Suomen kansallissoitin on viisikielinen kantele. 

Sitä on käytetty kalevalaisen runolaulun säestyssoittimena, mutta myös melodisena instrumenttina.
Kalevalainen runolaulu on vanhin suomalaisen musiikin muoto. 
Tärkeimmät elementit laulussa ovat parilliset säkeet, joista ensimmäisessä melodia on yleensä nouseva ja toisessa melodia on laskeva. 
Säkeessä on kahdeksan tavua, ja sanat pyrkivät alkusointuun eli trokeehen. Alkusoinnussa sanojen ensimmäiset tavut tai kirjaimet ovat samoja. 
Rytmi on viisijakoinen, koska säkeen kaksi viimeistä tavua venytetään omille iskuilleen, jotta runonlaulajalla on aikaa miettiä tarinaa eteen päin ja ottaa happea seuraavaa säettä varten. 

Esimerkissä laulun iskut on merkitty isoilla alkukirjaimilla:
Va-ka Van-ha Väi-nä-Möi-Nen, Tie-tä-Jä i-Än-i-Kui-Nen

Runonlaulu oli tarinankerrontaa, ja laulajan taituruus mitattiin kyvyllä muistaa pitkiä tarinoita sen sijaan, että olisi kuunneltu laulutaitoa. 

Ruotsin kautta Suomeen kulkeutui myös riimilliset eli loppusointuiset kansanlaulut. 
Niissäkin on usein parilliset säkeet, eli kaksi lausetta, joiden viimeiset tavut sointuvat keskenään. 
Luontoaiheet ovat yleisiä ja luonnonilmiöitä verrataankin usein tunteisiin.