Bishop's Laceyn yleinen kirjasto sijaitsi Cow Lanella, joka oli High Streetiltä joelle päin viettävä puiden varjostama kapea tie. Alkuperäinen kirjastorakennus oli vaatimaton Yrjöjen aikainen musta tiilitalo, josta otettu värivalokuva oli kerran ollut Country Life -lehden kannessa. Talon oli Bishop's Laceylle lahjoittanut lordi Margate, joka oli paikkakunnan poikia ja menestynyt elämässä (kuten myös vanha kunnon Adrian Chipping); hän oli saanut mainetta ja omaisuutta toimittamalla buurisotien aikana yksinoikeudella BeefChipsejä, purkitettua häränlihasäilykettä, hänen majesteettinsa hallitukselle.

Kirjasto oli ollut oikea rauhan tyyssija vuoteen 1939 asti. Tuolloin, sen ollessa suljettuna korjaustöiden takia, siellä syttyi tulipalo, kun kasa maalarinrättejä syttyi itsestään palamaan Neville Chamberlainin pitäessä Britannian kansalaisille kuuluisaa puhettaan, jossa totesi: "Niin kauan kuin sota ei ole syttynyt, on toivoa että se saadaan estettyä." Koska koko Bishop's Laceyn aikuisväestö oli kokoontunut vastaanotinten ääreen, kuuden hengen vapaapalokunta mukaan luettuna, kukaan ei huomannut tulenkajoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Siinä vaiheessa kun palokuntalaiset saapuivat käsikäyttöisen vesipumppunsa kanssa, jäljellä oli vain savuava tuhkakasa. Onneksi kaikki kirjat olivat turvassa, sillä ne oli viety väliaikaisiin varastotiloihin.

Sitten syttyi sota ja aselepoa seurasi yleinen väsymys, eikä alkuperäisen rakennuksen tilalle rakennettukaan uutta. Sen paikalla oli nyt rikkaruohojen valtaama maaläntti Cater Streetillä, aivan Thirteen Drakesin kulman takana. Tontti oli lahjoitettu ikuisiksi ajoiksi Bishop's Laceyn kyläläisille, joten sitä ei voinut myydä, ja aikoinaan väliaikaisiksi ajatellut varastotilat olivat nyt muuttuneet yleisen kirjaston pysyväksi kodiksi Cow Lanella.

Kääntyessäni High Streetiltä näin kirjaston, matalan lasitiili- ja laattaseinäisen laatikon, joka rakennettiin 1920-luvulla autonäyttelytilaksi. Yhdellä seinällä räystään alla roikkui vielä alkuperäisiä emalikylttejä, joissa luki muinaisia automerkkien nimiä kuten Wolseley ja Sheffield-Simplex, kuitenkin sen verran korkealla etteivät ne houkutelleet varkaita tai ilkivallantekijöitä.

Viimeinen Lagonda oli rullannut näyttelytilan ovesta ulos jo neljännesvuosisata sitten, ja nyt rakennus oli lysähtänyt ja käynyt kolhiintuneeksi ja rikkinäiseksi kuin palvelijoiden huoneisiin päätyvät astiat.

Kirjaston takana, vanhan näyttelytilan ja joen viertä kulkevan käyttämättömän hinauspolun välillä, oli siellä täällä heinikossa rapistuneita ulkorakennuksia, jotka seisoivat kuin hautakivet maaseutukirkon ympärillä. Monissa noista maalattiaisista hökkeleistä säilytettiin kirjoja, joita oli pidetty vuosia sitten tuhoutuneessa ja paljon nykyistä suuremmassa Yrjöjen aikaisessa kirjastorakennuksessa. Ennen nuo väliaikaiseksi tarkoitetut hämärät vajat olivat olleet moottorinkorjauspajoja; nykyisin niissä säilytettiin hyllyittäin ihmisten unohtamia kirjoja, joiden aihepiiri luki hyllynreunassa: Historia, Maantiede, Filosofia, Luonnontiede. Puisissa vajoissa tuntui yhä vanhan moottoriöljyn, ruosteen ja alkeellisten vesiklosettien tuoksahdus, ja niitä sanottiinkin kirjaliitereiksi - ymmärsin hyvin miksi! Menin sinne usein lukemaan, ja Buckshawin kemianlaboratorion ohella ne olivat lempipaikkani maailmassa.

Näissä mietteissä saavuin kirjaston etuovelle ja käänsin ovennuppia.

"Hiivatti!" minulta pääsi. Ovi oli lukossa.

Kun astuin sivummalle kurkistaakseni ikkunasta sisään, huomasin ikkunalasissa mustalla liidulla käsin sutaistun kyltin, jossa luki SULJETTU.

Suljettu? Nythän oli lauantai. Kirjasto oli auki torstaista lauantaihin kello 10.00-14.30; aukioloajat oli merkitty selvästi mustakehyksiseen tauluun oven vieressä. Oliko neiti Pickerylle tapahtunut jotain?

Temmoin ovea ja jyskytin sitä kunnolla. Painoin kämmenet kuppeina lasia vasten ja tirkistelin sisään, mutta en nähnyt muuta kuin tomuhiukkasten läpi kulkevia valonsäteitä, jotka osuivat romaaneihin hyllyillä.

"Neiti Pickery!" minä huusin, mutten saanut vastausta.

"Hiivatti!" sanoin uudestaan. Nyt minun täytyisi tehdä tutkimukseni toisena päivänä. Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa.

Eipäs kun kahdeksana päivänä viikossa.

Tiesin että neiti Pickery asui Shoe Streetillä. Jos jättäisin polkupyöräni tähän ja oikaisisin kirjaston takaa ulkorakennusten välistä, päätyisin Thirteen Drakesin taakse ja neiti Pickeryn pikku talon viereen.

Lähdin kulkemaan pitkässä märässä ruohikossa varovasti, sillä en halunnut kompastua ruosteisiin koneenosiin joita lojui siellä täällä kuin dinosauruksenluita Gobin autiomaassa. Daphne oli kuvaillut minulle jäykkäkouristuksen oireita: yksi ainoa vanhasta autonratista saatu naarmu saisi suuni vaahtoamaan ja panisi minut haukkumaan kuin koira, ja sitten pelkkä veden näkeminen saisi minut kaatumaan maahan kouristuksen vallassa. Olin juuri harjoittelemassa sylkiklöntin keräämistä suuhun, kun kuulin puhetta.

"Mary, miten saatoit antaa hänen tehdä niin?" Majatalon pihasta kuului nuoren miehen puhetta.

Painauduin litteäksi puunrunkoa vasten ja kurkistin sen takaa. Puhuja oli Ned Cropper, Thirteen Drakesin apupoika.

Ned! Pelkällä Nedin ajattelulla oli Opheliaan samanlainen vaikutus kuin pistoksella puudutusainetta. Hän oli keksinyt jostain, että Ned näytti aivan Dirk Bogardelta, mutta minä en nähnyt heissä muuta yhdennäköisyyttä kuin että molemmilla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa ja molemmat käyttivät hiusvoidetta.

Ned istui majatalon takaoven vieressä oluttynnyrin päällä, ja viereisen tynnyrin päällä istui tyttö jonka tunnistin Mary Stokeriksi. He eivät katsoneet toisiinsa. Ned kaivoi keskittyneesti kengänkannalla maata, Mary taas piti käsiä sylissä yhteen puserrettuina ja tuijotti eteensä tyhjin silmin.

Vaikka Ned oli puhunut nopeasti ja matalalla äänellä, erotin silti joka sanan. Thirteen Drakesin rapattu seinä heijasti ääniä tehokkaasti.

"Minähän sanoin jo sinulle, etten mahtanut sille mitään. Hän yllätti minut takaapäin kun olin vaihtamassa lakanoita hänen sänkyynsä", Mary sanoi Nedille.

"No mikset alkanut kiljua? Tiedän että pystyt herättämään vainajatkin, jos vain haluat."

"Et taida tuntea isäukkoani kunnolla. Jos hän tietäisi mitä se tyyppi teki, hän nylkisi minut!"

Mary sylkäisi maahan.

"Mary!" Huuto kuului sisältä majatalosta, mutta vyöryi silti pihamaan yli kuin ukkosen jyrähdys. Se oli Maryn isä, Tully Stoker, jonka epätavallisen kuuluvalla äänellä oli tärkeä rooli kylän akkojen kaikkein pöyristyttävimmissä tarinoissa.

"Mary!"

Mary pomppasi jaloilleen huudon kuullessaan.

"Tullaan!" hän huusi. "Tulossa ollaan!"

Mary seisoi päättämättömänä paikallaan. Yhtäkkiä hän singahti kuin kyy Nedin luo, suikkasi suukon tämän suulle ja katosi pimeään oviaukkoon esiliinaansa hulmauttaen kuin viittaansa heilauttava velho.

Ned istui hetken paikoillaan, pyyhki sitten suunsa kämmenselällä ja alkoi pyörittää tynnyriä toisten tyhjien tynnyrien luo majatalon pihan laitaan.

"Heippa, Ned!" minä huusin, ja hän kääntyi hämillisen oloisena. Hän takuulla mietti, olinko kuullut hänen juttelevan Maryn kanssa tai nähnyt pusun. Päätin antaa hänen olla epätietoisuudessa.

"Kaunis päivä tänään", sanoin omituisesti virnistäen.

Ned tiedusteli vointiani, ja sitten tarkassa arvojärjestyksessä ensin isän ja sitten Daphnen vointia.

"He voivat hyvin", minä sanoin.

"Entäs Ophelia-neiti?" hän kysyi ja pääsi lopulta itse asiaan.

"Opheliako? Jos totta puhutaan, olemme hänestä aika huolissamme."

Ned säpsähti aivan kuin ampiainen olisi lentänyt hänen sieraimeensa.

"Niinkö? Mikäs hänellä on? Toivottavasti ei mitään vakavaa."

"Hän on muuttunut aivan vihreäksi. Luulisin että se on kloroosia. Tohtori Darby arvelee samaa", minä selitin.

Francis Grose kutsuu vuoden 1811 Kansankielen sanakirjassa kloroosia "rakkauskuumeeksi" ja "neitsyen oireyhtymäksi". Tiesin että Ned ei saisi kapteeni Grosen kirjaa käsiinsä yhtä helposti kuin minä. Onnittelin itseäni mielessäni.

"Ned!"

Taas Tully Stoker. Ned astahti ovelle päin.

"Kerro Ophelialle että kyselin hänen kuulumisiaan", hän sanoi.

Näytin hänelle Winston Churchillin voitonmerkkiä. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä.

Shoe Street johti High Streetiltä joelle, aivan niin kuin Cow Lanekin. Kadun puolivälissä oli neiti Pickeryn Tudorin aikainen talo, joka olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla suoraan palapelirasian kannesta. Siinä oli olkikatto ja kalkitut seinät ja vinoruutuiset lyijypuitteiset ikkunat ja punaiseksi maalattu kaksiosainen ovi; se oli oikea taiteilijan unelma ristikkorakenteisine seinineen, ja se näytti kelluvan kuin taitavasti rakennettu vanha laiva vanhanaikaisten kukkien meressä - siellä oli vuokkoja, salkoruusuja, puutarhaneilikoita, maariankelloja ja muita, joiden nimiä en tiennyt.

Roger, neiti Pickeryn oranssinpunainen kollikissa, hiipi talon etuportaille ja tarjosi mahaansa rapsutettavaksi. Minä tottelin.

"Kiltti poika, Roger", sanoin. "Missä neiti Pickery on?"

Roger hiippaili muualle etsimään jotain kiinnostavampaa, ja minä koputin ovelle. Ei vastausta.

Kiersin takapihalle. Ketään ei ollut kotona.

Palattuani High Streetille seisahduin katselemaan apteekin ikkunan vanhoja likaisia lasipulloja, ja olin juuri ylittämässä Cow Lanea, kun satuin vilkaisemaan vasemmalle ja huomasin jonkun menevän kirjastoon. Levitin käsivarret sivulle siiviksi ja muutin kurssia. Mutta kun pääsin kirjaston ovelle, näkemäni ihminen oli jo mennyt sisälle. Käänsin ovennuppia, ja tällä kertaa ovi aukesi.

Näin naisen, joka työnsi laukkunsa kaappiin ja asettui sitten pöydän taakse, ja tajusin että en ollut nähnyt häntä koskaan aiemmin. Hänen ryppyiset kasvonsa toivat mieleen edellisvuotiset omenat, joita toisinaan löytää talvitakin taskusta.

"Niin?" nainen sanoi ja kurkisti silmälasiensa yli. Niin varmaan opetetaan kirjastotieteen kuninkaallisessa akatemiassa. Silmälasit näyttivät harmahtavilta, aivan kuin niitä olisi liotettu yön yli viinietikassa.

"Luulin että neiti Pickery olisi täällä", sanoin.

"Neiti Pickery on joutunut lähtemään muualle henkilökohtaisten perhesyiden takia."

"Vai niin."

"Niin, todella surullista. Hänen Nether-Wolseyssa asuvalle Hetty-siskolleen sattui onnettomuus ompelukoneen kanssa. Ensimmäisten päivien ajan näytti siltä, että hän paranisi täysin, mutta sitten tuli käänne huonompaan ja nyt näyttää siltä, että hän saattaa menettää yhden sormen. Todella ikävä juttu, ja kun hänellä on vielä ne kaksosetkin. Neiti Pickery tietysti¼"

"Ymmärrän", sanoin.

"Minä olen neiti Mountjoy ja autan mielelläni neiti Pickeryn sijasta."

Neiti Mountjoy! Eläkkeellä oleva neiti Mountjoy! Olin kuullut tarinoita neiti Mountjoysta ja kauhun aikakaudesta. Hän oli ollut Bishop's Laceyn yleisen kirjaston johtavana kirjaston- hoitajana jo silloin, kun Nooa seilasi paatillaan. Ulospäin hän oli oikein hurmaava, mutta sisältä oikea "pahantahtoisuuden palatsi". Tai niin minulle oli kerrottu. (Asialla oli taas rouva Mullet, joka oli lukenut rikosromaaneja.) Kyläläiset pyysivät edelleen iltarukouksissaan, että neiti Mountjoy pysyisi eläkkeellä.

"Miten voin auttaa sinua, kultaseni?"

Jos minä jotain todella halveksun, niin sitä että minua kutsutaan kultaseksi. Sitten kun kirjoitan suuren mestariteokseni, Tutkielman kaikista myrkyistä, aion mainita syanidia käsittele- vässä luvussa aineen käyttötarkoituksesta seuraavaa: "Parantaa erityisen tehokkaasti henkilöt, jotka käyttävät toisista nimitystä kultaseni."

Toisaalta yksi elämänohjeeni kuuluu näin: jos haluat jotain, pidä mölyt mahassa.

Hymyilin vienosti ja sanoin: "Haluaisin tutkia sanomalehtiarkistoa."

"Sanomalehtiarkistoa!" neiti Mountjoy sanoi innostuneena. "Sinä se taidatkin tietää vaikka mitä, kultaseni?"

"Pitää paikkansa", vastasin ja yritin näyttää vaatimattomalta.

"Tiedänhän minä."

"Sanomalehdet on järjestetty ilmestymisjärjestykseen Drummond-huoneeseen; ne ovat talon länsipuolella tuolla perällä, ensin vasempaan ja sitten portaat ylös", hän sanoi ja huiskautti kättään.

"Kiitos", sanoin ja lähdin jo portaita kohti.

"Ellet sitten kaipaa jotain viimevuotisia lehtiä vanhempaa. Siinä tapauksessa pitää mennä yhteen ulkorakennuksista. Mitä sinä tarkalleen ottaen etsit?"

"En oikein tiedä", vastasin. Mutta hetkinen, tiesinhän minä!

Mitä se vieras mies sanoikaan isän työhuoneessa?

"Twining¼ se vanha käppänä on ollut kuolleena¼" Miten lause jatkui?

Saatoin kuulla lipevän äänen mielessäni: "Se vanha käppänä on ollut kuolleena¼ kolmekymmentä vuotta!"

"Tuhatyhdeksänsataakaksikymmentä", sanoin naama peruslukemilla. "Haluaisin tarkastella sanomalehtiä vuodelta tuhatyhdeksänsataakaksikymmentä."

"Ne ovat mitä luultavimmin rakennuksessa jota sanotaan autotalliksi - jos siis rotat eivät ole napostelleet niitä." Hän loi minuun merkitsevän katseen, aivan kuin rottien mainitsemi- nen saattaisi saada minut säntäämään pelosta kirkuen pakoon.

"Menen etsimään. Tarvitsenko avaimen?" kysyin.

Neiti Mountjoy kaiveli hetken työpöydän laatikkoa ja nosti sitten esiin nipun rauta-avaimia, jotka näyttivät siltä että Edmond Dantèsin vanginvartijoilla saattoi olla samanlaiset Monte-Criston kreivissä. Helisytin avaimia iloisesti ja kävelin ovesta ulos.

Autotalliksi kutsuttiin ulkorakennusta, joka sijaitsi kauimpana kirjaston päärakennuksesta. Se oli huonokuntoinen rakennus lähellä joenrantaa; sään kuluttamia lautoja ja ruostunutta aaltopeltiä, joiden päällä kasvoi sammalta ja viiniköynnöstä. Kun autonäyttelytila vielä oli ollut voimissaan ja toiminnassa, autotallin korjausmontussa vaihdettiin autoihin öljyt ja renkaat, voideltiin pyöränakselit ja hoidettiin muut hienosäädöt.

Sittemmin unohdus ja sää olivat kuluttaneet rakennusta niin, että se muistutti lähinnä metsän siimeksessä piilottelevaa erakonmajaa.

Käänsin avainta lukossa ja ovi aukeni ruosteisesti narahtaen. Astuin hämärään ja varoin astumasta lattian keskellä olevaan monttuun, jossa mekaanikot olivat työskennelleet - vaikka sitä nyt peittivät raskaat lankut, se hallitsi silti tilaa edelleen.

Rakennuksessa tuntui pistävä ja väkevä haju, jossa oli enemmän kuin aavistus ammoniakkia, aivan kuin lattialankkujen alla elelisi pieniä eläimiä.

Cow Lanen puoleisesta seinästä puolet vei kokoon taittuva ovi, joka oli nyt teljetty kiinni mutta jonka kautta autot ennen ajettiin sisään ja korjausmontun päälle. Ikkunoita oli neljä, ja ne oli jostain ihmeen syystä maalattu aavemaisella punaisella maalilla, jonka läpi päivänvalo tihkui värjäten tilan hämmentä- västi verenpunaiseksi.

Kolmea seinää reunustivat puiset kirjahyllyt, jotka olivat kuin kerrossängyn rungot, ja kussakin oli korkeissa pinoissa kellastuneita sanomalehtiä - The Hinley Chronicle, The West Counties' Advertiser, The Morning Post-Horn - kaikki siististi aikajärjestyksessä ja merkittynä haalistuneilla käsinkirjoitetuilla nimilapuilla.

Löysin 1920-luvun lehdet vaivatta. Otin ylimmän pinkan käsiini ja aloin yskiä, koska naamalleni pölähtävä pölypilvi oli kuin jauhomylly räjähdyksen jälkeen: hiirten nakertelemia sanomalehdenmurusia putoili lattialle kuin paperilunta.

Illalla ohjelmassa olisi kylpy ja pesusienellä pesu, halusin tai en, ajattelin.

Pienellä mäntypuisella pöydällä likaisen ikkunan vieressä oli juuri ja juuri riittävästi valoa ja tilaa, että siihen saattoi levit- tää yhden sanomalehden kerrallaan.

Huomioni kiinnittyi The Morning Postiin: se oli sivukooltaan pienehkö, ja Times of Londonin tavoin sen etusivu oli ahdettu täyteen mainoksia, lyhyitä uutisia ja henkilökohtaisia ilmoituksia, niin kuin tämä:

Kadonnut: ruskeaan paperiin kääritty ja talousnarulla sidottu paketti. Tunnearvoa huolestuneelle omistajalleen. Avokätinen löytöpalkkio.

Vastaukset tunnuksella "Smith" osoitteeseen c/o The White

Hart, Wolverston.

Tai tämä:

Rakas valittuni: meidät on nähty. Samaan aikaan ensi torstaina. Muista vuolukivi. Bruno.

Ja silloin minä muistin! Isä oli käynyt koulua Greyminsterissä¼Ja eikös Greyminster sijainnutkin Hinleyn lähellä? Työnsin The Morning Post-Hornin kauemmas ja otin esiin ensimmäisen neljästä pinkasta The Hinley Chronicleja.

Lehti oli ilmestynyt kerran viikossa, perjantaisin. Sen vuo- den ensimmäinen perjantai osui uudenvuodenpäivään, joten vuoden ensimmäinen numero oli ilmestynyt seuraavalla viikolla, 8. tammikuuta 1920.

Sivutolkulla uutisia lomakaudelta - jouluvieraita mannermaalta, kirkon naisyhdistyksen kokousta lykätty, myynnissä sika "hyvässä lihassa", tapaninpäivän juhlintaa maamiesseuralla, olutpanimon rattaista kadonnut rengas.

Maaliskuun rikosuutiset olivat synkkä kokoelma varkauksia, salametsästystapauksia ja pahoinpitelyjä.

Luin eteenpäin ja sormeni tummuivat musteesta, joka oli kuivunut parikymmentä vuotta ennen syntymääni. Kesä toi tullessaan lisää matkailijoita Manner-Euroopasta, markkinoita, ilmoituksia joissa etsittiin työmiehiä, partioleirejä, kaksi ulkoilmajuhlaa ja useampia tietyöehdotuksia.

Tunnin kuluttua aloin olla epätoivoinen. Näiden lehtien lukijoilla täytyi olla yli-inhimillisen hyvä näkö: teksti oli masentavan pientä pränttiä. Jos jatkaisin tätä vielä pitkään, saisin varmasti jyskyttävän päänsäryn.

Silloin löysin etsimäni:

Suosittu opettaja syöksyi kuolemaan

Maanantaiaamuna sattui järkyttävä onnettomuus, kun 72-vuotias

Grenville Twining, FM (Oxford), latinanopettaja ja arvostettu oppilasasuntolan valvoja Greyminsterin koulussa Hinleyn lähellä, putosi Greyminsterin Anson Housen kellotornista ja menehtyi. Tapauksen todistajat ovat kuvailleet onnettomuutta "yksinkertaisesti käsittämättömäksi".

"Hän kiipesi ylös torniin, meni reunakaiteelle, keräsi kaapunsa ja näytti meille roomalaisen tervehdyksen kämmen alaspäin. 'Vale!' hän huusi alhaalla pihalla seisoville pojille", kertoi kuudetta luokkaa Greyminsterissä käyvä Timothy Greene. "¼ja sitten hän putosi!"

Vale? Sydämeni jätti lyönnin väliin. Sama sana jonka se kuoleva mies henkäisi kasvoilleni! "Hyvästi." Se ei voinut olla sattumaa, eihän? Se olisi liian ihmeellistä. Aivan varmasti näiden asioiden välillä oli yhteys, mutta minkälainen?

Hemmetti! Ajatukseni kiersivät vimmatusti kehää, mutta minulla ei vain leikannut. Autotalli ei varmastikaan ollut paras paikka asian pohtimiseen - miettisin tätä myöhemmin.

Luin eteenpäin:

"Ilmassa lepattava kaapu sai hänet näyttämään taivaasta laskeutuvalta enkeliltä", kertoi Toby Lonsdale, itkuisen oloinen rusoposkinen poikanen jota toverit ohjasivat poispäin, kunnes hän romahti täysin lähistöllä.

Poliisi oli hiljattain kuulustellut herra Twiningia erään kadonneen postimerkin johdosta; kyse oli ainutlaatuisesta ja äärimmäisen arvokkaasta mustasta yhden pennyn postimerkistä, Penny Blackista.

"Asioilla ei ole yhteyttä toisiinsa", kommentoi tohtori Isaac Kissing, joka on toiminut Greyminsterin rehtorina vuodesta 1915. "Ei niin minkäänlaista yhteyttä. Herra Twiningia kunnioittivat ja voisin sanoa jopa rakastivat kaikki, jotka hänet tunsivat."

The Hinley Chroniclen saamien tietojen mukaan poliisi jatkaa molempien tapausten selvittämistä.

Sanomalehti oli päivätty 24. syyskuuta 1920.

Panin sen takaisin paikalleen, astuin ulos ja lukitsin oven. Kun kävin palauttamassa avaimen, neiti Mountjoy istui yhä toimettomana pöytänsä takana.

"Löysitkö sen mitä etsit, kultaseni?" hän kysyi.

"Löysinhän minä", vastasin ja puistelin suurieleisesti pölyä käsistäni.

"Haluatko kertoa vähän tarkemmin?" hän kysyi kainosti.

"Voin ehkä ehdottaa jotain oheislukemista."

Toisin sanoen: hän oli haljeta uteliaisuudesta.

"Kiitos, mutta se ei ole tarpeen, neiti Mountjoy", vastasin. Jostain syystä minusta alkoi yhtäkkiä tuntua kuin sydäntäni olisi revitty ulos rinnasta ja sen tilalle olisi pantu lyijystä tehty jäljennös.

"Onko kaikki hyvin, kultaseni?" neiti Mountjoy kysyi.

"Näytät hieman huonovointiselta."

Huonovointiselta? Minusta tuntui että antaisin kohta ylen. Ehkä olin hermostunut tai yritin tiedostamattani torjua kuvotuksen tunnetta, mutta joka tapauksessa huomasin kauhukseni päästäväni suustani: "Oletteko koskaan kuullut opettaja Twiningista, joka työskenteli Greyminsterin koulussa?"

Neiti Mountjoy haukkoi henkeä. Hänen kasvonsa muuttuivat ensin punaisiksi, sitten harmaiksi, aivan kuin hän olisi syttynyt tuleen siinä silmieni edessä ja palanut tuhkaksi. Hän kaivoi hihastaan pitsinenäliinan, ryttäsi sen palloksi ja työnsi sen suuhunsa, ja hetken aikaa hän vain istui siinä huojuen tuolillaan ja puristaen pitsinenäliinaa hampaidensa välissä kuin 1700-luvulla elänyt merimies jonka jalkaa amputoidaan polven alapuolelta.

Lopulta hän katsoi minuun kostuneilla silmillään ja sanoi vapisevalla äänellä: "Opettaja Twining oli minun enoni."