists treated the migrants; I also wanted to understand how much the street workers had to struggle to gain their daily living. After interviewing dozens of coca cola and sunglass vendors, drug dealers and trash collectors, I started hearing the same story over and over: an immigrant without papers living in the streets of Spain used to be a fisherman in Senegal but couldn’t afford to support his family anymore after the collapse of local fish stocks due to massive foreign overfishing, many times done illegally, and mostly by Spanish and Chinese vessels. I started wondering: why is this not being discussed? How are these people arriving in Europe only to be criminalized and imprisoned, and then deported back to their home countries, when what we really need to ask is why people are leaving in the first place? How much of our consumption, and most of all how much of our political decision-making and trade deals are creating poverty and environmental crisis and thereby causing immigration. That investigation has taken me 5 years and is still continuing.

Photo from Kukka Ranta’s reportage on how industrial overfishing is impacting fishers in Senegal.

What are some of the challenges you face (ethical, emotional, otherwise) in your work and how do you navigate them?

While working, I like to make sure I have enough time to talk through any ethical concerns with my interviewees and to get a clear picture of any special needs they might have; rule number one is to respect the anonymity of the other person if needed and to do everything to protect that.

Many times I feel that my work is partly that of being a therapist to people who are facing difficulties. You also need to be very aware of your own resources and give time for yourself whenever you need it during a period of hard work, and to be able to talk about what’s going on and admit when you feel that it’s difficult to cope with reality. Participating in human rights observation missions in Palestine and Kazakhstan were the hardest and most challenging experiences for me so far.

I’m a very sensitive person, but that is also one of my best tools for sensing what people are going through. It takes lots of energy to work in crisis areas or areas with emotionally hard issues, like extreme poverty, homelessness, evictions, racism or human rights violations. Normally I just dedicate myself totally to the project and close everything else away for a certain time, because it takes so much and I want to give all I have to the subject to try to completely understand it and feel it.

Photo from Kukka Ranta’s reportage “Silenced Voiced from Kazakhstan”

Who are some photographers, journalists, researchers whose work inspires you?

I get inspired by people around me. Many of my friends have dedicated their lives to saving the oceans from illegal overfishing, fighting against Arctic drilling, investigating the growth of extreme right movements despite constant threats, fighting tirelessly for feminist ideas and welfare politics or organizing locally and creating new spaces and ideas for collaboration. They are my sources of inspiration!

YLE selvittää vastamedian taustoja

Holokausti on myytti ja muita väitteitä – näin toimii suomalainen vastamedia
Suomen leijona Kuva: Stina Tuominen / Yle

Suomen mediakentän uudet pelurit levittävät kärkeviä ja toisinaan valheellisia uutisia yhä suuremmille yleisöille. Yle selvitti, miten MV-lehden, Magneettimedian ja Verkkomedian uutiset syntyvät ja miksi niitä tehdään.

Vantaalainen sähköasentaja Casimir Nykopp kuuli elokuun puolivälissä huolestuttavan huhun: Kirkkonummen KN Keskuksesta perustettaisiin vastaanottokeskus, ja rakennuksessa asuvia virolaisia, venäläisiä ja puolalaisia työmiehiä oltiin parhaillaan häätämässä turvapaikanhakijoiden tieltä.

Nykopp ei tyytynyt arvuuttelemaan huhun todenperäisyyttä, vaan päätti tarkistaa asian itse.

– Mietin että mä en oo koskaan käynyt vastaanottokeskuksessa. Ajattelin avata omia silmiäni, mitä meininki on.

Nykopp meni omien sanojensa mukaan jututtamaan molempia osapuolia. Virolaiset työmiehet vahvistivat huhun saamistaan lähtöpasseista, ja Nykopp halusi jakaa tiedon maailmalle. Pelkkään Facebook-vuodatukseen hän ei tyytynyt. Nykopp lähetti kuvaamansa videopätkät ja raportit puhelimellaan MV-lehdelle.

– Ajattelin että MV-lehti on varmasti sellainen, joka julkaisee ja on kiinnostunutkin asiasta.

Casimir Nykopp kirjoitti MV-lehteen elokuussa. Casimir Nykopp.

Nykopp oli oikeassa. Noin neljän tunnin kuluttua raportti oli julkaistuna MV-lehden sivuilla. Raportin mukaan työmiehet "luultavasti häädetään huomenna pois”, että vastaanottokeskukseen saapuneet pakolaiset ovat “afrikkalaisia rikkaita lapsia, jotka ovat tulleet Hollannista Ruotsin kautta Suomeen”, ja että rakennukseen "rahjataan kuulemma 400 pakolaista vielä lisää". Lisäksi raportin mukaan venäläiset olivat myös "ottaneet yhteen afrikkalaisten kanssa ennen kuin poliisi tuli paikalle".

Palkkioksi Nykopp sai hyvää mieltä. Juttua luettiin ensimmäisen parin tunnin aikana yli 10 000 kertaa. Mutta pitääkö raportti paikkansa?

Kirkkonummen vastaanottokeskuksen johtaja Veikko Pyykkönen sanoo, että rakennuksessa todellakin asuu enää vain vastaanottokeskuksen asukkaita. Työmiehiä ei Pyykkösen mukaan kuitenkaan tylysti potkittu päivässä pihalle, vaan heitä asui rakennuksessa vielä kuun loppuun, minkä vuokra-antaja KN Keskus vahvistaa. Turvapaikanhakijoita rakennuksessa on 300, ja suurin osa heistä on irakilaisia nuoria miehiä. Väitetystä tappelusta vastaanottokeskusken henkilökunta ei ollut kuullut.

Nykopp ei haastatellut viranomaisia. Miksi?

– Mä en luota suomalaisiin viranomaisiin. Ainut, johon joten kuten saatan luottaa, on Puolustusvoimat.

Kasvava, kirjava, sakki

Nykoppin tapaus on kuvaava esimerkki MV-lehden, Magneettimedian ja Verkkomedian toimintatavoista. Kenen tahansa raportti kelpaa, kunhan se istuu julkaisun linjaan. Osassa kirjoituksista faktat ovat kunnossa, osassa on asiavirheitä ja osa jutuista on täysin tuulesta temmattuja.

Julkaisut ovat niin uusi toimija Suomen mediakentällä, ettei niille ole vakiintuntutta nimeä. On puhuttu lievimmillään vaihtoehtomediasta ja syyttävimmillään räyhä- tai valemediasta, vihasivustoista tai disinformaatiosivustoista. Osa tutkijoista kutsuu sivustoja eliitin vastaiseksi mediaksi tai vastamediaksi niiden valtaapitäviä vastaan hyökkäävän luonteen vuoksi.

Tässä jutussa käytämme sivustoista termiä vastamedia.

Vastamedian sisältö muistuttaa ulkoisesti perinteistä "valtamediaa", mutta uutista tuottaa harvoin julkaisun oma toimittaja.

Nykoppin kaltaisten kansalaisjournalistien lisäksi yleisimpiä tiedonlähteitä ovat erityisesti maahanmuuttovastaiset blogitekstit, ulkomaisten vastamediajulkaisujen jutut ja Facebook-päivityksien kautta kiertävät somehuhut. Vaikka julkaisut julistavat kertovansa totuuden, josta "propagandaa suoltava valtamedia vaikenee", ne käyttävät jatkuvasti lähteenään myös perinteisten tiedotusvälineiden uutisia. Kaikki kelpaa kunhan se sopii lehden linjaan.

Kolmella julkaisulla on paljon yhteistä, mutta myös omat ominaispiirteensä. Magneettimedian sivuilta paistaa avoin juutalaisvastaisuus. MV-lehti keskittyy käsittelemään maahanmuuttoa ja islamia negatiivisessa valossa. Verkkomedia eroaa edellisistä, sillä se on sävyltään vahvasti venäläismyönteinen.

Uutta on, että kaikkia neljää suurinta vastamediasivustoa kootaan nykyään Suomen rajojen ulkopuolella.

Verkkografiikka
Suomalaisen vastamedian keskeiset sivustot, tekijät ja lähteet. Kuva: Stina Tuominen / Yle

Magneettimedia – käännös oikeaan

Magneettimedian linja on kuluvan vuoden aikana muuttunut äärioikeistolaisempaan suuntaan.

Syksyyn 2013 asti Magneettimedia oli ilmaisjakelulehti, joka julkaisi artikkeleita vaihtoehtohoidoista ja rokotekriittisyydestä. Lehti käänsi ja julkaisi myös pitkiä artikkeleita salaliittoteorioista. Niissä saatettiin esimerkiksi väittää, ettei juutalaisten massamurhaa eli holokaustia oikeasti tapahtunut.

Lehden perusti Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalla sekä Lahdessa toimivan tavarataloketju J. Kärkkäinen Oy:n perustaja Juha Kärkkäinen. Magneettimedian päätarkoitus oli toimia tavaratalojen mainoslehtenä, ja sitä jaettiin yli 300 000 talouteen.

Juutalaisvastaisen kirjoittelun vuoksi tavarataloyhtiö J. Kärkkäinen Oy tuomittiin vuonna 2013 kiihottamisesta kansanryhmää vastaan 45 000 euron yhteisösakkoihin. Kärkkäinen itse tuomittiin 90 päiväsakkoon.

Magneettimedia

Magneettimedian perusti alun perin tavarataloyrittäjä Juha Kärkkäinen.

Kärkkäinen luopui julkaisusta vuoden 2013 lopulla. Nyt lehteä julkaisee Pohjoinen Perinne -yhdistys, joka on yhteydessä äärioikeistolaiseen Suomen Vastarintaliikkeeseen. Päätoimittaja on helmikuusta 2015 alkaen ollut Ruotsissa asuva Markku Juutinen.

Magneettimedian aiheita ovat maahanmuutto- ja juutalaisvastaisuus, salaliittoteoriat ja vaihtoehtohoidot.

Ilmaisjakelun tekeminen lakkasi syksyllä 2013, ja Kärkkäinen perusti markkina-alueidensa uudeksi ilmaisjakeluksi KauppaSuomi-nimisen lehden.

Sivustoa julkaisee nyt Pohjoinen Perinne -yhdistys. Yhdistysrekisterin mukaan yhdistyksen nimenkirjoittajat ovat Jesse (Eppu) Torniainen, Tomi Tiihonen ja Tuomas Illikainen. Kaikki kolme toimivat äärioikeistolaisessa Suomen Vastarintaliikkeessä (SVL).

Tiihonen on toiminut SVL:n propagandajulkaisun eli Kansallisen Vastarinnan vastaavana toimittajana. Illikainen puolestaan on pitänyt SVL:n Kadulle.com-verkkokauppaa. Kytkös on vahvistunut: Magneettimedia on tänä vuonna jakanut tai lainannut useita artikkeleita Kansallinen Vastarinta -lehdestä, joka on SVL:n oma julkaisu.

Yle ei tavoita kolmikosta ketään kertomaan julkaisusta. Pohjoinen Perinne -yhdistykseen liitetty aiempi puhelinnumero ei sekään ole enää yhdistyksen käytössä.

Lehden uudeksi päätoimittajaksi tämän vuoden helmikuussa valitun Markku Juutisen tarkka tausta on myös hämärän peitossa. Juutinen asuu Ruotsissa, osoitetietopalvelun mukaan Salan kunnassa lähellä Uppsalaa. Magneettimedian nettisivujen mukaan hän on sivuston pitkäaikainen kirjoittaja ja koulutukseltaan insinööri ja tradenomi.

Juutinen on viime vuonna perustanut kansallismielisen Vastarintakaarti-yhdistyksen. Sen verkkosivujen mukaan yhdistys vastustaa ylikansallista valtaa ja puolustaa itsenäisyyttä.

Juutinen kieltäytyy Ylen haastattelupyynnöstä, eikä kommentoi Magneettimedian yhteyttä äärioikeistoon.

– Emme anna nyt haastatteluja valtamedialle, hän vastaa.

Lehteä aiemmin kustantaneen Juha Kärkkäisen on arveltu toimivan yhä Magneettimedian taustalla. Tästä syystä esimerkiksi tekstiiliyritys Finlayson lopetti keväällä yhteistyönsä tavaratalo Kärkkäisen kanssa. Kärkkäinen ei kommentoi väitettä suuntaan eikä toiseen.

– En ota kantaa Magneettimediaan. Pohjoinen Perinne on nyt kustantaja, he omistavat tavaramerkin ja sinne on luovutettu oikeudet, Kärkkäinen sanoo.

Kärkkäisen on epäilty muun muassa rahoittavan Magneettimediaa.

– Ei se rahoitusta tarvitse, se on verkkosivusto joka pyörii vapaaehtoisvoimin. Kulut ovat todennäköisesti minimissä, Kärkkäinen sanoo.

Kuvakaappaus MV-lehden etusivulta. Kuva: Kuvakaappaus MV-lehden etusivulta 30.10.2015.

MV-lehti – somehuhuja maahanmuuttajista ja keskisormi valtamedialle

MV-lehti nousi laajemman yleisön tietoisuuteen maaliskuussa, kun julkisuudessa kohistiin Tapanilan joukkoraiskauksesta. Perinteisistä tiedotusvälineistä poiketen MV-lehti julkaisi kuvia, nimiä ja yksityiskohtaisia tietoja rikoksista epäillyistä, mikä toi julkaisuille suuren määrän yleisöä. Bloggari Saku Timosen mukaan uutisten sekaan mahtui myös täysin perättömiä tietoja.

Tänä päivänä lehti on yhä enemmän painottunut maahanmuuttajia ja islamia koskevien negatiivisten uutisten, huhujen ja virheelliseen tiedon levittämiseen. Näiden lisäksi MV-lehden tähtäimessä ovat instituutiot, kuten Yleisradion ja Helsingin Sanomien edustama "valtamedia".

Ylen toimittaja Eero Mäntymaan haastattelupyyntöön MV-lehden Barcelonassa asuva perustaja Ilja Janitskin vastasi näin:

Tämä ei kuulosta ollenkaan lupaavalle, sillä olet FB tietojen mukaan äärivasemmistolainen "rodultasi". Aika huolestuttavaa että kaltaisiasi saa olla pakkoveron muodossa manipuloimassa ihmisten mieliä. Tuputat siis äärivasemmistolaista paskaa ihmisille joista he joutuvat maksamaan.

Haastattelupyyntö päätyi välittömästi MV-lehden sivuille haukkujen kera. Julkinen haistattelu valtamedian toimittajille on MV-lehden vakiokäytäntö. Julkaisusta kriittisesti kirjoittanut toimittaja saa sen sijaan varautua lokakampanjaan. Tämän sai kokea Lännen Median toimittaja Juha Vainio, joka kirjoitti MV-lehdestä keväällä.

MV-lehti (entinen Mitä Vittua?)

MV-lehden perusti vuonna 2014 Ilja Janitskin, joka asuu nykyisin Barcelonassa.

MV-lehti käsittelee suurilta osin maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia negatiivisessa valossa. MV-lehti käyttää lähteenään blogeja, somehuhuja, lukijan vinkkejä ja muuta mediaa.

MV-lehti on toistuvasti kopioinut ja julkaissut muualla tuotettua sisältöä ilman lupaa. Sanoma ja Otavamedia ryhtyivät tämän vuoksi elokuussa oikeustoimiin selvittääkseen, onko verkkojulkaisu MV­-lehti syyllistynyt tekijänoikeusrikkomuksiin.

– Minua uhattiin sosiaalisessa mediassa turpaan vetämisellä useita kertoja. Sain myös artikkelin julkaisun jälkeen useita puhelinsoittoja tuntemattomista numeroista. Vastasin soittoihin, mutta toisesta päästä ei kuulunut koskaan mitään. Arvelen soittojen liittyvän siihen, että MV-lehdessä julkaistiin kaikki yhteystietoni, Vainio sanoo.

Ikävintä Vainion mukaan oli Janitskinin MV-lehdessä julkaisema kirjoitus, jossa luvattiin rahaa niille, jotka toimittaisivat lehdelle arkaluontoisia tietoja Vainiosta tai hänen kollegoistaan. Oikeustoimia ei kuitenkaan päätetty käynnistää.

– Rikosilmoituksen laatiminen todennäköisesti johtaisi vain uuteen lokakampanjaan ja antaisi MV:lle turhaan juttuaiheita, Vainio sanoo.

Keväällä Imagelle antamassaan haastattelussa Janitskin suunnitteli lanseeraavansa MV-lehdestä kansainvälisen julkaisun sekä uuden, terveysaiheista kertovan sivuston. Toistaiseksi Janitskin on perustanut MV-lehden rinnalle Uber Uutiset -sivuston, jonka sisältö on enemmän tai vähemmän samaa kuin MV-lehdessä.

Verkkomedia – sivutuote Donetskista

Verkkomedia on Donetskissa asuvan suomalaisen Janus Putkosen luoma sivusto. Putkonen toimitti vuonna 2011 perustamaansa lehteä ensin Thaimaasta käsin, kunnes muutti tämän vuoden kesällä Donetskiin Itä-Ukrainaan.

Siellä hän ryhtyi hoitamaan niin sanotun Donetskin kansantasavallan eli Itä-Ukrainan kapinallishallinnon lehdistösuhteita. Tätä varten on perustettu sisarsivustot Dnipress ja Doni News. Niissä julkaistaan uutisia Itä-Ukrainan kapinallisten näkökulmasta seitsemällä kielellä, myös suomeksi.

Putkonen antaa Ylelle videopuheluhaastattelun Donetskista. Hän sanoo, että Verkkomedian tarkoitus on ennen kaikkea haastaa valtamediaa.

– Tarve vaihtoehtomedialle on olemassa. Verkkomedian vanavedessä on tullut uusia toimijoita.

Donetskin-aikana Verkkomedia on ollut osin alasajettu, kun Putkonen on keskittynyt paikalliseen toimintaan. Nyt sivusto on tarkoitus aktivoida uudelleen, Putkonen sanoo. Putkonen kertoo saaneensa avukseen suomalaisen lehdistösihteerin, jota hän kutsuu "Jaanaksi".

Tuleeko Verkkomediasta Ukrainan kapinallisuutisoinnin pääkanava? Putkonen kiistää.

Verkkomedia

Verkkomedian perusti vuonna 2011 Janus Putkonen, joka asuu nykyään Donetskissa Ukrainassa.

Julkaisun aiheita ovat globaalin eliitin kritiikki, uutisointi Venäjän näkökulmasta ja maahanmuutto- sekä juutalaisvastaisuus.

Verkkomedia on syksyn aikana ollut välillä tauolla.

– Meillä on jo uutistoimintaa täältä suomeksi. Verkkomedian tehtävä on tuoda esiin suomalaisia näkökulmia, purevaa geopoliittista kirjoittelua Suomen asemasta, hän sanoo.

– Suomi on luisumassa kohti konfliktia. Maa pitää itsenäistää uudelleen. Samaan aikaan maahanmuutolla luodaan sosiaalista hajaannusta, hän sanoo.

Verkkomedian arvellaan keräävän yli 10 000 lukijaa päivässä, mutta sen otsikointi ja sanamuodot ovat olleet MV-lehteä ja Magneettimediaa maltillisempia.

– Kaksi vuotta sitten kokeilin, pystynkö tuplaamaan kävijämäärät jos teen räväkämpiä otsikoita. Kokeilu ei onnistunut, koska määrät kolminkertaistuivat. Mutta vakituiset lukijat turhautuivat ja kyselivät, meinaanko ryhtyä seiskaksi, Putkonen kertoo.

Putkonen sanoo tukevansa myös muiden vastamediasivustojen toimintaa.

– En mä välttämättä toimisi samalla tavalla kuin vaikka Ilja [Janitskin], mutta diggaan ajatuksesta, että tehdään räväkästi. Viekö se sitten kansansivistystä eteenpäin, on eri asia.

Lähteeksi käy melkein mikä vain

Jos MV-lehden perustaja Ilja Janitskin olisi suostunut haastatteluun, häneltä olisi kysytty muun muassa MV-lehden juttujen tekoprosessista. Tämän Janitskin tulkitsi keinoksi onkia lehden liikesalaisuuksia.

luulitteko Te, että me todella antaisimme ns. liikesalaisuudet ja keinot julkisiksi kuinka julkaisuja tehdään, niin teidän kutsumanne "infosodan" aikana? Ilmaiseksi siis antaisimme tiedot kuinka lukijamäärät saadaan nousuun?

MV-lehden strategia lukijamäärien nostoon on kuitenkin selvä: lukijoille tarjotaan sitä, mitä valtamediasta ei saa. MV-lehti kokoaa yhteen salaliittoteorioita, maahanmuuttoa ja islamia käsitteleviä blogeja, uutisia ja juoruja, ronskilla kielenkäytöllä höystettynä.

Uutisiksi kelpaavat esimerkiksi somehuhut Suomen pakolaistilanteesta tai perättömät tilastotiedot Ruotsissa tapahtuvista raiskauksista. Kun WHO linkitti makkaran ja pekonin syöpään, näki MV-lehti tämänkin osoituksena maailman "islamilaistamisesta".

Sama toimintatapa yhdistää kaikkia kolmea julkaisua. Materiaali voi tulla mistä vain, kunhan sopii lehden linjaan. Aineistoa lainataankin runsaasti suoraan suomalaisista blogeista ja ulkomaisesta vastamediasta.

MV-lehti tekee näin myös lupaa kysymättä. Helsinkiläisen Sami Parkkosen kirjoittamasta Sanden blogista on lainattu MV-lehteen kymmenen kirjoitusta. Parkkosen mukaan osa kirjoituksista oli julkaistu niin, ettei käynyt ilmi niiden olevan lainattuja.

– Se aiheutti sekaannuksia. Multa alettiin kysyä, että olenko duunissa MV-lehdellä vai mitä. Siinä vaiheessa sanoin MV-lehdelle kiitos mutta ei kiitos, eli pyysin heitä lopettamaan tällaisen toiminnan. Blogini ovat omia mielipiteitäni, Parkkonen kertoo.

Parkkonen oli keväällä Itsenäisyyspuolueen eduskuntavaaliehdokkaana. Poliittinen aktiivisuus yhdistää useita bloggaajia, joiden tekstejä lainaillaan vastamediassa: moni on ollut ehdolla erityisesti Itsenäisyyspuolueen ja Muutos 2011 -puolueen listoilla.

Parkkonen puolustaa vastamediaa mutta uskoo, että esimerkiksi MV-lehdessä on kyse pääasiassa rahanteosta.

– Oma käsitykseni on, että MV-lehti on myös kaupallinen media, pyrkii saamaan mahdollisimman paljon lukijoita ja sitä kautta myymään mainostilaa. Ellei olisi tätä maahanmuuttajahärdelliä, ne tekisivät juttuja siitä että vaikkapa Konalan K-kaupassa on töissä ufoihmisiä, Parkkonen kärjistää.

– Magneettimediaa en myöskään jaksa seurata. Siellä on enemmän tätä rotuaatetta, joka on mulle vierasta, hän jatkaa.

Omaa blogiaan Parkkonen kutsuu provokatoriseksi pamfletiksi. Blogista löytyy kirosanojen ja isojen kirjainten sävyttämiä eliittiä ja valtamediaa kritisoivia tekstejä.

Totuus jää lukijan vastuulle

Yksikään vastamediasivustoista ei ole journalistisen itsesääntelyn piirissä. Blogitekstejä lukuunottamatta kirjoitukset julkaistaan nimettöminä. Toimittajien nimiä ja yhteystietoja ei sivuilta löydy, joten jos virheitä sattuu, ei ole ketään kenelle oikaisupyyntö osoitetaan. Vastuu julkaistujen juttujen mahdollisista virheistä jää lukijoille.

"Sivuilla ja uutisvirrassa saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota. Lukijan on aina muistettava olla lähdekriittinen ja käytettävä omaa harkintaa lukiessaan julkisia uutisia", kertoo Verkkomedia esittelytekstissään.

Sivustoilla esiintyvistä virheistä ei voi valittaa Julkisen sanan neuvostoon (JSN), koska välineet eivät ole neuvoston jäseniä. Jää lukijan vastuulle ottaa selvää, mitkä tiedoista ovat virheellisiä ja mitkä totta.

Kantavatko sivustot mitään vastuuta? Putkonen sanoo kantavansa lopullisen vastuun, mutta toisaalta virheiden olevan yksittäisten kirjoittajien vastuulla. Hänen mukaansa Verkkomedia on "mediakerho", joka ei voi edes liittyä JSN:ään.

– Olen yhteisten pelisääntöjen kannalla. Mutta tämä on niin uutta toimintaa, että emme voi vielä toimia samalta viivalta muiden kanssa, Putkonen sanoo.

Entä rikosoikeudellinen vastuu? Se on toistaiseksi ulottunut vain Magneettimedian vuoden 2013 juutalaiskirjoittelutuomioon. Lisäksi Sanoma ja Otavamedia ovat selvittämässä, onko MV-lehti syyllistynyt rikkomuksiin tai rikoksiin, koska se on julkaissut ilman lupaa lehtien kokonaisia artikkeleita.

Toinen Magneettimedian kirjoittelua koskenut esitutkinta lopetettiin kuluvan viikon alussa. Kyse oli yksityishenkilön tekemästä tutkintapyynnöstä, onko Magneettimedia syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske katsoi, että vaikka artikkelit ovat olleet erittäin provosoivia, teot eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä.

Tutkintapyyntöön kuuluneista jutuista ensimmäisessä arvosteltiin Punaista Ristiä, poliisia ja mediaa. Viranomaisten mukaan artikkeli oli räikeä ja voimakkaan maahanmuuttovastainen, muttei kiistatta lainvastainen.

Toisessa jutussa käsiteltiin toisen maailmansodan jäljiltä Sveitsiin jääneitä talletuksia, joilla ei ole omistajaa. Jutussa muun muassa juutalaisia kohtaan esitetyt väitteet olivat poliisin mukaan niin värittyneitä, ettei kukaan pitäisi niitä totena. Lisäksi Israelin valtion arvostelua pidetään yleisesti sananvapauteen kuuluvana, eikä se yksin täytä rikoksen tunnusmerkistöä.

Janus Putkonen (vas.), Ilja Janitskin ja Markku Juutinen Janus Putkonen (vas.), Ilja Janitskin ja Markku Juutinen Kuva: Yle, Yle, Magneettimedia

Millä rahalla tätä tehdään?

Suomalainen vastamedia on toistaiseksi taloudellisesti vaatimatonta toimintaa.

Magneettimedian verkkosivuilla ei ole tällä hetkellä lainkaan mainoksia.

Verkkomediaa on epäilty Venäjän rahoittamaksi, mutta Putkonen kiistää väitteen. Hänen mukaansa Verkkomedia pyörii vapaaehtoisteksteillä ja pienin lahjoitusvaroin. Sivustolla ei ole mainoksia.

– Raha ei ole näytellyt minkäänlaista roolia. Olisin toivonut, että Suomesta olisi löytynyt joku rohkea liikemies rahoittamaan, mutta toistaiseksi mesenaattia ei ole löytynyt, Putkonen sanoo.

Kolmikosta ylivoimaisesti luetuin on MV-lehti, joka on tavoittanut verkkosivujen kävijämääriä listaavan OINDEX-sivuston mukaan parhaina viikkoinaan jopa 800 000 kävijää. Luku on kuitenkin vahvasti yläkanttiin, sanoo markkinoinnin asiantuntijapalveluita tarjoavan Mediatoimisto ToinenPHD:n luova johtaja Jani Halme.

– Käyttäjämääriä on yliarvioitu. Meidän arvion mukaan MV-lehti tavoittaa noin 80 000 ihmistä joka viikko, Halme sanoo.

Halme päätyi lukuun käyttämällä OINDEX:n lisäksi kahta muuta verkkoliikennettä listaavan sivuston, Alexan ja TNS Metrix:n tietoja.

Halme arvioi Ylen pyynnöstä myös MV-lehden keräämät mainostuloja. MV-lehden sivuilla on enimmäkseen kansainvälisten nettikasinoiden mainoksia. Halmeen mukaan tällaiset mainostajat toimivat komissioperiaatteella, eli jakavat julkaisuille rahaa sen mukaan mitä enemmän niiden sivuilta päätyy pelaajia nettikasinoon. Millaisia mainostuloja MV-sivusto tällaisilla kävijämääriä tahkoaa?

– Meidän arviomme mukaan tällaisilla kävijämäärillä MV-lehden ansainta on 13 000–35 000 euroa kuukaudessa, Halme sanoo.

Ja miksi tätä tehdään?

MV-lehti, Magneettimedia tai Verkkouutiset eivät tavallisesti jaa juttupalkkioita, joten raha tuskin motivoi kirjoittajia. Miksi niihin sitten kirjoitetaan?

Bloggareille ja muille kansalaisjournalisteille sivustot ovat ainakin paineenpurkuväylä. Esimerkiksi Verkkomediaan kirjoittavien joukossa on muun muassa poliittisen vasemman laidan kirjoittajia, joiden on vaikea saada muualta palstatilaa.

Yksi heistä on talouskriitikko ja tietokirjailija Ari Ojapelto, joka kirjoitti 1980-luvulta 1990-luvun puoliväliin asti kolumneja muun muassa Tekniikka & Talous -lehteen ja kokoomuksen Nykypäivään sekä satunnaisia artikkeleja Talouselämä-lehteen.

– Sen jälkeen ovet valtamedioissa sulkeutuivat. Minut on luokiteltu ellei vaaralliseksi niin ainakin kiusalliseksi kirjoittajaksi, enkä ole saanut palstatilaa juuri missään asiassa. Kansan Uutiset on ollut ainoa, joka on ottanut tekstejäni vastaan, vaikken ole edes aatteeltani kommunisti, Ojapelto kertoo.

Kansan Uutiset ei Ojapellon mukaan kuitenkaan julkaise kaikkia hänen kirjoituksiaan. Niinpä Ojapelto suostui mielellään, kun Putkonen pyysi häntä kirjoittamaan Verkkomediaan. Pelkääkö Ojapelto uskottavuuden menettämistä, jos hän leimautuu vastamediasivuston kirjoittajaksi?

– En mä kauheasti sitä pelkää. Verkkomedia on marginaalinen ilmiö mediakentässä, mutta ellei sitä olisi, meikäläiset olisi vaiettu kokonaan. Itse asiassa haluaisin, että täällä olisi sata Verkkomediaa, Ojapelto sanoo.

Ojapelto ei saa kirjoituksistaan korvausta.

– Oikeastaan paljon vaihtoehtoja ei ole. Minusta nämä mediat päihittävät päivälehdet informaatioarvoltaan. Päivälehdet eivät taustoita asioita kunnolla eivätkä ota kantaa, ja nämä ottavat voimakkaasti kantaa.

Bloggari Sami Parkkonen sanoo, että bloginpito on samalla kritiikkiä valtamedialle.

– Se on se tiettyjen poliittisten tahojen ja kantojen peesailu. Enkä tarkoita että vaikka Yle olisi surkea laitos, välillä tulee hyviäkin juttuja, mutta usein ne ovat poliittisten agendojen värittämiä.

Tässä vastamedian lukijat ovat samaa mieltä Parkkosen kanssa. Lukijoiden keskuudessa elää vahva usko siihen, että perinteiset tiedotusvälineet sensuroivat tietoisesti esimerkiksi maahanmuuton negatiivisia puolia ja levittävät poliittisesti värittynyttä propagandaa. Lukijat kokevat, että vastamedia nostaa esille asioita joista ei valtamediassa keskustella.

Näin asian näkee myös Kirkkonummen vastaanottokeskuksesta MV-lehdelle raportoinut Casimir Nykopp.

– Tulee hyvä mieli, jos kokee että on saanut jotain hyvää aikaiseksi, tai julki jotain tietoa josta ei puhuta yleisesti.

Nykopp tiedostaa, että osa MV-lehden jutuista on "ihan paskapuhetta". Hän kuitenkin näkee, että on pitkälti kirjoittajien arvoista ja valinnoista kiinni, miltä julkaisu näyttää.

– Joko valitsee hyvän reitin, tekee asiallisia juttuja sinne... tai sitten tekee paskaa.