1. Laatikaa Porvoon valtiopäivistä (1809) kertova historiallinen lööppisivu teksteineen ja kuvineen. Lukekaa ennen tekemistä mukana oleva kuvaus Porvoon valtiopäivistä ja oppikirjan sivut:

• Keksikää lehdellenne lööppisivulla näkyvä nimi.
• Otsikoiden ja lyhyiden tekstinpätkien pitäisi olla samalla sekä kiinnostavia, että totuudenmukaisia. Huumoria saa kuitenkin käyttää!

Lööpeissä käytettävä powerpoint-pohja löytyy täältä

Palauttakaa valmis lööppi palautuskansion avulla.

*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-
Kertomus Porvoon valtiopäivistä:

Aleksanteri I saapuu Porvooseen

– – Juuri silloin purkautui pohjoiselta suunnalta ilmoille kuin keväisen myrskyn pauhu. Kumea
tykin jyrähdys seurasi toistaan, yhä taajempaan. Keisari oli tulossa.
Hetkessä oli kaikki muu maailmasta pois pyyhkäistyä. Kaulat kurkottuivat kadun päätä kohti
Jokohan näkyy?
Muutama tuokio, sitten kävi kohahdus katsojain tiheäksi sulloutuneessa rivistössä. Ryhmä
ratsumiehiä oli karauttanut näkyviin. Ei, he olivat varmaan vasta henkivartijoita. Mutta nyt!
Vaaleanharmaan, hopeankiiltäväksi suitun ratsun selässä istui ryhdikäs mies. Hänen univormunsa
värit hohtivat jo kaukaa. Kirkkaansininen nauha kiersi olkapäältä vasemmalle kupeelle.
Kolmikolkkainen, kullalla kirjottu kenraalinhattu keinahteli ratsun astunnan tahtiin. Hänen
takanaan seurasi kokonainen ratsastajain ryhmä.
Pojat tunkeutuivat eteenpäin, niin että olivat sysätä kumoon pari tyttöä, jotka olivat kiivenneet
lumiselle kivennyppylälle.
”Katsokaa, miten hän viittoilee joka taholle. Tervehtii varmasti.”
”Ai, miten komeat päitset!”
”Kyllä tuommoisella hevosella keisarinkin kelpaa ratsastaa.”
”Entäs vormu!” Pojat olivat pelkkänä silmänä.
Arwidsson ei virkkanut mitään, katsoi vain. Näky ei voinut olla vetämättä puoleensa. Hän kuuli
toisen tytöistä sanovan: ”Mutta eihän hän ole yhtään ylpeän näköinen. Ja niin komea!”
”Ajattele, aivan vaalea. Minä kun luulin niitä kaikkia sellaisiksi mustiksi.”
Keisari oli nyt ehtinyt aivan kohdalle. Tuuli leyhytti kullankellervää suortuvaa hänen ohimollaan.
Hänen kasvonsa olivat vielä nuorekkaat. Aleksanterin katse liukui kadun reunamaa. Hetkeksi se
pysähtyi toisiaan nykiviin tyttöihin. Kaksi virkeää silmäparia tarkkasi häntä herkeämättä päivän
ruskettamien pisamien leikkiessä veitikkamaisesti nenännykeröllä. Keisari nyökkäsi ja hymyili.
Hennot polvet tuskin kannattivat. Kaksi syvää hengähdystä oli ainoana vastauksena.
Ratsun kaviot narskuivat jo edempänä hiekoitetulla ajotiellä, kun tytöt selvisivät pökerryksestään.
”Hän nyökkäsi meille!”
”Ja hymyili.”
”Keisari on ihana!”
Arwidsson, joka oli seurannut kohtausta, tuhahti itsekseen. Tytöt, tietysti! Kun niille vähän
hymyillään, niin muuta ei tarvita. Jo on keisari ihana.
Mutta oikeastaan, tahtomattakin hänen täytyi myöntää, että keisarissa oli jotakin valloittavaa.
Hän oli katsonut suoraan ja kirkkaasti, ja hänen hymyilynsä oli avoin ja lämmin. Saattoi tosiaan uskoa,
että tuo ihminen vilpittömästi tarkoitti hyvää. Mutta entäs kaikki ne toiset? Ei, oli parasta olla
antautumatta hetken tunnelmille. Mutta hullumman näköinen hallitsija olisi tosiaan voitu saada.
– –
Martti Ruutu, Porvoon kevät. Suomen historian lukemisto.
Osakeyhtiö Valistus. Laatupaino Oy 1956.