Vielä pitkään sen jälkeen, kun siskoni Ophelia on laskettu hautaan, ensimmäinen asia jonka hänestä muistan on luultavasti se miten kauniisti hän osasi soittaa pianoa. Salongin vanhan Broadwood-flyygelin koskettimien ääressä istuessaan Feelystä tulee kuin toinen ihminen.

Hän on harjoitellut vuosikausia - huvitti tai ei - joten hänen vasen kätensä on kuin Joe Louisilla ja oikea kätensä kuin Beau Brummelilla (tai niin Daffy ainakin sanoo).

Hän soittaa niin kauniisti, että olen aina pitänyt velvollisuutenani olla erityisen inhottava häntä kohtaan. Kun hän esimerkiksi soittaa jotakin Mozart-plagiaatilta kuulostavaa Beethovenin varhaiskauden kappaletta, keskeytän epäröimättä senhetkiset askareeni ja vaeltelen muka sattumalta salongin poikki.

"Aivan ensiluokkaista käpälätyöskentelyä", sanon niin kuuluvasti että ääneni kantaa musiikin yli.
"Heko heko!"

Ophelialla on maitomaisen siniset silmät; voisin kuvitella että sokealla Homeroksella oli samanlaiset. Vaikka hän osaa melkein kaikki soittamansa kappaleet ulkoa, aina joskus hän kohentaa asentoaan pianojakkaralla, nojautuu robottimaisesti vyötäröstä eteenpäin ja tihrustaa nuotteja.

Kerran huomautin että hän näytti aivan eksyneeltä pussimäyrältä, jolloin hän pomppasi pianojakkaralta ja hakkasi minut henkihieveriin rullaksi käärityllä Schubertin pianosonaatin nuottiviholla. Ophelialla ei ole yhtään huumorintajua.

Hengitykseni melkein salpautui, kun Buckshaw tuli näkyviin kiivettyäni viimeisen veräjän yli. Tähän aikaan vuorokaudesta ja tästä suunnasta katsottuna rakastin kotiamme kaikkein eniten. Lähestyessäni sitä lännestä päin ajan patinoimat kiviseinät hohtelivat iltapäiväauringossa sahraminvärisinä, ja koko talo näytti asettuneen mukavasti maisemaan kuin muniaan hautova, tyytyväinen kanaemo, yläpuolella salossa komeasti liehuva lippu.

Talo ei tuntunut huomaavan lähestymistäni, aivan kuin olisin ollut joku hiiviskelevä tunkeilija.

Olin muutaman sadan metrin päässä talosta, mutta saatoin silti erottaa luokseni leijailevat Pietro Domenico Paradisin Toccatan sävelet - se on osa sonaattia A-duurissa.

Toccata on mielimusiikkiani; minusta se on maailman upein musiikillinen saavutus kautta aikain, mutta jos Ophelia saisi tietää, hän ei soittaisi sitä enää ikinä.

Aina kun kuuntelen Toccataa, kuvittelen juoksevani alas Goodger Hillin jyrkkää itärinnettä niin hillitöntä kyytiä, että olen kompastua omiin jalkoihini tehdessäni syöksyjä oikealle ja vasemmalle ja kiljuessani tuuleen vimmaisen lokin lailla.

Tultuani lähemmäs taloa pysähdyin kuuntelemaan sävelten täydellistä soljuntaa - ei yhtään liian presto, juuri minun makuuni. Muistelin sitä kertaa, kun kuulin ensimmäisen kerran Toccatan Eileen Joycen soittamana BBC Home Service -kanavalta. Isä touhusi silloin postimerkkiensä parissa ja piti radiota päällä, mutta ei varsinaisesti kuunnellut sitä. Musiikki oli löytänyt tiensä Buckshawin käytäviä pitkin portaikkoon ja sieltä minun makuuhuoneeseeni. Siinä vaiheessa kun tajusin mitä korviini kantautui, ryntäsin alas portaita ja törmäsin isän työhuoneeseen, musiikki oli jo loppunut.

Siinä me seisoimme, isä ja minä, tuijottamassa toisiamme tietämättä mitä sanoa, kunnes minä lopulta peräännyin mitään sanomatta huoneesta ja menin hitaasti yläkertaan.

Se on Toccatan ainoa huono puoli: se on liian lyhyt.

Kiersin aidan ympäri ja tulin talon terassille. Isä istui työhuoneensa ikkunan takana työpöydän ääressä keskittyneenä johonkin, mitä hän sitten olikaan tekemässä.

Ruusuristiläisten ilmoituksissa väitetään, että on mahdollista saada täysin tuntematon ihminen kääntämään päätään täydessä elokuvateatterissa, jos vain tuijottaa tiiviisti hänen niskaansa, ja nyt minä tuijotin minkä pystyin.

Isä nosti katseensa, mutta ei nähnyt minua. Hänen aatoksensa olivat jossain muualla.

En liikauttanut eväänikään.

Sitten, aivan kuin hänen päänsä olisi ollut lyijyä, hän laski katseensa ja jatkoi töitään, ja salongissa Feely alkoi soittaa Schumannia.

Aina kun Feely ajattelee Nediä, hän soittaa Schumannia. Siksi kai sen sanotaan edustavan romantiikan ajan musiikkia. Kerran kun hän soitti yhtä Schumannin sonaattia erityisen haaveellinen ilme kasvoillaan, huomautin Daffylle kuuluvalla äänellä, että minusta lavatansseissa soitetaan aivan ihanaa musiikkia, ja silloin Feely pillastui: sitä pillastumista ei hillinnyt edes se, että astelin rauhallisesti ulos huoneesta ja palasin hetkisen kuluttua takaisin korvallani komerosta löytynyt bakeliittinen kuulotorvi, kädessä tinakuppi ja kaulassa käsinkirjoitettu kyltti, jossa luki: "Kuuroutunut traagisessa piano-onnettomuudessa. Auttakaa."

Luultavasti Feely ei enää muistanut koko tapausta, mutta minä muistin. Menin hänen ohitseen muka katselemaan ikkunasta ulos, ja näin vilaukselta hänen kasvonsa lähietäisyydeltä. Kirottua! Ei vieläkään mitään muistiinmerkittävää.

"Taidat olla vaikeuksissa", hän sanoi ja sulki kannen koskettimien päälle. "Missä oikein olet ollut koko päivän?"

"Omapa on asiani", vastasin. "En ole sinulla töissä."

"Kaikki ovat etsineet sinua. Daffy ja minä sanoimme niille, että olet karannut kotoa, mutta näköjään se on ihan hemmetin turha toivo."

"On ihan hemmetin huonoa tyyliä sanoa 'hemmetin', Feely. Ei niin saa sanoa. Äläkä pullistele poskiasi tuolla lailla, olet kuin mikäkin äreä päärynä. Missä isä on?"

Niin kuin en muka tietäisi.

"Hän ei ole näyttänyt nenänpäätäkään koko päivänä", Daffy sanoi. "Luuletko että hän on tolaltaan siitä mitä aamulla tapahtui?"

"Tarkoitatko sitä tiluksilta löytynyttä ruumista? En usko - eihän sillä ole isän kanssa mitään tekemistä."

"Niin minä vähän arvelinkin", Feely sanoi ja nosti kannen koskettimien päältä.

Hiuksiaan heilauttaen hän alkoi soittaa ensimmäistä Bachin Goldberg-muunnelmista.

Se oli aika verkkaista, mutta silti suloista, vaikkakaan edes parhaimpina päivinään Bach ei minusta yllä Pietro Domenico Paradisin tasolle.

Silloin muistin Gladysin! Olin jättänyt sen Thirteen Drakesin pihaan, missä kuka hyvänsä saattoi nähdä sen. Poliisi kävisi siellä pian, jollei ollut jo käynyt.

Aprikoin, joko Maryn tai Nedin oli ollut pakko kertoa käynnistäni poliiseille. Mutta jos niin oli käynyt, järkeilin, eikö komisario Hewittin pitäisi olla jo Buckshawissa lukemassa minulle lakia?

Viisi minuuttia myöhemmin olin matkalla Bishop's Laceyyn, jo kolmatta kertaa saman päivän aikana, ja tällä kertaa jalkaisin.

Pysyttelin pensasaitojen vierillä ja lymyilin puunrunkojen takana aina kuullessani ajoneuvon lähestyvän, ja siten pääsin kiertoreittiä High Streetin alkupäähän, joka oli tähän aikaan päivästä syvässä unessa, niin kuin yleensä.

Oikaisemalla neiti Bewdleyn koristepuutarhan poikki (lumpeita, haikarapatsaita, kultakaloja ja punaiseksi maalattu pieni kaarisilta) pääsin Thirteen Drakesin tiilisen pihamuurin viereen, missä pysähdyin kyyryyn kuuntelemaan. Jos kukaan ei ollut siirtänyt Gladysia, se oli tarkalleen siinä kohtaa muurin toisella puolella.

Kaukaisen traktorinpörinän lisäksi ei kuulunut ääntäkään. Juuri kun olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta kurkistaa muurin yli, kuulin ihmisten puhetta. Tai jos tarkkoja ollaan, niin yhden ihmisen, nimittäin Tullyn. Olisin kuullut hänet, vaikka olisin ollut kotona Buckshawissa korvatulpat korvissa.

"Kyllä se niin on, herra komisario, että sitä kaveria en ole ennen nähnyt. Uskallanpa väittää, että tämä oli hänen ensi käyntinsä Bishop's Laceyssa. Muistaisin varmasti jos hän olisi käynyt aiemmin: Sanders oli nimittäin vaimovainaani tyttönimi, Jumala häntä siunatkoon, ja olisin kyllä huomannut jos se nimiolisi joskus kirjoitettu vieraskirjaamme. Siitä voidaan vaikka lyödä vetoa. Ai että kävikö hän täällä pihassa? Ei käynyt, hän tuli sisään etuovesta ja meni yläkertaan huoneeseensa. Jos jotain johtolankoja on jäljellä, ne löytyvät sieltä - sieltä tai baarin puolelta. Hän istui baarissa vähän aikaa illemmalla. Osti tuopin olutta, kumosi sen kurkkuunsa, ei jättänyt tippiä."

Eli poliisi tiesi! Jännitys kupli sisälläni kuin inkivääriolut - ei sen vuoksi että he olivat tunnistaneet vainajan, vaan siksi että minä olin päihittänyt heidät leikiten.

Annoin omahyväisen ilmeen levitä kasvoilleni.

Kun äänet olivat loitontuneet, kurkistin muurin yli köynnöskasvin taa piiloutuneena. Majatalon piha oli autio.

Loikkasin muurin yli, tartuin Gladysiin ja lähdin polkemaan hirmuista kyytiä tyhjää High Streetiä pitkin. Kaarsin Cow Lanelle ja olin taas samalla reitillä, jota olin ajanut aiemmin päivällä: ensin kirjaston takaa, sitten Thirteen Drakesin ohi jokea myötäilevälle uraiselle hinauspolulle ja sieltä Shoe Streetiä pitkin hautausmaan vieritse peltojen keskelle.

Rullaatirullaa, niin me mennä viiletimme, Gladys ja minä. Tuntuipa hyvältä olla taas Gladysin selässä.

"Porterin muori ja tyttönen nuori

kajossa kirkkahan kuun

soodavedellä pesivät jalat sekä suun" .

Daffy oli opettanut värssyn minulle, mutta vasta luvattuani etten ikinä laulaisi sitä Buckshawissa. Se sopi erityisen hyvin laulettavaksi ulkoilmassa, ja tämä oli siihen täydellinen tilaisuus.

Törmäsin Doggeriin ovella.

"Flavia-neiti, meidän täytyy puhua", hän sanoi. Hänen silmissään oli hermostunut katse.

"Sopiihan se", sanoin. "Minne mennään?"

"Kasvihuoneeseen", hän sanoi ja vinkkasi peukalolla sinne. Kuljin hänen perässään talon itäpuolta ja keittiöpuutarhan muurissa olevasta vihreästä portista. Kun sitten olimme kasvihuoneessa, olisimme yhtä hyvin voineet olla Afrikassa: kukaan muu kuin Dogger ei käynyt siellä koskaan.

Katon avoimet tuuletusruudut päästivät iltapäiväauringon säteitä sisälle, missä me seisoimme istutuspenkkien ja guttaperkkaletkujen keskellä.

"Mikä painaa mieltäsi, Dogger?" kysyin kepeään äänensävyyn ja yritin kuulostaa vähän Väiski Vemmelsääreltä - mutta ei liikaa.

"Poliisi," hän sanoi. "Minun pitää saada tietää miten paljon kerroit niille siitä".

"Olen miettinyt ihan samaa", sanoin. "Sinä ensin."

"Niin, se komisario Hewitt. Hän kyseli minulta siitä mitä aamuyöllä tapahtui."

"Niin minultakin", sanoin. "Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Flavia-neiti, olen kamalan pahoillani. Mutta minun oli pakko kertoa että herätit minut ja kerroit ruumiista ja sitten menimme yhdessä puutarhaan."

"Hän tiesi sen jo."

Doggerin kulmakarvat kohosivat ylöspäin kuin kaksi lokkia.

"Ihanko totta?"

"Juu. Koska olin kertonut sen hänelle."

Dogger päästi pitkän ja verkkaisen vihellyksen.

"Eli et kertonut hänelle siitä metakasta työhuoneessa?"

"En tietenkään! Millaisena sinä minua oikein pidät?"

"Älä mainitse siitä asiasta kenellekään. Ikinä!"

Tästähän oli tulossa oikein sievä soppa. Dogger halusi liittoutua kanssani, jotta emme paljastaisi kaikkia tietojamme poliisille. Ketä hän suojeli? Itseään? Isää? Vai ehkä minua?

En voinut kysyä häneltä suoraan. Päätin yrittää toista taktiikkaa.

"En tietenkään mainitse", sanoin. "Mutta miksi?"

Dogger nosti maasta puutarhalapion ja alkoi mättää mustaa multaa ruukkuun. Hän ei katsonut minuun päin, mutta hänen leukansa asennosta näki selvästi, että hänellä oli asiasta varma näkemys.

"On asioita, jotka pitää tietää", hän sanoi lopulta. "Ja sitten on asioita, joita ei pidä tietää."

"Niin kuin mitä?" uskaltauduin kysymään.

Doggerin kasvojenpiirteet pehmenivät ja hän melkein hymyili.

"Alahan laputtaa", hän sanoi.

Laboratoriossa otin sanomalehtipaperilla käärityn paketin taskusta ja avasin sen taitokset varovasti.

Murahdin harmistuneena: pyöräilyn ja muurin yli kiipeilyn jäljiltä todistusaineistoni oli murusina.

"Voi ei, mikä sotku", sanoin itsekseni. "Mitä ihmettä minä nyt teen?"

Sujautin höyhenen varovasti kirjekuoreen ja panin sen kaappiin, jossa oli Tar de Lucen kirjeitä ajalta, jolloin Harriet oli minun ikäiseni. Kukaan ei varmasti osaisi etsiä sieltä, ja sitä paitsi happamat kasvot saa parhaiten piilotettua oopperan lavalle, niin Daffy kerran sanoi.

Tuhoutuneesta ulkomuodostaan huolimatta hajonnut leivonnainen muistutti minua siitä, etten ollut syönyt mitään koko päivänä. Ilmeisesti jonkin Buckshawin muinaisen säännön mukaan rouva Mullet valmisti aina illallisen aiemmin päivällä, ja se lämmitettiin uunissa ja nautittiin yhdeksältä illalla.

Minulla oli niin hirveä nälkä, että olisin voinut syödä vaikka, no, vaikka palasen rouva Mulletin ällöttävää vanilja-vanukaspiirasta. Omituista: hän oli kysynyt minulta aiemmin, juuri ennen kuin isä oli pyörtynyt, oliko piirakka maistunut minulle. Mutta minä en ollut syönyt sitä.

Silloin neljältä aamulla kun olin mennyt keittiön poikki - vain hetkeä ennen kuin löysin kuolleen miehen kurkkupenkistä - piirakka oli vielä ikkunalaudalla, minne rouva Mullet oli pannut sen jäähtymään. Ja siitä oli leikattu palanen.

Siinäpä tosiaan puuttuva palanen!

Kuka sen oli saattanut ottaa? Asia oli ihmetyttänyt minua jo silloin. Se ei voinut olla isä eikä Daffy eikä Feely: he kaikki söisivät mieluummin vaikka matoja paahtoleivän päällä kuin rouva Mulletin kirottua vaniljapiirasta.

Se ei voinut myöskään olla Dogger: hän ei ole niitä miehiä jotka ottavat omatoimisesti jälkiruokaa. Ja jos rouva Mullet olisi tarjonnut palan Doggerille, hän ei olisi luullut että minä söin sen, eihän?

Kävelin portaat alakertaan ja menin keittiöön. Piirakka oli kadonnut.

Ikkuna oli yhä yläasennossa, juuri niin kuin rouva Mullet sen oli jättänyt. Oliko hän vienyt lopun piiraan kotiin miehelleen Alfille?

Ajattelin että voisin soittaa hänelle ja kysyä, mutta sitten muistin isän puhelimenkäytölle asettamat rajoitukset.

Isä oli sitä sukupolvea, joka halveksi "sitä kojetta", niin kuin hän puhelinta kutsui. Hän ei osannut suhtautua puhelimeen luontevasti, ja hän suostui puhumaan siihen ainoastaan äärimmäisissä olosuhteissa.

Ophelia oli kerran kertonut minulle, että jopa tieto Harrietin kuolemasta oli pitänyt lähettää sähkeenä, koska isä ei suostunut uskomaan mitään jos siitä ei ollut mustaa valkoisella. Buckshawin puhelinta sai käyttää vain tulipalon tai vakavan sairaustapauksen yhteydessä. Aina muulloin "sen kojeen" käyttöön piti saada isän lupa; sen säännön olimme sisäistäneet jo kun opimme kömpimään pois pinnasängystä.

Eli minun täytyisi odottaa huomiseen ennen kuin voisin kysyä rouva Mulletilta piiraasta.

Hain ruokakomerosta limpun ja leikkasin siitä paksun viipaleen. Levitin sille voita ja ripsottelin päälle paksun kerroksen fariinisokeria. Taitoin leipäviipaleen kahtia, ja sitten vielä toisen kerran kahtia, ja kummallakin kerralla painoin sen kämmenellä litteäksi. Työnsin sen uuniin ja odotin sen aikaa kun minulta kesti laulaa kolme säkeistöä laulusta "Sua kaakku jo oottais jos tulostas kertonut sä oisit".

Ei se mikään oikea pulla ollut, mutta sai kelvata.