On selvää, että ihmiskunnan ravinnonkäytön ja ravinnontuotannon on muututtava. Viljelyalueita ei voida rajattomasti kasvattaa väkimäärän lisääntyessä. Maaperän kuluminen, kasvihuonekaasujen synty ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen on estettävä aiempaa pontevammin ravinnontuotannossa. Myöskään eettisiä ongelmia, jotka liittyvät niin eläinten kuin maataloudesta toimeentulonsa saavien ihmistenkin oikeuksiin, ei voida sivuuttaa. Mistä sitten löytyvät maatalouden kestävät ratkaisut?

Yksi toivoa luova seikka on, että maatalouden tehokkuus on kasvanut. Vaikka viljelyala ihmistä kohti laskettuna onkin pienentynyt, siltä saatava sato on kasvanut. Tämä johtuu tuottavampien lajikkeiden jalostuksesta sekä viljelymenetelmien tehostumisesta. Tuottavuuden kasvuun on tarvittu lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä, mikä aiheuttaa myös ongelmia.

Esimerkiksi soijapapu, maissi ja puuvilla ovat viljelykasveja, joiden lajikkeista huomattava osa on geneettisesti muunneltuja, gmo-lajikkeita. Sopivien geenien siirtäminen viljelykasveihin voi lisätä satoja, ravintoarvoa ja laatua, mahdollistaa heikkotuottoisten alueiden hyödyntämisen sekä vähentää torjunta-aineiden tarvetta. Toisaalta osa gmo-lajikkeista on jalostettu kestämään suurempia torjunta-ainemääriä. Lisäksi jotkut muuntogeeniset kasvit voivat levitä luontoon.

Luonnonmukaisessa eli luomutuotannossa vältetään kemiallisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Luomutuotteissa ei ole torjunta-aineiden jäämiä, ja tuotannon rehevöittävät päästöt peltopinta-alaa kohti ovat vähäisemmät. Eläintuotannossa luomun periaatteisiin kuuluu myös tuotantoeläinten hyvinvointi. Kemikaalikuorman ja ruoan eettisyyden kannalta luomutuotannolla on selviä etuja. Toisaalta tuotanto voi olla tehottomampaa, jolloin tuotantoon tarvittava pinta-ala on suurempi.

Vesiviljely on lisääntynyt merkittävästi maapallon tiheään asutuilla alueilla.

Maistuisivatko öljyssä paistetut heinäsirkat?

Kun kasvatetaan vaihtolämpöisiä eläimiä, kuten katkarapuja ja kaloja, on tuottavuus käytettyyn rehumäärään nähden huomattavasti suurempi kuin perinteisessä karjataloudessa.

Yhtenä varteenotettavana eläinproteiinin lähteenä on alettu länsimaissakin nähdä hyönteiset ja niiden toukat. Hyönteisten kasvattaminen on helppoa, tehokasta ja edullista, mutta toistaiseksi asenteemme ovat hidastaneet hyönteisten käytön yleistymistä. Miksi monet voivat syödä katkarapuja mutta eivät heinäsirkkoja?

Jatkuvasti kehittyvä bioteknologia voi muuttaa ravinnontuotannon tyystin toiseksi. Ravintoa voitaisiin tuottaa esimerkiksi bakteereilla, jotka muuttavat syömäkelvotonta materiaalia proteiineiksi ja muiksi ravintoaineiksi. Lihan kasvatusta laboratoriossa on tutkittu ja kokeiltu, mutta kannattavaa menetelmää ei vielä ole löydetty. Tavallisten, tuottoisten viljelykasvien ravintosisältöä on mahdollista muuttaa niin, että eläinproteiinin tuottamista ei tarvittaisi. Myös sienistä voidaan kehittää tehokkaita ravintolähteitä.

Ravinnontuotannon ongelmiin on myös yksinkertaisia ratkaisuja, joihin ei tarvita monimutkaista tekniikkaa. Kasviravinnon osuuden kasvattaminen on kaikkialla mahdollista. Ravinnontuotantoa voi levittää varsinaisten viljelyalueiden ulkopuolellekin, esimerkiksi talojen pihoille ja katoille. Tällä hetkellä noin kolmannes maailman ravinnontuotannosta päätyy roskiin. Tämä on huomattavasti enemmän kuin maailman nälkää näkevät tarvitsisivat riittävään ravinnonsaantiin. Ruokahävikkiongelman ratkaiseminen on siis yksi tehokkaimmista keinoista torjua ruokapulaa.

Ravinnon riittäminen kaikille vaatii tehokasta mutta kestävää maataloutta.

​