Pedagoginen osaaminen

Pedagoginen osaaminen

 

Osallisuuden katsotaan olevan tunne, mikä näkyy erilaisena toimintana. Osallisuus parhaimmillaan motivoi oppilaita, tuoden heitä lähemmäksi toisiaan. Kun oppilaat osallisuuden kautta tulevat kuulluksi, tuo se heille turvallisuuden tunteen sekä myönteisiä kokemuksia itsestään, tavoitteistaan ja ympäristöstään. (Salovaara & Honkonen 2011, 68-74.) Kirsti Lonka kirjassaan Oivaltava Oppiminen, lähestyy motivaatiota oivaltavan oppimisen kautta. Lonka kirjoittaa, että jos pelkkää suoritusta palkitaan ulkoisesti, se tuhoaa lopulta motivaation. (Lonka 2015, 167). Opettajan tehtäväksi ja ratkaistavaksi jää, miten hän saa parhaiten luokkansa motivoitumaan. Toivon itse saavani Opettajankoulutuslaitokselta sellaiset työvälineet mukaani, jotta pystyisin monin eri keinoin toimimaan luokkahuoneessa. Kokemuksen kautta oppii varmasti niin sanottua pelisilmää, että tietää jo valmiiksi mikä keino toimii tietynlaisella ryhmällä. Tapoja on varmasti monia, mutta omien tapojen löytymiseen menee varmasti aikaa. Uskon vahvasti saavani hyviä ohjeita mukaani kun aloitan työelämässä.

 

Mielestäni kun aloittaa uuden ryhmän kanssa ensi kertaa, ryhmän saaminen yhteen on ensisijaisessa asemassa. Hyvä ryhmäytyminen ja ryhmäyttäminen palvelevat molempiin suuntiin luokkahuoneessa: oppilaat oppivat tuntemaan itsejään, toisiaan ja opettaja näkemään eri roolit sekä ryhmän toimivuuden. Oppilaat näkevät opettajan toimintatavat ja ymmärtävät näin mitä opettaja heiltä toivoo. Olen kuullut sanonnan, että: ”Kerran kerittyä siimaa on vaikea keriä enää takaisin luokkahuoneessa”, kuvaa hyvin sitä että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Toivon todella, että avoin ilmapiiri tuo opettajaa ja oppilasta lähemmäksi niin, ettei kenenkään tarvitsisi kantaa raskasta maskia kasvojensa edessä, vaan kaikki voisivat olla täysin omia itsejään. Mielestäni erilaisten roolien vetäminen päivästä toiseen vie voimavaroja ja keskittyminen siirtyy ihan epäolennaisiin asioihin. Oman itsensä kehittäminen tulisi saattaa jokaiselle oppilaalle tavoitteeksi. Niin ei jäisi mitään epäselvyyttä miten luokkahuoneessa toimitaan.

 

Kun ryhmäytymisen avulla on lisätty oppilastuntemusta, on aika siirtyä itse opettamiseen ja oppimiseen. Hyvin motivoivana oppimiskäsityksenä on pidetty asioiden opettamista ongelmalähtöisesti. (Lonka 2015, 169). Kun itse saa uppotua jonkun asian selvittämiseen, Lonkan mukaan sisäinen motivaatio syttyy kipinöiden. Niin kuin pelien maailmassa, kun selvittää ja ratkaisee jonkun ongelmaisen kohdan, tästä saa suoran palautteen itselleen ja kun onnistuu, se tuo suurta mielihyvän tunnetta. Ja jos ongelman purkuun käytetään paljon aikaa ja resursseja, sitä suurempi mielihyvän kokemus on lopussa. Itse haluan lähteä opettamaan juuri ongelmalähtöisesti käsin, sillä silloin oppilaan pitää itse käyttää päätään. Ja tarvittaessa tukeutua ryhmänsä apuun ja kysyä mahdollisia neuvoja ja ohjeita opettajalta. Työ on parhaimmillaan hyvin tiivistä ja antoisaa. Opetettavien asioiden tulee myös olla oppilaille mielekkäitä, että motivaatio pysyy kohdillaan projektin alusta loppuun asti.

 

Oppilaiden arviointi eri opetettavissa asioissa askarruttaa minua. Esimerkiksi taideaineiden arvioiminen tuntuu minusta vaikealta. Oppilaissa on suuria eroja miten he käsittävät, osaavat ja tulkitsevat esimerkiksi musiikkia. Voiko musiikin arvioimiselle olla oikeanlaista mittaria? Minua pelottaa se, että tällaiset mittarit tukahduttavat oppilaiden ilon ja innostuksen musiikkiin. Sittemmin voidaan jälkeenpäin kuulla tarinoita kun laulusta on tullut vitonen arvosanaksi että: ”en voi laulaa kun en osaa, sillä sain alakoulussa numeron viisi, en ole musikaalinen”. Tämä on tietenkin kärjistetty esimerkki tilanne, mutta samankaltaisia tarinoita on tullut matkan varrella kuultua. Ennen vanhaan tietysti musiikin numero koostui pelkästään laulusta, nyttemmin arviointiin löytyy paljonkin eri osa-alueita, mutta silti jotenkin kartan numeron antamista. Minä ehkä opettajana tekisin niin tulevaisuudessa, että antaisin numeron heille, jotka sitä haluavat, arviointi perusteisiin tietysti peilaten, mutta muille hyväksytty/hylätty merkintä.

 

Olen oppinut ymmärtämään itse- sekä vertaisarvioinnin merkityksen opetuksessa. Kun joutuu pohtimaan taaksepäin tekemäänsä ja oppimaansa ja peilata muiden tekemiseen, oppii ehkä parhaiten. Jatkossa toivon, että itsearviointien tekemisestä tehdään niin mielekästä, että niiden tekemisestä saadaan maksimaalinen hyöty irti. Kannustan siihen että tietoa jaetaan. Tietoa hyvistä oppimismenetelmistä ja -materiaaleista. En ymmärrä miksi hyvää pitää piilotella. Monesti ajatellaan, että kun on itse keksinyt jokin hyvän tavan vaikka oppia, se pitää pitää visusti omana tietonaan. Yhteisen hyvän ymmärtäminen on tärkeää. Ymmärtää, että jokaisen panosta tarvitaan ja yhdessä me rakennamme tulevaisuutta.

 

Koulun ja kodin yhteistyö pitää olla saumatonta. Sekä yhteistyö varhaiskasvatuksen, neuvoloiden ja psykologien välillä. Pitäisi ymmärtää, ettei ole vain yksittäisiä sektoreita, vaan kokonainen ehyt yhteisö. Yhteiskuntamme on päässyt livahtamaan liian yksilökeskeiselle ajattelulle. Näen, että tulevaisuudessa koululla on suuri rooli tuoda toimiva yhteisö takaisin ihmisten pariin. Tämä tiivis turvaverkko tukisi meidän lapsiamme.

Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Otava.

Salovaara, R. & Honkonen, T. 2011. Rakenna hyvä luokkahenki. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin