Toukokuussa 2016 UNESCOn World Press Freedom Day -tapahtumassa Finlandia-talolla julkaistiin Suomen Lontoon instituutin ja Suomen Benelux instituutin yhteistyönä toteuttama diskurssianalyyttinen Pakolaiset ja turvapaikanhakijat sanomalehdissä –selvitys, joka tarkastelee pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvää uutisointia Suomessa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa.

Tutkimuksen esittelivät Helsingissä Suomen Lontoon instituutin johtaja Pauliina Ståhlberg, Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkö Johanna Sumuvuori, sekä Suomen Benelux-instituutin hankevastaava Annukka Vähäsöyrinki. Lisäksi mukana keskustelemassa selvityksen tuloksista olivat palkittu journalisti ja journalistiikan vieraileva professori Hanna Nikkanen, tutkija Camilla Haavisto sekä toimittaja ja Viestintä ja kehitys -säätiön koordinaattori, toimittaja Wali Hashi.

Selvitystyön kohteena olivat Helsingin Sanomat ja Aamulehti Suomesta, The Times ja The Sunday Times sekä The Guardian ja The Observer Isosta-Britanniasta sekä Le Soir ja De Morgen Belgiasta. Aineisto rajattiin vuoden 2016 tammikuuhun, ja tietoa kerättiin mm. siitä, kuinka paljon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita käsiteltiin, minkälaista terminologiaa heistä käytettiin, mistä aiheista kirjoitettiin eniten, kenelle on annettu puheenvuoro sekä minkälainen journalistinen sävy aiheeseen liittyvissä jutuissa on.

Seksuaalinen häirintä oli koko aineistossa kolmen eniten käsitellyn aiheen joukossa. Toiseksi eniten huomiota sai pakolais- ja turvapaikanhakijatilanteen vaikutus EU:n ja Euroopan kannalta. Tilannetta kuvataan enimmäkseen kriisinä, ja kriisin kokijana Eurooppaa. Suomalaislehdissä käsitellään lisäksi myös maan itärajaa ja katupartio-ilmiötä.

Äänessä ovat eniten eurooppalaiset asiantuntijat, viranomaiset ja poliitikot, eivät niinkään pakolaiset tai turvapaikanhakijat. Silloinkin kun turvapaikanhakijoiden kokemusta kuvataan, ovat kyseessä useimmin pehmeät epäpolitisoidut kertomukset esimerkiksi matkasta Välimeren yli. Tuloksena on neutraaliuteen pyrkivä, mutta eurosentrinen kokonaisuus, jonka subjekteina toimivat pääosin valkoiset, länsimaiset asiantuntijat, eikä diskursiiviselle moniarvoisuudelle jää paljon tilaa.

Kieli rakentaa todellisuutta

Diskurssianalyysi tai diskurssitutkimus on tärkeää siksi, että se avaa itsestäänselvyyksinä pitämiämme asioita. Se tekee näkyväksi sen, kuinka kieli ja kielenkäyttö rakentavat sosiaalista todellisuutta sekä tieto- ja uskomusjärjestelmiä. Anu Pynnösen mukaan kielenkäytön valtaa harjoitetaan hienovaraisesti jokapäiväisten tekstien ja puheen avulla ja julkisessa keskustelussa hallitsevat vaikuttajat ovat keskeisiä toimijoita, joilla on suuri vastuu.

Todellisuus ja sen kokeminen syntyy nimenomaan äänellistämisen ja vaientamisen prosessien ja ilmentymien kautta. Juuri tämän takia, välttääksemme ymmärrystämme rajoittavaa, itsestään selvänä pidettyä ja haastamatonta diskurssia on erityisen tärkeää antaa erilaisten äänten kuulua tekstissä – varsinkin niiden äänten, joita ei normaalisti kuulu. Sen vuoksi on tärkeää pakolais- ja maahanmuuttouutisointia tarkasteltaessa kriittisesti analysoida nimenomaan kuka tarinaa kertoo ja mitä sanoja he käyttävät. Diskurssianalyysi antaa eväät kyseenalaistamaan ja kriittisesti tarkastelemaan kieltä, jota käytetään ”toisista”.

Tulijoita vai lähtijöitä?

Yksi selvityksen mielenkiintoisimmista huomioista oli se, kuinka sanavalinnat määrittelevät näkökulman ja sävyn. Esimerkiksi ”tulija”-sanan runsas käyttö alleviivaa ilmiön käsittelyä kovin Eurooppa-keskeisestä näkökulmasta. Tutkimuksessa muistutetaan, että paitsi ”tulijoita”, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat ennen kaikkea lähtijöitä – lähtijöitä omasta kotimaastaan joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden liikehdintää kuvataan toistuvasti ”virtana”, ”tulvana”, ”vyörynä” tai ”hallitsemattomana kansainvaelluksena”. Tällainen retoriikka luo mielikuvia arvaamattomuudesta, vaikeasta hallittavuudesta ja näin ollen potentiaalisesti pelottavasta. Kuten tutkimus toteaa, tällainen puhe on epäinhimillistävää ja massoiksi typistävää.

Kollektiivisubstantiivien käyttö ihmisistä on toiseuttavaa, ja se on silti valitettavan yleistä maahanmuuttoon liittyvässä uutisoinnissa. Tutkin itse keväällä ja kesällä 2013 gradutyössäni maahanmuuttoretoriikkaa brittiläisessä tabloidilehdistössä , jonka tehokkaimpia keinoja pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten epäinhimillistämisessä on ahkera metaforisen kielen käyttö. Tämän kielen keskiössä on eurooppalainen valtioruumis, jota pitää suojella vaihtelevasti niin “tulvalta” ja “vyöryltä” kuin ”maahanhyökkäykseltä”, “siirtolaisparvilta” ja “pakolaisinfestaatioltakin”. Uutisoinnissa esiintyvät kielikuvat herättävät mielikuvia sodasta, saasteesta ja eläimellisyydestä.

”Koska kriisin kokijana esitetään usein eurooppalainen valtioruumis, on helppo sivuuttaa se humanitaarisen kriisi, jonka keskiössä miljoonat pakolaisuudessa elävät ihmiset ovat joka päivä.”

Lisäksi aihevalinnoilla luodaan negatiivisia ja pelkoa herättäviä mielikuvia assosioimalla maahanmuuttajat, pakolaiset, turvapaikanhakijat ja siirtolaiset negatiivisiin sanoihin kuten “terroristi”, “sosiaalipummi”, “laiton”, “rikollisuus” tai “taudit”. Koska kriisin kokijana esitetään usein eurooppalainen valtioruumis, on helppo sivuuttaa täysin se humanitaarisen kriisi, jonka keskiössä miljoonat pakolaisuudessa elävät ihmiset ovat joka päivä.

Viime huhtikuussa kohukolumnisti Katie Hopkins kutsui Välimerta ylittäviä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita ”torakoiksi” (”cockroaches”). Tämä on sana, jota käytettiin niin juutalaisista natsi-Saksan aikaan kuin tutseista juuri ennen Ruandan vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa tapettiin noin 800 000 ihmistä. Gregory H. Stantonin määritelmässä kansanmurhan kahdeksasta vaiheesta ovat juuri luokitus ja epäinhimillistäminen ensimmäisten joukossa.

Lukiessani tätä selvitystä, ja erityisesti terminologian problematiikkaa, mieleeni tuli myös Jørgen Carlingin artikkeli siitä, miten jaottelu termien kautta esimerkiksi pakolaisiksi (”refugees”) tai siirtolaisiksi (”migrants”) alitajuisesti petaa ongelmallista ajatusta kahdenlaisista ihmisistä. Kun ihmiset hukkuvat Välimereen tai tukehtuvat rekkoihin, ensimmäinen kysymyksemme ei tulisi olla se, että minkä tyyppisiä ihmisiä he olivat – pakolaisia vai siirtolaisia.

Ihmiset liikkuvat paikasta toiseen eri olosuhteissa ja erinäisistä syistä. Siirtolaisuuden syihin voi kuulua vainon pelko, sotaa pakeneminen, töiden etsintä tai perheenyhdistäminen. Syyt voivat olla epäselviä ja päällekkäisiä, eikä niitä aina voi kategorisoida niin helposti kuin haluaisimme. Emme voi aina tietää täsmälleen miksi joku riskeeraa elämänsä ylittääkseen Välimeren, emmekä voi tietää etukäteen, mikä heidän laillinen asemansa Euroopassa tulee olemaan. Riippumatta henkilön statuksesta tulisi muistaa että kyse on ennen kaikkia ihmisistä. Ihmisistä, jotka ovat tehneet vaikeita valintoja, jotka ansaitsevat myötätuntomme pelkän ihmisyytensä vuoksi, ja joiden oikeudet on turvattava.

Hyvä tahto ei yksin riitä

Lanseeraustilaisuudessa Hanna Nikkanen sanoi, että journalismin kenttä on täynnä erittäin hyvää tarkoittavia ihmisiä, mutta niin kauan kun tarinoita kertovat pääasiassa valkoiset keskiluokkaiset journalistit, kerronnallinen kokonaisuus tulee jäämään yksipuoliseksi ja Eurooppa-keskeiseksi, aivan kuten tutkimuksesta kävi ilmi. Olisi tärkeää, että kaikki median alalla töitä tekevät muistaisivat jatkuvasti tarkastella omaa asemaansa suuremmassa kontekstissa, ja käyttäisivät sitä helpottaakseen moninaisempien äänien kuulumista.

Toimittaja Wali Hashi kertoi omasta kokemuksestaan journalistina Suomessa, ja siitä kuinka somalijournalistina hänen nähdään pystyvän kertomaan vain tietyntyyppisiä tarinoita. Tässä valossa, vaikka Suomi on jo pitkään ollut lehdistönvapauden kärkipäässä, on pyrittävä välttämään itsetyytyväisyyttä – tarve lehdistön lisääntyvään moniäänistymiseen sekä oman ja muiden kielenkäytön kriittiseen pohdiskeluun on jatkuva ja ehdoton.

Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen, mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää. – Chimamanda Ngozi Adichie

Yhden tarinan vaara

Tuntuu sopivalta lopettaa palkitun postkolonialistisen nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien sanoihin siitä, kuinka tärkeää on, ettei koskaan antaisi pelkästään yhden tarinan määritellä asioita:

”On olemassa igbonkielinen sana, jota aina ajattelen pohtiessani valta-asetelmia maailmassa, ja se on ”nkali” – se on substantiivi joka kääntyy kutakuinkin ”olla suurempi kuin toinen”. Kuten talouselämämme ja poliittinen maailma, tarinat ovat liiaksi määriteltyjä nkalin perusteella. Miten ne kerrotaan, kuka ne kertoo, milloin ne kerrotaan, miten monta tarinaa kerrotaan – kaikki riippuu vallasta. Valta on kyky kertoa tarinaa, ei vain toisesta henkilöstä, vaan tehdä siitä henkilön määrittelemä tarina […] Yhden tarinan seuraus on tämä: se ryöstää ihmisiltä arvokkuuden. Se tekee ihmisten tasa-arvon tunnustamisen vaikeaksi. Se korostaa kuinka olemme erilaisia, eikä kuinka samanlaisia olemme […] Tarinat merkitsevät. Useat tarinat merkitsevät. Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen, mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää. Tarinat voivat rikkoa ihmisen arvokkuuden, mutta tarinat voivat myös korjata rikkoutuneen arvokkuuden. Kun hylkäämme ”yhden tarinan”, kun ymmärrämme ettei ole olemassa vain ”yhtä tarinaa”, mistään paikasta, me saavutamme uudelleen tietynlaisen paratiisin.”

Teksti: Jennifer Martins