Mitä olen oppinut musiikinopetuksesta, koulusta, lapsista, opettajuudesta, elämästä…?

Musiikki on taito- ja taideaine, jonka yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on vahvistaa oppilaiden myönteistä suhtautumista musiikkiin ja tämän pohjalta luoda mahdollisuuksia elinikäiselle harrastamiselle musiikin parissa (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 263). Opettajina tehtävämme on luoda sellainen oppimisympäristö ilmapiiristä lähtien aina erilaisten tehtävien suunnitteluun ja toteutukseen, joka huomioi erilaiset taitotasot ja oppijat sekä tarjoaa niin pätevyyden, autonomian kuin yhteisöllisyydenkin kokemuksia (Deci & Ryan 2000). Ehkä jopa tärkein oppi, jonka sain tämän kurssin aikana, liittyy musikaalisuuteen. Aikanaan sitä on pidetty yksilön ominaisuutena, joka joillakin on ja toisilla ei ja tällä on perusteltu sitä, miksi joitakin yksilöitä on myös leimattu epämusikaalisiksi (Lehtonen, Juvonen & Ruismäki 2016; Huotilainen 2019). Tästä meillä oli upeaa keskustelua kurssin alussa - miksi ja mistä herää se itsekriittisyys musiikillista tuottamista kohtaan? On hyvin luonnollista verrata itseään ja osaamistaan ympärillä oleviin vertaisiin, mutta sitäkin tärkeämmäksi kysymykseksi nousee, millainen vaikutus opettajalla on tällaisen ilmiön äärellä, sitä vahvistavana tai heikentävänä tekijänä. Lehtonen, Juvonen ja Ruismäki (2016) selittävät kielteisen palautteen musisoinnin äärellä linkittyvän lapsen mielessä hänen oman arvon tuntoonsa, mikä voi traumatisoida ja rikkoa suhteen musiikkiin pysyvästikin. On siis erityisen tärkeää tiedostaa ja tunnistaa erilaisia syitä lapsen torjuvan käyttäytymisen taustalla sekä omalla toiminnalla ennaltaehkäisevästi pyrkiä myönteisten kokemusten luomiseen. Musiikin opettaminen on mitä suurimmassa määrin moninaisuuden arvostamisen opettamista ja sen hyödyntämistä käytännössä.

Musiikin opetuksessa tarkoituksenmukaisen toiminnan ja mielekkään oppimisen mahdollistaminen yhdistyvät Orff-pedagogiikassa selkeisiin ohjenuoriin, jotka jakautuvat sisällöllisesti kuunteluun, liikkeeseen, puheeseen, lauluun sekä soittamiseen. Orff-pedagogiikassa oppiminen tapahtuu leikkimisen sekä kokeilemisen kautta, yhdessä ja muilta oppien. Oppilaiden omaa luovuutta ruokitaan improvisoinnin sekä ilmaisun keinoin, yhdistämällä musiikkia muihin taideaineisiin ja tarjoamalla oppimisympäristön, jossa tila, ilmapiiri ja välineet, kuten yhteiseen musisointiin, liikkeeseen ja yksilölliseen ilmaisuun rohkaisevat soittimet, innostavat kokeilevan luomisen äärelle. (Perkiö 2010.) Orff-pedagogiikkaan tutustumalla koen päässeeni musiikin oppimisen ja opettamisen ytimeen. Pohdin omia kouluaikojani ja sitä, mikä minua motivoi ja milloin musiikin oppiminen oli "parasta ikinä". Muistan bändisoittamisen, yhteisen laulamisen ja eri soittimien äärellä kehittymisen. Muistan myös, kuinka orkesterisoittimien ja musiikin historian opiskelu oli puuduttavaa ja kuinka musiikin opiskeluni koki hetkellisen innostuksen lopahtamisen. Reflektoimalla omia kouluaikojani siihen, millainen merkitys musiikilla on minulle ollut peruskouluajan jälkeen aina näihin pom-opintoihin asti, olen oppinut itsestäni uutta. Olen aina tuntenut pienen kaipuun musiikin tuottamiseen ja sen äärellä puuhailemiseen, mutta se on jäänyt jonnekin "muun elämän" jalkoihin. Kuinka vaikeaa onkaan tarttua johonkin, missä ei ole valmiiksi hyvä ja kaipaisi ehkä jonkun toisen tukea..! Tämä on auttanut itseäni ymmärtämään musiikin tuntien merkitystä ja opettajan roolia oppilaan tukijana, kannustajana ja mahdollistajana. Ajatus musiikin oppimisesta musiikin kautta, kuten Dalcroze-pedagogiikassa, eli musiikin näkeminen sekä välineenä että päämääränä, on oivaltava ja tärkeä. Kun musiikin opetuksessa luodaan myönteisiä musiikillisia kokemuksia, kehittää se samalla myös oppilaiden musiikillisia valmiuksia ja mahdollistaa laaja-alaisen oppimisen, jossa ilon kautta tekeminen korostuu. (Juntunen 2010.) Joillekin musiikin oppitunnit voivat olla askel oman itsensä syvempään ilmaisuun ja itselle rakkaan harrastuksen löytämiseen, toisille ehkä välttämätön paha. Haluaisin kuitenkin uskoa, että luomalla yhteisöllistä ja kannustavaa ilmapiiriä, musiikin tunti ei aiheuta kenellekään järkyttävää puistatusta tai vastenmielisyyttä!

Osallisuus - tuo toimijuuden taikasana opetuksessa. Musiikissa tämä laaja-alaisen osaamisen tavoite näkyy esimerkiksi tavoitteessa T1 niin vuosiluokilla 1-2 ("ohjata oppilasta toimimaan musiikillisen ryhmän jäsenenä oppilaan myönteistä minäkuvaa rakentaen", Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 141) kuin vuosiluokilla 3-6 ("rohkaista oppilasta osallistumaan yhteismusisointiin ja rakentamaan myönteistä yhteishenkeä yhteisössään", Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 263). Koska musiikin tuottaminen on jokseenkin vierasta itselleni, koen, että se voi olla sekä haaste, että vahvuus! On ehkä helpompi ymmärtää ja muistaa ne, jotka eivät harrasta musiikkia tai osaa niin paljon, mutta toisaalta oman välineosaamisen ollessa heikko voi olla vaikea alkuun pohtia opetuksen toteutusta ja eriyttämistä. Näen musiikin kuitenkin yhteisöllisenä oppiaineena, minkä vuoksi uskon, että innovatiivisuus on vahvuus tässäkin oppiaineessa. Musiikin pedagogiikan kurssin aikana olen oppinut, kuinka tärkeää on oikeasti käytännössä osallistaa oppilaita musiikin tuottamisen kautta. On vaikea motivoitua asiasta, jota ei pääse kokeilemaan, harjoittelemaan ja toistamaan säännöllisesti. Tästä näkökulmasta olen pohtinut myös myönteistä pedagogiikkaa musiikinopetuksessa, sillä musiikin tunnilta saadut ikävät tai lannistavat kokemukset voivat rikkoa yksilön suhdetta musiikkiin itsessäänkin, mikä taas voi olla vahingollista kehittyvälle itsetunnolle (Lehtonen, Juvonen & Ruismäki 2016). Kuluneena keväänä olen saanut itse musiikin opetukseen laajempaa näkökulmaa: se on niin paljon enemmän kuin sointujen ja soittamisen harjoittelua eri soittimilla. Musiikkia voi kuunnella, tuottaa keholla, tuottaa erilaisilla soitimilla myös rytmejä etsien tai "epätavallisin" keinoin, musisoinnin opettelu on liikettä ja liikkumista musiikin tahtiin sekä liikkuen musisointia... musisointi on kirjo, eikä yksi työskentelytapa. Olen päässyt ajatuksena "suorituksesta yhteiseen tekemiseen ja kokemiseen".


Mitä ihmettelen?

Montaa, ihmeellistä asiaa musisointiin ja musiikinopetukseen liittyen..! Mutta eritoten lukiessani tämän kevään aikana laulamisen merkityksestä musiikinopetuksessa, olin jopa yllättynyt, kuinka monesta asiasta siinä on kyse. En esimerkiksi tiennyt, että eri kulttuureissa on olemassa erilaisia tonaliteetteja ja säveljärjestelmiä (Villanen 2015). Ajattelin, että musiikki on jotenkin universaalia, kaikkialla samalla tavalla kirjoitettavaa ja käsitettävää, vaikka ihan käytännössä olen myös tämän havainnut, että kyllähän se musiikki kuulostaa ja myös näyttää erilaselta eri puolin maailmaa (ja samoissa paikoissa, eri aikaan tai samaan aikaan eri genreihin jaettuna). En myöskään tiennyt, että laulamisessa on erilaisia vaiheita (spontaani laulu, imitaatio- ja tonaalisuuden omaksumisen vaihe) tai kuinka näitä voidaan tarkastella ja hyödyntää. Käsite "tonus" ylipäätään on ollut minulle hieman vieras, vaikka olen siitä kuullut. Kuulostaa loogiselta, että ne sävelalueet, joita lapsi ei ole käyttänyt spontaanisesta vaiheesta siirtyessään tonaaliseen vaiheeseen, jäävät lapselle epävarmaksi ja mahdollisesti käyttämättä myös koulussa kognitiivisten esteiden vuoksi. Tämän lisäksi on tärkeää huomioida lapsen äänen tuotto, minkä vuoksi lapsen olisi tärkeää välttää matkimasta aikuisen ääntä pienempien resonanssionteloiden vuoksi. En olisi tätä osannut ajatella, että voisi olla hyvä tarjota mallia myös esimerkiksi videoiden avulla, joissa nimenomaan lapset laulavat? On hurjaa, miten nuorella iällä lapsilla tulee tietoisuus “oikein” laulamisesta, ja kuinka paljon se voi jarruttaa musiikista nauttimista. Laulamisen merkityksellisyydessä näen sen monipuolisen tavan ilmaista omia tunteita sekä löytää yhteys muihin: oli se sitten sanat, melodia tai jokin tietty rytmi tai instrumentti laulamisen taustalla, laulaa voi kuka vaan ja missä vaan ja kenelle vain, eikä siinä pitäisi olla pakkoja tai muiden mielipiteitä rajoittamassa.

Minkälainen tahtoisin itse olla musiikinopettajana/mitä tahtoisin opetuksessani huomioida?

Dalcroze- ja Orff-pedagogiikan mukaan musiikin rikkaus on erilaisten yksilöiden yhteisessä toiminnassa ja toisilta oppimisessa. Mielekkyyden, ilon ja leikin kautta saavutetaan oppimisprosessi, jossa yksilö nähdään kokonaisvaltaisena toimijana, joka musiikin avulla kehittää musiikillista osaamistaan (Perkiö 2010; Juntunen 2010). Malli- ja vertaisoppimista hyödyntäen voidaan oppia yhdessä, eri lähtökohdista riippumatta, mutta esimerkiksi erilaisia rooleja, soittimia ja tehtävävaihtoehtoja tarjoamalla. Käytännössä tämä voi näkyä soitinten kanssa tarjoamalla aina helpompi ja haastavampi vaihtoehto sekä visuaalisia malleja, värejä ja kuvioita suullisen ohjeistuksen lisäksi (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 30). Musiikin opetuksen eriyttämisen keskiössä ovat valinnan mahdollisuuden tarjoaminen sekä osallistamisen mahdollistaminen oppilaille (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 30) sekä oppilaantuntemukseen nojaava opetuksen suunnittelu ja toteuttaminen. Opettaja on myös tietoinen tavoite-arviointi-syyseuraussuhteesta, eikä arvioi sellaisia asioita, joita ei ole opetettu tai joita hän ei näe koulussa. Opettajan on siis tärkeää suunnitella opetussisältö niin, että se vastaa oppimistavoitteisiin.

Musiikinopettajana haluaisin olla oppilaat huomioiva ja innostava. Yhdellä kevään demoista huhtikuussa ohjasimme Fannin kanssa muille pienen musiikkituokion ja huomasin, millainen merkitys opettajan omalla innostuksella on ryhmään. Kun lähdin leikillisesti ja suurin elein sekä ääntä hyödyntäen itse mukaan vetämäämme tuokioon ja kysyin:"Kuka haluaa lähteä matkaamaan maailman ympäri?" Kaikki vastasivat kuorossa niin innostuneesti, että itsekin innostuin siitä lisää. Vaikka muiden opiekslijoiden vastaus olisikin ollut alkuun "esittämistä", niin monelle jäi omien sanojen mukaan hauska fiilis tuokiosta, tarinasta ja yhdessä tekemisestä! Haluaisin kyetä omalla läsnäolollani, oppilaisiin tutustumalla ja heitä kuuntelemalla sekä omalla kehittyvällä ammattitaidollani tukea oppilaiden suhdetta musiikin kuuntelemiseen, tulkitsemiseen, luomiseen sekä sen parissa liikkumiseen. Tiilikaisen (2010) gradu-tutkielman mukaan syitä, miksi oppilaat eivät pitäneet musiikista oppiaineena olivat muun muassa oma osaaminen (“en osaa laulaa, en ymmärrä merkkejä…”), oppiaineen hyödyttömyys ja tuntien tylsyys, kappalevalinnat, joista oppilaat eivät pitäneet, pakollisuus ja opettajajohtoisuus sekä kun kaikki eivät osallistu yhteiseen tekemiseen. Tämän gradun tutkimusjoukon oppilaista jopa puolet (!) olivat sitä mieltä, että musiikin tunnin tehtävät eivät innosta heitä. Tämä pistää miettimään vakavasti omia tulevia keinoja ja lähtökohtia musiikin opettamiseen… Opettajana haluan uskoa oman asenteeni ja innostukseni olevan yksi merkittävä tekijä, joka auttaa minua motivoimaan ja rakentamaan oppijalähtöistä musiikin opetusta. Haluaisin olla opettaja, joka osaa nostaa ja rohkaista arvostamaan sitä, mitä ympärillämme ja meissä itsessämme on. Musiikki on hyvin sidoksissa kulttuuriin, minkä vuoksi musiikissa väistämättäkin tapahtuu myös kulttuurikasvatusta.

Musiikinopettajana haluan olla myös ammattitaitoinen ja toimintani toimivaan pedagogiseen pohjaan rakentava. Tämä tarkoittaa tietämykseni hyödyntämistä Orff- ja Dalcroze-pedagogiikoista sekä näiden toteuttamista käytännössä tarkoituksenmukaisesti. Esimerkiksi musiikin yhteys omaan kulttuuriin on hieno osa Orf--pedagogiikkaa ja tarjoaa oppilaille kosketuspintaa omaan "perintöön" sekä tätä kautta ehkä myös tietynlaista samaistumispintaa ja oppimismahdollisuuksia. Haluaisin myös osata hyödyntää monipuolisesti erilaisia oppimisalustoja, kuten Chrome Lab -sivustoa, jota voisi hyödyntää oppilaiden kanssa esimerkiksi musiikin moniulotteisuuden tutkimiseen värien, muotojen ja äänien kautta, erilaisten nuottien ja sävelkorkeuksien tutkimiseen visuaalisten työkalujen avulla tai oman äänituotoksen tuottamiseen. Minulla itselläni on vielä harjoiteltavaa säestämisen parissa, minkä vuoksi toivoisin tulevaisuudessa osaavani säestää oppilaiden laulamista sekä pianolla että ukulelella. Haluaisin myös osata hyödyntää omaa mielikuvitustani sekä systemaattisesti integroida eri oppiaineita sekä ajankohtaisia teemoja opetukseen. Yhtenä tärkeimmistä tavoitteista näen, että nimenomaan oppilaat pääsevät mahdollisimman paljon harjoittelemaan, kokeilemaan, laulamaan ja musisoimaan yhdessä erilaisilla soittimilla myös kehorytmejä hyödyntäen.

Kuinka perustelen toimintaani opettajana?

Toimintani pohjaavat minuuteen, jossa käsitykseni, kokemukseni, asenteeni sekä vahvuuteni ja heikkouteni vaikuttavat opetukseen. Näen, että käsitykseni musiikkirajoittuneisuuden ehkäisemisen tärkeydestä sekä musikaalisuudesta vaikuttavat toimiini musiikinopettajan roolissa. Reflektoimalla omaa toimintaani omiin koulukokemuksiini musiikinopetuksesta, pyrin aktiivisesti valitsemaan sellaisia opetustapoja, jotka ovat tarkoituksenmukaisia eivätkä toisintoa omasta menneisyydestäni. Olen itse elävä esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä opetella soittamaan tai laulamaan. Vasta yliopistossa harrastin kuorolaulua 2 lukuvuotta ja nyt kevään aikana kehityin hitaasta nuottien lukemisesta jo auttavaan kappaleiden säestämiseen. Perustelen siis näkemystäni musikaalisuuden ilmenemiseen yksilöissä eri tavoin käsitykseeni yksilöiden erilaisuudesta. Tutkimuksen näkökulmasta musikaalisuus näyttäytyy laajempana kokonaisuutena sekä enemmän opeteltavana taitona ja vain hyvin pieni prosenttiosuus ihmisistä on musiikillisesti jostain syystä rajoittuneita/eivät tunnista musiikkia.

Tämän lisäksi toimintani selkärankana toimii perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Asettamalla ryhmä- ja ikäkohtaisia tavoitteita yhdessä oppilaiden kanssa (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 141) takaan, että en esimerkiksi aseta liian haastavia tehtäviä tai vaatimuksia, vaan kaikilla on mahdollisuus pätevyyden kokemuksiin, autonomiaan ja yhteisöllisyyden tunteeseen (Ryan & Deci 2000). Lisäksi olemalla selkeä siitä, mistä arvosana koostuu, pysyy arviointi läpinäkyvänä ja oppilaiden on helppo ymmärtää, miksi asioita tehdään niin kuin tehdään ja tarkastella omaa toimintaansa tässä kehikossa. Lisäksi yhdyn ajatukseen siitä, että musiikki on lapsen luontainen tapa tutkia ja tuottaa ääniä (Huotilainen 2019). Tämän vuoksi omalla toiminnallani pyrin aina tukemaan tätä luovan olemisen, itseilmaisun ja yhteyden jakamisen ilmaisua. Musiikki itsessään herättää meissä tunteita, joita ei aina sanoin pysty ilmaisemaan. Musiikki yhdistää, kuvailee ja auttaa ymmärtämään tätä maailmaa ja toisiamme, kuten myös itseämme. Tehtäväni musiikinopettajana on pyrkiä tukemaan oppilaiden suhdetta musiikkiin rakentaen heidän kanssaan arvostavaa suhdetta musiikkiin ja tätä kautta ruokkia mahdollisuuksia elämänikuiselle harrastamiselle sen parissa (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 141).



Lähteet:

Huotilainen, M. 2019. Näin aivot oppivat. Jyväskylä: PS-kustannus
Lehtonen, K. Juvonen, A. Ruismäki, H. 2016. Musiikkirajoitteisuus sukupolvien välisenä siirtotaakkana. Teoksessa: Musiikkikasvatus.
Musiikin opetuksen arviointi. Opetusmateriaali.

Kirjoita omaan ProPeen ja laita palautuslaatikkoon pelkkä linkki. Näin työ säilyy sinulla omilla sivuillasi. Anna ”korkeamman” tason oikeudet opettajalle, jotta lukeminen onnistuu.