”Tiede on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa.” (Haaparanta & Niiniluoto 2016, luku 2.1). Lause pitää sisällään tieteellisen tiedon tunnuspiirteet: järjestelmällisyys, järkiperäisyys, uutuus ja tieto. Siitä mitä tiede tavoittelee, on eri suuntausten välillä erilaisia mielipiteitä: kognitivistin mukaan päämääränä on totuus ja behavioristin mukaan tieteen päämäärä on antaa toimintasuosituksia (Haaparanta & Niiniluoto, 2016). Tieteen luonnetta voidaan tarkastella myös historiallisen tiedon ja luonnontieteellisen tiedon näkökulmista. Luonnontieteellinen tieto on muuttumatonta, objektiivista ja tarkkaa. Tavoitteena on löytää yksi oikea ratkaisu. Historiallinen tieto pyrkii antamaan neutraaleja faktoja menneisyydestä ja kuvaamaan tapahtumien syy-seurausketjuja ristiriidattomasti. Myös peruskoulun opetussuunnitelmassa 2015 mainitaan historiallisen ja luonnontieteellisen tiedon luonteet ja molemmissa korostetaan erityisesti kykyä kriittisen tiedon käsittelyyn (Tallavaara ja Lehtinen, 2020).

 

Jatkuva uuden tiedon etsiminen ja oppiminen ovat opettajan työn perusvaatimuksia. Olen itse ollut opettajan sijaisena koulussa eri oppitunneilla ja päätynyt tilanteisiin, joissa en ole täysin varmasti tiennyt vastausta oppilaan esittämään kysymykseen. Näissä tilanteissa olen myöntänyt avoimesti oman tietämättömyyden ja luvannut etsiä vastauksen kysymykseen. Mielestäni on tärkeää päästää irti ”kaikkitietävän ja erehtymättömän” opettajan roolista ja panostaa mieluummin avoimeen keskusteluyhteyteen ja pohtimiseen yhdessä oppilaiden kanssa. Nykyaika on myös tehnyt faktan tarkistamisesta helppoa ja vastauksen löytää sekunneissa tietokoneelta, puhelimesta tai tabletilta. Tästä syystä onkin tärkeää korostaa kriittisen tiedonhaun merkitystä ja vertailla erilaisten lähteiden luotettavuutta toisiinsa. ”Opettajankoulutuksen olisi kyettävä synnyttämään opiskelijoissa luottamusta omiin kriittisen ajattelun kykyihin.” (toim. Kiilakoski, Tomperi & Vuorikoski 2005, 18).

 

Koska opettaja on vastuussa opettamistaan asioista ja näin myös muista ihmisistä, on hänen perustettava omat totuudet ja oppilaille opetettavat asiat yleiseen faktaan ja tieteelliseen tietoon. Opettajan on siis pyrittävä puolueettomuuteen. Opettajat on kuitenkin palkattu virkamiehiksi valtion ylläpitämään instituutioon, joka saa heidät helposti toteuttamaan ja noudattamaan sokeasti koulun hyväksymiä toiminta- ja ajatusmalleja. Myös kasvatusjärjestelmässä on varjopuolensa: ”Kasvatusinstituutiossa sopeutetaan, alistetaan, tukahdutetaan erilaisuutta, synnytetään kilpailuasetelmia ja tuotetaan mittaamaton määrä epätoivoa ja pettymyksiä” (toim. Kiilakoski ym. 2005, 15). Siksi välillä on hyvä kysyä, olisiko kuitenkin joskus tarpeellista kyseenalaistaa näitä syvään juurtuneita malleja? Jotta tiedon kriittistä tarkastelua, pohtimista ja perustelua voi opettaa oppilaille, on opettajan pystyttävä siihen myös itse.

Lähteet:

Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. 2016. Johdatus tieteellisen ajatteluun. Hki: Gaudeamus.

Tallavaaran ja Lehtisen luento, 2020. POMM1002-tiedonkäsitykset ja kriittinen ajattelu.

Kiilakoski, T., Tomperi, T. & Vuorikoski, M. (toim.) 2005. Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. Tampere: Vastapaino, 309-334