OKLV221

Asiantuntijuusseminaari toi itselleni paljon myönteisiä kokemuksia tieteellisen osaamisen saralla. Oli erittäin virkistävää päästä keskustelemaan omaan opettajuuteen liittyvistä asioista muiden opettajaopiskelijoiden kanssa. Omalla polullani olen kuitenkin mielestäni melko siiloutunut, minkä ymmärsin tarkemmin vasta nyt. Omaa opettajapolkuani on vahvasti ohjannut aineenopettajan pohja, missä suurin osa opinnoistakin tuli vietettyä visusti joko ihan tietotekniikan opiskelijoiden tai muiden MatLu-aineenopettajien kanssa. Tämän lisäksi polkuni luokanopettajaopinnoissa ovat melko putkinäköiset. Maisterit ovat mielestäni oma porukkansa, emmekä juurikaan opiskele muiden luokanopettajaopiskelijoiden kanssa, minkä takia perspektiivi jää melko kapeaksi. 

Yksi opettajan tieteellisen osaamisen tärkeimmistä merkkipaaluista realisoitui minulle kurssin aikana entistä selvemmin. Huomasin muiden potevan (ainakin mainintojen tasolla) jonkinlaista huijarisyndroomaa omasta osaamisestaan ja saavutuksistaan. Huijarisyndroomalla viitataan psykologiseen ilmiöön, jossa henkilö ei sisäistämään omia saavutuksiaan, vaikka todisteita tähän olisi nähtävissä.  

Olen itse hyvin ylpeä omasta opinahjostani ja kaikesta siitä, mitä olen koulumaailmassa tai työelämässä jo toistaiseksi saavuttanut. Nämä saavutukset myös ruokkivat minua tarttumaan jatkossa isompiin haasteisiin. Pyrin tätä tuomaan oman ryhmäni esityksessä mahdollisimman selvästi esille myös muillekin vertaisille. Meidän tulee olla ylpeitä saavutuksistamme. Maisteritasoinen koulutus luokanopettajien kohdalla on maailman mittakaavassa oikeasti poikkeuksellista, ja merkittävä asiantuntijuuden osoitus. Koska opinnot tiivistyvät viiteen vuoteen yliopisto-opintoja, ja pro gradu –tutkielmaan voi hyvin perustellusti väittää, että tieteellisen osaamisen taso on verrattain korkealla tasolla suomalaisten (pätevöityneiden) luokanopettajien kohdalla. 

Onkin mielestäni hyvin mielenkiintoista, kuinka pitkälle tämä oman osaamisen aliarviointi kantaa. Onko tämä jotain sellaista, mikä on meissä suomalaisissa jollain tavalla jo pienestä pitäen opetettua vaatimattomuutta. Mistään harvemmin iloitaan ja omat saavutukset tulee muutenkin pitää muilta piilossa, jottei muista tule kateellisia? En esimerkiksi muista yhdenkään suomalaisen kaverini juhlistaneen omaa kanditutkintoaan, siinä missä bachelor’s degree on mittava saavutus esimerkiksi ulkomaalaisten ystävieni keskuudessa. Toisen menestyminen ei –Suomessakaan – ole toiselta pois. Tämä ei ole nollasummapeliä. Omassa opettajuudessani tähänkin on hyvä kohdistaa katsetta jo nuorten oppilaiden kohdalla.