14.2 Fossiilit
Evoluution todisteena ja tukena on monia tieteellisiä havaintoja. Yhtenä keskeisempänä todisteena ovat fossiilit. Fossiili on maa- ja kallioperässä säilynyt muinaisen eliön jäänne (latinaksi fossilis = maasta kaivettava).
Muinoin eläneiden eliöiden kivettyneitä jäänteitä tutkittaessa on havaittu, että mitä vanhemmista kerroksista fossiilit löytyvät, sitä yksinkertaisempia ne ovat.
Paleontologeja työssään.
Muinaista eliömaailmaa fossiilien avulla tutkiva tieteenala on paleontologia. Siinä yhdistyy biologia ja geologia.
Yleensä kuolleet eliöt hajoavat, mutta joskus harvoin niistä voi muodostua fossiili. Eliön kudokset korvautuvat siten epäorgaanisilla aineilla, jolloin muodostuu kivettymä. Fossiileja voi muodostua vain, jos eliö peittyy nopeasti heti kuoltuaan hiekkaan, merenpohjan liejuun tai suohon jääden hapettomiin olosuhteisiin. Tällaisissa anaerobisissa olosuhteissa ei ole hajotustoimintaa.
Fossiileja on löydetty myös ikiroudasta, kerrostuneista kivilajeista ja poimuvuoristoista. Koska fossiilien muodostuminen vaatii erityiset olosuhteet, niitä on syntynyt vain harvoista maapallolla aikanaan eläneistä eliöistä.
Lisäksi fossiileja on tuhoutunut vuorenpoimutuksissa ja eroosion takia. Fossiileina löydetyt lajit ovat pääosin jo kuolleet sukupuuttoon. Vain harvoin on löydetty fossiileja, joissa eliö on säilynyt kokonaisena. Siksi fossiilien avulla ei ole voinut saada täysin aukotonta käsitystä eliöiden kehityksestä.
Eliön kudokset korvautuvat siten epäorgaanisilla aineilla, jolloin muodostuu kivettymä. Fossiili voi syntyä niin, että savi tai liete täyttää kuorellisen eliön (esimerkiksi kotilo) sisäosat eliön pehmeiden osien hajottua ensin. Savi tai liete kovettuu kuoren sisällä ja vähitellen kuorikin hajoaa. Kuori toimii ikään kuin muottina ja eliöstä jää jäljelle valos (valelma).
Fossiileja: Vasemmalla kivettymä (ammoniitti, muinainen nilviäinen). Keskellä sudenkorennon fossiili ja oilkealla dinosauruksen jalanjälki.