Kasvukansio
Esteettinen osaaminen
Parhaimmillaan oppiminen on sitä kun pääsee niin sanottuun flow-tilaan eli saa virtauskokemuksen. Sillon tuntuu että kaikki palaset loksahtavat paikoilleen ilman sen suurempaa ponnistelua. Tämä flow-tilan kaltainen tunne tuo suurta mielihyvää ja kohottaa itsetuntoa - olen hyvä, luova ja tyytyväinen. Vaikka flow-tilaan pääseminen olisikin optimaalisinta, tähän tilaan pääsemiseksi ei ole oikotietä. Olen siinä uskossa, että flow-tila on kovan harjoituksen tulos. Mutta kun oppii niin tarvitaanko siihen aina flow-tilan kaltaista latausta? Jos jää vain odottelemaan virtauskokemusta, saattaa jäädä työ kokonaan tekemättä. Taiteellisia toteutusmahdollisuuksia voi herätellä avaamalla mielensä. Uudet ideat syntyvät usein puolivahingossa, ilman että oppilas pakotettaisiin tekemään työtä. (Martikainen Ym 2013, 237.)
Luontevin tapani ilmaista itseäni on se että on yksinkertaisesti oma itsensä. Huolella heittäytyminen ja sellainen pieni pilke silmäkulmassa luo rennon tunnelman luokkaan. Terva-aho ja Mäenpää kiteyttävät, että ohjaajan kyky tukea yksilöitä heidän oppimisessaan ja kehityksessään ovat opettajuuden ydin asia. (Terva-Aho 2013, 139). Haluan kannustaa oppilaita menemään omien epämukavuusalueidensa luo ja tätä kautta löytää vahvuutensa. Opettajan tulee löytää nämä keinot, joilla jokainen oppilas pääsisi näkemään itseensä. Kun uusi luokka ryhmäytetään kunnolla, on helpompi olla oma itsensä muiden edessä.
Millainen on inspiroiva oppimisympäristö? Kysymykseen tuskin on täysin oikeaa vastausta. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia. Toiset syttyvät väreistä, toiset taas rakastavat tasaisen maanläheisiä sävyjä. Tiedän aikuisia, joiden mielestä liian värikkäät kuviot saavat aikaan migreenin tai heille tulee levoton olo liian virittyneistä väreistä. Toiset taas voivat jopa maistaa tai haistaa meren sinisen sävystä. Tässä kohtaa opettajan roolin merkitys täydentyy. Opettajan tulee olla herkkänä erilaisille oppilaille ja kuunnella heidän toiveitaan. (Terva-Aho Ym 2013, 139.) Olen silti siinä uskossa että kaikkea erilaisuutta tulee opetella sietämään ja saada oppilaat ymmärtämään erilaisuutta ja nähdä erilaisuudessa mahdollisuuden. Kun puhutaan esimerkiksi kauneuden tai rumuuden välisestä erosta, kysyn että olemmeko oppineet jostain malleja rakastamaan vain tietynlaisia asioita? Medialla on varmasti vaikutusta, mutta monia malleja opitaan myös kotoa ja lähipiiristä. Tässäkin on eroa miten kukin näkee maailman, mutta yleinen mielipide valitettavan usein kantaa pisimmälle. Ihan pieni lapsi aistii, näkee ja havainnoi maailmaa suurena ihmemaana. Kaikki on kaunista, kunnes yhtenä päivänä asioiden luonne muuttuu. Tähän muutoksen syntyyn olisi hienoa saada vastaus, että mikä saa tämän muutoksen aikaiseksi?
Haluaisin saada oppilaat näkemään, että ulkoiset oletukset eivät aina ole tosia. Se mikä saatetaan mieltää rumaksi, voikin olla hyvinkin kaunista. Tästä esimerkkinä nostan ihmismielen. Vaikka henkilö olisi ulkoisesti kaunis, hänen mielensä voi olla hyvin ruma ja turmeltunut. Kun taas esimerkiksi rumaksi oletettu henkilö ulkoiselta olemukseltaan saattaa kantaa mukanaan hyvinkin kaunista mieltä kauniine ajatuksineen. Tälläistä mielen kauneutta on hyvin vaikea nähdä, jos tätä ei voi ilmaista muille. Ja usein juuri kiusaaminen tukahduttaa monen ilmaisukyvyn täysin ja pahimmassa tapauksessa kukaan ei koskaan pääse näkemään koulukiusatun kaunista mieltä.
Opettajan esimerkillä on merkitystä. En tarkoita että opettajan kuuluisi olla suuri taiteilija tai sirkustirehtööri luokassa, joka päivästä toiseen tulee kouluun viihdyttämään oppilaitaan. Tarkoitan sitä, että avoin ilmapiiri tuo luokse ja antaa paljon. Jännittyneisyyttä luokassa helpottaa jos opettaja saa ja on oma itsensä.
Martikainen, A. Nikkola, T. & Lokka, A. 2013. Itseilmaisu ja taiteellinen työ integraatiokoulutuksessa. Teoksessa M. Rautiainen ym. (toim.) Toinen tapa käydä koulua. Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa, 232–246. Vastapaino.
Terva-Aho J., Mäenpää T. 2013. Opettaja - itseään vai oppilasta varten? Teoksessa M. Rautiainen ym. (toim.) Toinen tapa käydä koulua., 133-139. Vastapaino.
Pedagoginen osaaminen
Osallisuuden katsotaan olevan tunne, mikä näkyy erilaisena toimintana. Osallisuus parhaimmillaan motivoi oppilaita, tuoden heitä lähemmäksi toisiaan. Kun oppilaat osallisuuden kautta tulevat kuulluksi, tuo se heille turvallisuuden tunteen sekä myönteisiä kokemuksia itsestään, tavoitteistaan ja ympäristöstään. (Salovaara & Honkonen 2011, 68-74.) Kirsti Lonka kirjassaan Oivaltava Oppiminen, lähestyy motivaatiota oivaltavan oppimisen kautta. Lonka kirjoittaa, että jos pelkkää suoritusta palkitaan ulkoisesti, se tuhoaa lopulta motivaation. (Lonka 2015, 167). Opettajan tehtäväksi ja ratkaistavaksi jää, miten hän saa parhaiten luokkansa motivoitumaan. Toivon itse saavani Opettajankoulutuslaitokselta sellaiset työvälineet mukaani, jotta pystyisin monin eri keinoin toimimaan luokkahuoneessa. Kokemuksen kautta oppii varmasti niin sanottua pelisilmää, että tietää jo valmiiksi mikä keino toimii tietynlaisella ryhmällä. Tapoja on varmasti monia, mutta omien tapojen löytymiseen menee varmasti aikaa. Uskon vahvasti saavani hyviä ohjeita mukaani kun aloitan työelämässä.
Mielestäni kun aloittaa uuden ryhmän kanssa ensi kertaa, ryhmän saaminen yhteen on ensisijaisessa asemassa. Hyvä ryhmäytyminen ja ryhmäyttäminen palvelevat molempiin suuntiin luokkahuoneessa: oppilaat oppivat tuntemaan itsejään, toisiaan ja opettaja näkemään eri roolit sekä ryhmän toimivuuden. Oppilaat näkevät opettajan toimintatavat ja ymmärtävät näin mitä opettaja heiltä toivoo. Olen kuullut sanonnan, että: ”Kerran kerittyä siimaa on vaikea keriä enää takaisin luokkahuoneessa”, kuvaa hyvin sitä että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Toivon todella, että avoin ilmapiiri tuo opettajaa ja oppilasta lähemmäksi niin, ettei kenenkään tarvitsisi kantaa raskasta maskia kasvojensa edessä, vaan kaikki voisivat olla täysin omia itsejään. Mielestäni erilaisten roolien vetäminen päivästä toiseen vie voimavaroja ja keskittyminen siirtyy ihan epäolennaisiin asioihin. Oman itsensä kehittäminen tulisi saattaa jokaiselle oppilaalle tavoitteeksi. Niin ei jäisi mitään epäselvyyttä miten luokkahuoneessa toimitaan.
Kun ryhmäytymisen avulla on lisätty oppilastuntemusta, on aika siirtyä itse opettamiseen ja oppimiseen. Hyvin motivoivana oppimiskäsityksenä on pidetty asioiden opettamista ongelmalähtöisesti. (Lonka 2015, 169). Kun itse saa uppotua jonkun asian selvittämiseen, Lonkan mukaan sisäinen motivaatio syttyy kipinöiden. Niin kuin pelien maailmassa, kun selvittää ja ratkaisee jonkun ongelmaisen kohdan, tästä saa suoran palautteen itselleen ja kun onnistuu, se tuo suurta mielihyvän tunnetta. Ja jos ongelman purkuun käytetään paljon aikaa ja resursseja, sitä suurempi mielihyvän kokemus on lopussa. Itse haluan lähteä opettamaan juuri ongelmalähtöisesti käsin, sillä silloin oppilaan pitää itse käyttää päätään. Ja tarvittaessa tukeutua ryhmänsä apuun ja kysyä mahdollisia neuvoja ja ohjeita opettajalta. Työ on parhaimmillaan hyvin tiivistä ja antoisaa. Opetettavien asioiden tulee myös olla oppilaille mielekkäitä, että motivaatio pysyy kohdillaan projektin alusta loppuun asti.
Oppilaiden arviointi eri opetettavissa asioissa askarruttaa minua. Esimerkiksi taideaineiden arvioiminen tuntuu minusta vaikealta. Oppilaissa on suuria eroja miten he käsittävät, osaavat ja tulkitsevat esimerkiksi musiikkia. Voiko musiikin arvioimiselle olla oikeanlaista mittaria? Minua pelottaa se, että tällaiset mittarit tukahduttavat oppilaiden ilon ja innostuksen musiikkiin. Sittemmin voidaan jälkeenpäin kuulla tarinoita kun laulusta on tullut vitonen arvosanaksi että: ”en voi laulaa kun en osaa, sillä sain alakoulussa numeron viisi, en ole musikaalinen”. Tämä on tietenkin kärjistetty esimerkki tilanne, mutta samankaltaisia tarinoita on tullut matkan varrella kuultua. Ennen vanhaan tietysti musiikin numero koostui pelkästään laulusta, nyttemmin arviointiin löytyy paljonkin eri osa-alueita, mutta silti jotenkin kartan numeron antamista. Minä ehkä opettajana tekisin niin tulevaisuudessa, että antaisin numeron heille, jotka sitä haluavat, arviointi perusteisiin tietysti peilaten, mutta muille hyväksytty/hylätty merkintä.
Olen oppinut ymmärtämään itse- sekä vertaisarvioinnin merkityksen opetuksessa. Kun joutuu pohtimaan taaksepäin tekemäänsä ja oppimaansa ja peilata muiden tekemiseen, oppii ehkä parhaiten. Jatkossa toivon, että itsearviointien tekemisestä tehdään niin mielekästä, että niiden tekemisestä saadaan maksimaalinen hyöty irti. Kannustan siihen että tietoa jaetaan. Tietoa hyvistä oppimismenetelmistä ja -materiaaleista. En ymmärrä miksi hyvää pitää piilotella. Monesti ajatellaan, että kun on itse keksinyt jokin hyvän tavan vaikka oppia, se pitää pitää visusti omana tietonaan. Yhteisen hyvän ymmärtäminen on tärkeää. Ymmärtää, että jokaisen panosta tarvitaan ja yhdessä me rakennamme tulevaisuutta.
Koulun ja kodin yhteistyö pitää olla saumatonta. Sekä yhteistyö varhaiskasvatuksen, neuvoloiden ja psykologien välillä. Pitäisi ymmärtää, ettei ole vain yksittäisiä sektoreita, vaan kokonainen ehyt yhteisö. Yhteiskuntamme on päässyt livahtamaan liian yksilökeskeiselle ajattelulle. Näen, että tulevaisuudessa koululla on suuri rooli tuoda toimiva yhteisö takaisin ihmisten pariin. Tämä tiivis turvaverkko tukisi meidän lapsiamme.
Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Otava.
Salovaara, R. & Honkonen, T. 2011. Rakenna hyvä luokkahenki. Jyväskylä: PS-Kustannus.
Intellektuaalinen osaaminen
Aristoteles pitää järjen eri muodoista korkeimpana viisautta ja kykyä harkita. Tämä kasvaa kokemuksen myötä. (Haaparanta L., Niiniluoto I. 2016, 14.) Kun erehtyy tarpeeksi monta kertaa, se opettaa. Silti mielestäni ihmisen ei tarvitsisi aina oppia kaikkea kantapää kautta. Oppimista tapahtuu myös vahingossa, ei pelkästään virheiden kautta. Mielestäni arjen käytänteiden myötä oppii paljon ihan vaikka katsomalla ja seuraamalla vierestä. Tähän kun liittää vähitellen tietoa mukaan, rakentuu vahva pohja ja mielikuva asioiden luonteesta.
Käyn paljon vuoropuhelua itseni kanssa ja punnitsen asioita monen näkökulman kautta. Opetuksessa tulee mielestäni näkyä opettajan kokemuksen ääni. Tällöin oppilaille muodostuu realistinen kuva tapahtumista. Vaikka opettajana kertoisin elämän esimerkkejä, kannustan oppilaita omien polkujensa etsimiseen. Polkuja ja kertomuksia on erilaisia, eikä niitä tule pitää ainoina tosi asioina. Tärkeää on opettaa hyväksymään ihmisten erilaisuutta ja erilaisia valintoja. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa. Jokaisella on oikeus valita mieleisensä ja itseään kehittävä tie. Opettajan suuri tehtävä on tukea tätä valintaa ja esittää vaihtoehtoja. Mielestäni opettajan työ opettamisen lisäksi on selvästi ohjaaminen.
Kun istun professorien pitämillä luennoilla, olen koko ajan hereillä. Ihmiset havainnoivat ympäristöään ja muodostavat havaintojensa perusteella kokonaisuuden jokapäiväisestä toiminnastaan. Tieteellinen ajattelu ei voi nojata pelkästään ihmisen vaistoihin, vaan tutkimustulokset kootaan laajoiksi järjestelmiksi. (Haaparanta & Niiniluoto. 28.) Usein minulla herää lisäkysymyksiä ja ajatuksia luennoiden jälkeen. Varsinkin jos minusta tuntuu, että jokin osa-alue on rajattu selvästi pois. Haluan opettajana herätellä oppilaitani ajattelemaan omilla aivoillaan. Professorit ovat myös ihmisiä. Hyviä tutkimustuloksia kannattaa seurata, mutta ne eivät välttämättä sisällä koko totuutta asiasta. Keskeinen päämäärä tieteessä on totuuden etsiminen. (Haaparanta & Niiniluoto. 31). Olisi mahtava saada omat oppilaansa ajattelemaan heidän olevan pieniä totuuden etsijöitä, tulevaisuuden tutkijoita.
Olen musikaalinen. Luova taiteilija. Musiikkia rakastava ja ilmentävä ihminen. Mielestäni musiikkia on liian vähän koulussa, sillä musiikki oppiaineena mielletään jotenkin hyvin irralliseksi kokonaisuudeksi. Musiikki oppiaineena joutuu usein taistelemaan olemassa olostaan. Panu Jaskari Ym (2013, 222) myös kirjoittavat että keskustelun aiheen on viime aikana ollut taideaineet. Keskusteluissa ilmenee juuri epäilys miksi taideaineet tulisi säilyttää. Onneksi nyt on herätty yhdistelemään oppiaineita keskenään ja musiikki tuo raikkaan tuulahduksen oppimisessa. Olen päässyt kokeilemaan Jyväskylän Puistokoulussa nelosluokkalaisten kanssa musiikkiliikunnan tuomasta ilosta. Hymy lasten kasvoilla oli parasta antia alkavalle opettajuudelleni. Ihmisille on järkyttävällä tavalla iskostunut mieliin ajatus että vain musiikkia harrastavat ovat musikaalisia. Tämä kankea olettamus on kuitenkin käännettävissä. Musikaalisuutta löytynee meistä kaikista. Se on lahja jo alkuajoilta äitiemme kohdussa ollessamme. Rytmillisyys on alkanut jo ensi sydämen lyönneistä äidin ollessa raskausviikoilla viisi.
Musikaalisuuttani aion opettajan työssäni käyttää apuvälineenä ja inspiroivana voimana. Musiikki koetaan usein miellyttäväksi ja siksi se on voimavara jota kannattaa hyödyntää oppimisessa. Luopajärvi (2013, 199-125) kirjoittaa että opettajan tulee perustaa toimintansa hänelle annettuun auktoriteettiin. Uudessa opettajuudessa tavoitellaan manipuloinnin sijasta toista ymmärtävään todellisuuteen. Oppilaita ei tule jyrätä opetuksen alle, vaan mahdollistaa terve kasvu ja kehitys monipuolisine mahdollisuuksineen. Jokaisessa meissä on omat erityisyytensä ja tahdon auttaa sen löytymisessä. Keinoja ovat oppaat täynnä. Niin kuin musiikissa, minä tahdon olla tässä asiassa se sovittaja ja oppilaat säveltäjiä. Jokaisen täytyy saada olla se oma paras sävellyksensä kera kaikkine kauniine sävyeroineen. Mukaan saa mahtua myös hajasäveliä.
Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. 2016. Johdatus tieteellisen ajatteluun. Hki: Gaudeamus. 14-31.
Luopajärvi R ym. (toim.) 2013. Toinen tapa käydä koulua. Mitä on olla lapsi?, 119-125. Vastapaino.
Kulttuurillinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Kulttuurinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Ensimmäinen harjoittelu suoritetaan Jyväskylän normaalikoulussa eli norssilla. Olemme käyneet tutustumassa koulun tiloihin ja laitteisiin Valtio rahoittaa norssia jossa mahdollistetaan oppimisympäristön eri kokeiluja. Olen ollut hyvin hyvin hämmästyneessä tilassa koko ajan. Ja hämmennykseni johtunee kaiketi siitä kun tulee niin pieneltä paikkakunnalta, jossa ainoa asia jonka sai kerran vuodessa oli kynä ja kumi - joskin nekin olivat kakkoslaatua mutta kelpasivat. Mitään hienoja erikoisia laitteita ei ollut. Ympäristö oli kovin vaatimaton. Tästä pääsenkin ajatukseen että onko tämä vaatimaton ympäristö tehnyt minusta kuitenkaan sen huonompaa. Veikö synkeä tunnelma jotain pois oppimismotivaatiotani, luovuudestani tai muuta? Itse olen sitä mieltä että näihin kaikkiin vaikuttaa opettaja, ei niinkään ympäristö jossa opiskellaan. Onhan se hienoa että kaikkea ”hilavitkutinta” löytyy, mutta ollaanko tässä mukavuuksien ja materiaalisuuden ytimessä? Vai katsonko asiaa nyt täysin väärien okulaarien läpi. Suomi on väistämättä epäarvoistumassa. Teknologian kehittyessä kaikilla perheillä ja lapsilla ei ole yksinkertaisesti varaa kalliisiin laitteisiin. Olisiko koulu se mahdollistaja että kaikki pääsevät näkemään ja kokemaan sekä ennen kaikkea opettelemaan hienojen teknisten laitteiden saloja? Mahtava idea, mutta kuinka monessa koulussa loppujen lopuksi on varaa näihin laitteisiin. Toki vähenemässä määrin on enää kyläkouluja, mutta näiden koulujen kohdalla lapset ovat eriarvoisessa asemassa suhteessa esimerkiksi isojen kaupunkien kouluissa. Lisäksi Jari Salminen kirjoittaa kirjassaan ”Koulun pirulliset dilemmat”, että monien eri tutkimuksien mukaan sekä kotimaisten että ulkomaisten ei olla pystytty todistamaan teknologian edistäneen oppimista. (Salminen J, 2012. 253-258). Mielestäni teknologian käyttämisestä osana opetusta tietyin ehdoin ei olisi haittaakaan.
Koen ikävänä asiana tällä hetkellä mediassa vellovan keskustelun ilmiölähtöisestä oppimisesta. Istuin kaupunkibussissa ja vastapäätäni istui vanhempi rouvashenkilö, joka kovin jutusteli ja kyseli missä opiskelin. Vastattuani hänelle että opettajakoulutuslaitoksessa, hän tuhahtaa että ”opettajien ei tarvitse osata enää mitään”. Selitin hänelle ystävällisesti mitä opettajan työ on nykyään. Valitettavasti tämän rouvan medianlukutaidoissa oli parantamisen varaa, sillä hän istui mielipiteensä takana kuin muuri. Huomasin tätä pohtiessani, että miten kurjalta tämä tuntuikaan minusta. Olinhan sentään päässyt korkeatasoiseen opettajakoulutuslaitokseen opiskelemaan hartaasti toivottuun ammattiini ja sitten tämä asia lytätään mediassa. Tästä lannistumatta ymmärsin, että kun opettajan työ on julkista, joudumme helposti median kynsiin. Tähän olisi vain totuttava, sekä yritettävä oikaista vallitsevat puheet yhteiskunnassa. Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen erityisasiantuntija Sirkku Kupiainen antoi haastattelun Opettaja lehteen, jossa hän kääntää asian niin, että mitä parantamisen varaa opetussuunnitelmassa olisi. (Manner M. 21/2018).
Olen innostunut luontoteemasta. Lapseni käyvät yksityistä päiväkotia, joka on painottanut toimintansa luonnontieteelliseen. Lapset retkeilevät paljon luonnossa, metsässä ja istuttavat keväisin kasveja. Ennen vanhaan oppiaineisiin kuului kasvien kasvattaminen, mutta nykyisin tämä vanha perinne ei ole teollistumisen myötä säilyttänyt paikkaansa. Lähiruoka olisi ympäristöä ajatellen paras ratkaisu, mutta valitettavasti ei kustanteisesti. (openilmasto-opas.fi). Olisi lapsia motivoivaa nähdä kättensä työ konkreettisesti kun kasvattaisimme koulun omassa puutarhassa kukkia, perunaa, salaatteja ynnä muuta. Opettaja toimii malliesimerkkinä lapsille. Opettajan mielenkiinnon kohteet välittyvät ja saavat lapset innostumaan. Mielestäni ympäristökasvatukselle tulisi antaa enemmän huomiota kuin mitä se saa nyt.
Lisäksi minua on suuresti harmittanut kotikuntani kyläkoulu ja sen oppilaat. Koulun matkan varrelta löytyy kaikenlaisia mehupurkkeja, tölkkejä ja karkkipusseja. En voi ymmärtää miksi alakouluikäisten annetaan roskata luontoa. Keuruun Haapamäellä lapset ohjataan keräämään kadun varsilla olevia roskia. Mielestäni opettajan esimerkillä ohjataan lasten asenteita ja saadaan ymmärtämään ettei luontoo heitetä mitään sinne kuulumatonta.
Haluan ehdottomasti olla mukana kehittämässä koulua lapsia enemmän palvelevaksi. Suurena tehtävänä tunnen sympatiaa poikia kohtaan, jotka eivät peruskoulun jälkeen osaa enää nykytutkimusten mukaan lukea kunnolla. (Helsingin Sanomat. 11/2018.)Tämä on erittäin huolestuttavaa. Haluan olla tukemassa poikia, etteivät he syrjäytyisi vallan elämässään. Koululla on suuri tehtävä tarkastella esimerkiksi äidinkielen opetusmetodejaan. Se, että miten äidinkielestä saataisiin poikia kiinnostava kokonaisuus.
Manner M. 21/2018. Opetustyö otsikoissa. Opettaja-lehti. 4.
Salminen J. 2012. Koulujen pirulliset dilemmat. Helsinki:Teos. 253-258.)
Vasantola S. 25.11.2018. Avuttomat aivot. Helsingin Sanomat. 4B.
https://openilmasto-opas.fi/kotitalous/#kausi-lahi-ja-luomuruokaa
Viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen
Ihmisellä on luontainen tarve olla vuorovaikutuksessa, lähes päivittäin. Työskennellessäni noin parikymppisenä Postissa huomasin että varsinkin vanhoilla ihmisillä oli usein kova tarve päästä juttelemaan kanssani. Silloin ymmärsin, että saatoin olla jopa ainoa kontakti päivässä heidän elämässään. Vaikka kiire painoi päälle, annoin asiakkailleni aikaa kertoa kuulumisiaan.
Vuorovaikutustilanteissa haluan olla lämminhenkinen, sillä uskon ajatukseen että miten itse kohtelee toista, niin he kohtelevat sinua. Tämä saattaa olla kotoa opittua, mutta toimii. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta tietynlainen kohteliaisuus tulee aina säilyttää vuorovaikutustilanteissa.
No entäs kun tapaat henkilön jonka kanssa aina salamoi? Lasten kanssa tulee väistämättä tilanteita kun tapahtuu väärinymmärryksiä tai ei ole kykyä esimerkiksi ilmaista tunteitaan kunnolla. Sillon koen tärkeäksi että asetutaan lähelle lasta ja kuunnella ja tuetaan. Tuuleen huutaminen ei auta ketään. Ymmärrys ja tuki ovat kaiken ydin. Opettajan tulee kyetä tarkastelemaan tilanteita useista näkökulmista. Opettajan oma mukautuvuus sekä oppilaiden tarpeiden huomiointi on tärkeässä ja tavoittelemisen arvoisessa asemassa. (Terva-Aho J., Mäenpää T. 2013. 139.)
Sama pätee aikuistenmaailmassa. Olen niin vakuuttunut, että tunneoppimista tulisi harjoittaa läpi elämän, sillä tuntuu että ihminen on aina jonkinlaisessa murroksessa ja silloin olisi tärkeä tunnistaa omia tunteitaan tai muiden. Toisten saappaisiin asettuminen on haastavaa, mutta pohtimisen arvoinen asia. Ymmärrystä tarvittaisiin lisää. Kiire ja hektinen elämä sekoittaa ajatuksia.
Olin seuraamassa ekaa kertaa alakoulun kuvaamataidontuntia. Opettaja kysyi tunnin jälkeen huomasiko kukaan ketkä oppilaat olivat tehostetun tuen saajia. Minä huomasin nämä oppilaat ja olin innoissani herkkyydestäni tunnistaa tuen tarvitsijat. Jokseenkin sisälläni syttyi näihin oppilaisiin palo, että miksi ihmeessä he ovat jotenkin stigmaisia? Minun mielestäni nämä lapset olivat hyvin taiteellisia ja luovia lapsia. He näkivät ja kokivat maailmaa ehkä eri tavalla, mutta se ei tehnyt heistä yhtään sen epänormaalimpia kuin muutkaan oppilaat. Minun mielestäni lapset saavat olla lapsia, eikä heitä voida lokeroida tai puristaa samanlaisten muottien lävitse.
Palautteen saaminen on vaikeaa, oli se sitten hyvää tai huonoa palautetta. Tarvitsen usein aikaa ajatuksilleni palautteen saamisen jälkeen, että pystyn kasaamaan kokonaiskuvan asioista. Vaikeita tilanteita ovat usein ne, jos jokin odottamaton reaktio tapahtuu vuorovaikutustilanteessa, esimerkiksi kun joku alkaa huutamaan pää punaisena ilman syytä. Näissä tilanteissa osaan ottaa etäisyyttä ja yritän arvioida mielessäni tilanteen vakavuutta.
Koen mielekkääksi työskennellä ihmisten kanssa. Jos jokin mieltäni askarruttaa, uskalla kysyä ääneen. Koen arvokkaaksi toisten näkemykset asioista. Niiden pohjalta pääsen luomaan ja muovaamaan myös omaa ajatusmaailmaani. Laajentamaan näkökenttää. Olen mielestäni reilu ja monissa tilanteissa tahdon ehkä hieman liiankin paljon pelata reiluilla säännöillä. Teen kompromisseja, mutta näiden taustalla pitää aina muistaa minimoida vahingot, koski se mitä asiaa tahansa. Epäoikeudenmukainen kohtelu puolin jos toisin ei tunnu minusta hyvältä.
Omien lasteni kautta kykyni sanattomaan viestintään on kehittynyt. Olen hyvin valpas aistimaan tunnetiloja. Usein tiedän jo etukäteen jos jokin asia harmittaa lasta ennen kuin edes kysyn.
Oppilaiden vanhempien kohtaaminen jännittää minua. Koskaan ei tiedä millaisella asenteella sitä kohdataan. Haluan olla avoin sekä avarakatseinen opettaja. Minä en tuomitse ketään hänen historiansa tai taustojensa perusteella. Kannustan avoimeen keskusteluun, sillä opettaja kaikkine kykyineen ei kuitenkaan voi olla ajatustenlukija. Toivon, että puoleeni käännyttäisiin asiassa kuin asiassa. Aina saa kysyä jos jokin askarruttaa mieltä. Niin minäkin toimin ja siihen oppilaitani kannusta täydellä sydämellä. Reija Salovaara ja Tiina Honkonen tuovat kirjassaan ”Rakenna hyvä luokkahenki” mahtavan ajatuksen, että lapsi ja nuori tarvitsevat täysijärkisen ja heistä aidosti kiinnostuneen aikuisen elämäänsä.
Vuorovaikutustilanteissa kehitytään. Salovaaran Ym mukaan, nuoruudessa ystävyys rakentuu ymmärtävälle vuorovaikutukselle. Ystävyyden kautta nuori pystyy peilaamaan itseään ja ymmärtämään tosiaan. (Salovaara ja Honkonen. 50-55.) En halua väittää että opettajan ja oppilaan välillä tulisi aina olla ystävävyys, mutta samat lainalaisuudet vallitsevat myös tässä suhteessa. Oppilaat tarvitsevat ymmärtävää aikuista, joiden kanssa on turvallinen olo. Haluan muistuttaa oppilaitani siinä, että kuinka pitkälle he ovat päässeet vuorovaikutussuhteissaan kun katsovat vaikka taakseen muutaman vuoden. Näin oppilaat oppivat arvioimaan konkreettisesti kehitystään.
Nikkola T., Rautiainen M., Räihä P. 2013. Toinen tapa käydä koulua. Vantaa. Hansaprint Oy. 139.
Salovaara R., Honkonen T. 2011. Rakenna hyvä luokkahenki. Porvoo. Bookwell Oy. 50-55.
Eettinen osaaminen
Olen ihan pienestä asti tiennyt että minulla on herkkyyttä. Herkkyyttä tunnistaa toisten tunteita, tuntea toisen tunteita. Avuliaisuus ja kuuliaisuus kuuluvat minuun kuin nenä päähän. Tahdon tuottaa ihmisille hyvää. Minulla kesti vaan kauan tietää mille polulle lähden rakentamaan tätä tärkeää tehtävää, sillä olen aina tiennyt että minä tulen olemaan jollain tavalla hyvin tärkeä jossain asiassa. Nyt kun pääsin opiskelemaan kasvatustiedettä, olen enemmän kuin varma että olen oikealla alalla.
Kahden pienen lapsen äitinä, olen ollut etuoikeutettu näkemään jo ruohonjuuritasolta kasvatuksen olennaisia asioita. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, niinkuin sanotaan, mutta koen äitiydestä olevan hyötyä kokemuksen näkökulmaa ajatellen. Tiedän mitä arki ja työ on lasten parissa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, on hyviä ja huonoja päiviä, aina niistä selvitään kun on aikaa, tukea ja ymmärrystä. Kaikessa ei aina voi onnistua mitä kasvatukseen tulee, mutta pyrkimys hyvään ja toista kunnioittavaan kasvatukseen on ydin asia. Pitää muistaa, että opettajakin on vain ihminen eikä pyhimys. Virheitä saa ja tulee tehdä, sillä virheistä oppii parhaiten.
Lasten kanssa ei koskaan tule heittää pyyhettä kehää. Vaan tulee tarttua haasteeseen ja pohtia monelta näkökannalta missä menee vikaan. Positiivisia asioita tulee tukea sekä kannustaa. Lasta itseään tulee kohdella arvokkaasti ja näyttää hyvää mallia opettaen myös toisten kunnioittamista. Lapset ovat mahtavia, koska he ovat aitoja. Tässä asiassa on aikuisilla aina parantamisen varaa.
Arvot opitaan kotoa käsin. Matkan varrella arvot yleensä muovautuvat sekä konkretisoituvat oman näköiseksi. Hyvä opettajan tulisi huomata lasten arvomaailmojen erilaisuus. Koska ne voivat poiketa suunnattomasti toisistaan. Opettaja toimii roolimallina luokkahuoneessa, siksi on tärkeää pysyä objektiivisena. Tässä kohtaa olisi todella tärkeä, että koulu tekisi saumatonta yhteistyötä lasten kotien välillä. Tällä tavoin opettaja ymmärtäisi paremmin lapsen ja vanhempien suhdetta kouluun.
Vuorovaikutus oppilaiden kanssa on elin tärkeää. Pienillä asioilla on suuri vaikutus. Esimerkiksi aito kiinnostuminen lapsen arjesta, kysymällä ”mitä sinulle tänään kuuluu, miten menee?”. Yllätyksenä minulle tuli lukiessani Keräsen, Juutisen ja Estolan kirjoittamaa artikkelia, joka käsitteli kosketusta opetustyössä. Oppilaan kosketusta käsiteltiin Opetusalan Eettisen neuvottelukunnan kannanotossa vuonna 2015 vain siltä osin kun häiritsevä oppilas poistetaan luokasta yhdellä kädellä olkapäästä ohjaten. (Keränen, V., Juutinen J., Estola E. 2017., 249-269). Mielestäni kosketus ei ole vain tätä. Jäin pohtimaan esimerkiksi alakoulu ikäisiä lapsia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisia pieniä ja tarvitsevat koulua kodin jatkeeksi. Mietin, esimerkiksi lasta jota ei koskaan kotona halata. Opettaja joka avaa sydämensä ja sylinsä lapselle, voi olla yksinäiselle lapselle suuri merkitys. Miksi kosketusta opetustyössä ei tutkita tahi käytetä enemmän? Mielestäni jos koskettaminen liitetään vai negatiivisesti häiriökäyttäytymiseen, ollaan väärällä polulla. Ymmärrän kuitenkin myös sen puolen, että kosketus ei ole aina tasapuolista, sillä mediassa vallitsevan paniikin ympäröimänä, esimerkiksi miehet eivät saa lainkaan koskettaa lasta väärien tulkintojen pelossa. Kosketusta voisi pitää enemmänkin voimavarana eikä päinvastoin. Luokan suurin häirikkökin saattaa kipuilla vaan pelkän huonon olonsa vuoksi. (Keränen ym.)
Tunnetaitojen opettaminen ja oppiminen on ehdottomasti tärkeintä sekä oppilaille kuin opettajille. Älylaitteiden varassa olevat emojit tuntuvat vievän tilaa perinteisiltä tunteilta. Tämän vuoksi opetussuunnitelmaan tulisi lisätä tunnetaito oppiaineeksi. Tunnetaitojen opettaminen luo pohjan tunnistaa toisten tunteita tilanteiden esimerkiksi kärjistyttyä ja tämä antaisi välineet toimia niin etteivät tilanteet koskaan pääsisi kärjitymään niin pahaksi asti. Opit jäävät varmasti kypsymään lasten alitajuntaan. Vasta konkreettisissa tilanteissa opitaan asiat kunnolla. Observoin kakkosluokkalaisia ja kahden oppilaan välille oli syntynyt ikävä tilanne. Näin kun opettaja jutteli erikseen kummankin osapuolen kanssa rauhallisesti ymmärtäen. Näin kun molemmat lapset olivat tyytyväisiä jo siihen, että he tulivat kuulluksi. Mielestäni opettajan käyttämä metodi oli toimiva ja haluan opettajuudessani käyttää samaa lämpöä sekä ymmärtäväisyyttä tilanteiden ratkomisessa.
Hyvän ja pahan tunnistamisessa, ryhmän hallinnan sekä epävarmuuden tai riittämättömyyden tunteissa juurikin tunneoppi auttaa. Kun tunnistaa oman puutteellisuutensa ja kehityskohteensa, pystyy näin parantamaan toimintatapojaan - jopa ajattelua. Tämän vuoksi koen että tunneoppi on hyväksi. Kaikki tunteet ovat sallittuja luokkahuoneessa, mutta silmällä pitäen kuitenkin toisten arvostaminen. Ajatus ”kohtele toista niin kuin itseäsi haluaisit kohdeltavan” on toiminut minun mottonani jo vuosia. Koulu on oppimista varten ja ylilyöntejä vuorovaikutussuhteissa tapahtuu jatkuvasti. Siksi opettajat auttavat lapsia tunnistamaan näitä tilanteita ja ratkomaan niitä. Maailma ei kaadu siihen, jos joskus mokaa. Kun tunteille annetaan tilaa, ei pääse syntymään sellaista tilannetta, jossa tunteet ovat hiljalleen patoutuneet suureksi vuoreksi ja kun se kaatuu, maailmakin kaatuisi.
Valehtelu minun kohdallani saattaisi liittyä tilanteeseen, jossa peittelisin osaamistani. Osaamattomuuden tuoma häpeä on suurta. Tiina Nikkola kirjoittaa artikkelissaan, että syy tälle osaamattoumuuden tuomalle häpeälle johtuu ihmisen kovasta tarpeesta tulla hyväksytyksi ryhmässä ja siksi suojaudutaan monin eri tavoin. (Nikkola T., Rautiainen M., Räihä P. 2013., 70). Pyrin silti olemaan aina suora ja kertomaan heti jos jokin asia mietityttää. En halua joutua tilanteeseen, jossa toisen miellyttämisen vuoksi joutuisin piilottelemaan jotain asiaa ja sitten tämä ahdistus täyttäisi mieleni ja kehoni. Rehellisyys opettajan työssä on tärkeä. Sekä opettajien keskeinen luottamus ja avoin keskustelu. Kukaan ei saisi joutua piilottelemaan itseään muille.
Keränen V., Juutinen J., Estola E. 2017. Kosketus päiväkodin kasvattajien kertomuksissa. Varhaiskastatuksen Tiedelehti. Journal of Early Childhood Education Research Volume 6, Issue 2. 249-269.
Nikkola T., Rautiainen M., Räihä P. 2013. Toinen tapa käydä koulua. Vantaa. Hansaprint Oy. 70.