Viimeiset kolme varttia olin yrittänyt ylipuhua Doggeria, että saisin panna jäitä hänen niskaansa, mutta hän ei antanut lupaa. Vain lepo auttaa, hän vakuutti ja lähti huoneeseensa.

Ikkunastani näin Feelyn, joka lojui huovan päällä etelänurmikolla ja yritti parin Picture Post -lehden avulla saada auringonvalon heijastumaan molemmille poskilleen. Hain isän vanhat armeijanaikaiset kiikarit tarkastellakseni Feelyn ihoa tarkemmin. Kun olin aikani tiiraillut, avasin muistikirjan ja kirjoitin:

Tiistai, 6. kesäkuuta 1950, kello 9.15. Kohteen ulkomuoto edelleen normaali. Aineen antamisesta on 96 tuntia. Oliko seos liian mietoa? Onko kohde immuuni? On yleisesti tiedossa, että Baffininsaaren eskimot ovat vastustuskykyisiä myrkkymuratille. Voiko se tarkoittaa sitä mitä kuvittelen?

En jaksanut miettiä sitä. Oli hankalaa ajatella Feelyä, kun isä ja Dogger pyörivät niin kovasti mielessä. Minun pitäisi saada ajatukseni järjestykseen.

Avasin uuden sivun ja kirjoitin:

Mahdollisia epäiltyjä

ISÄ: Kaikkein paras motiivi. On tuntenut kuolleen miehen melkein koko elämänsä, häntä uhattiin julkisella paljastuksella, hänen kuultiin riitelevän uhrin kanssa vähän ennen murhaa. Kukaan ei tiedä missä hän oli rikoksentekohetkellä. Hewitt on jo pidättänyt hänet ja syyttää murhasta, joten on tiedossa keneen komisarion epäilykset kohdistuvat!

DOGGER: Musta hevonen. En tiedä paljonkaan hänen menneisyydestään, mutta sen tiedän että hän on äärimmäisen uskollinen isälle. Kuuli isän riitelevän Bonepennyn kanssa (niin kuin minäkin) ja päätti ehkä poistaa paljastusuhan. Doggerilla "kohtauksia", jotka vaikuttavat muistiin kohtauksen aikana ja sen jälkeen. Olisiko voinut tappaa Bonepennyn kohtauksen aikana? Saattoiko se olla vahinko? Mutta kuka siinä tapauksessa kalautti häntä päähän?

ROUVA MULLET: Ei motiivia, ellei sitten kosto henkilölle joka jätti kuolleen kurpan keittiön kynnykselle. Liian vanha.

DAPHNE de LUCE ja OPHELIA GERTRUDE de LUCE: (Salaisuutesi on paljastunut, Gertie!) Ajatuskin huvittaa! Nämä kaksi ovat niin syventyneitä kirjoihin ja kuvastimiin, etteivät huomaisi tappaa edes torakkaa omalta päivällislautaseltaan. Eivät tunteneet vainajaa, ei motiivia, ja kuorsasivat suu auki kun Bonepenny kohtasi loppunsa. Näiden kahden vähä-älyisen hölmön osalta asia on selvä.

MARY STOKER: Motiivi: Bonepenny lähenteli häntä asiattomasti Thirteen Drakesissa. Olisiko Mary voinut seurata Bonepennyä Buckshawiin ja päästää hänet päiviltä kurkkumaalla? Tuntuu epätodennäköiseltä.

TULLY STOKER: Bonepenny majaili Thirteen Drakesissa. Kuuliko Tully välikohtauksesta Maryn kanssa? Päätti kostaa? Vai onko maksava asiakas tärkeämpi kuin tyttären kunnia?

NED CROPPER: Ned on ihastunut (muun muassa) Maryyn. Tiesi mitä Bonepenny teki Marylle ja päätti ehkä ottaa tämän hengiltä. Motiivi hyvä, mutta ei todisteita että Ned oli Buckshawissa sinä yönä. Saattoi tappaa Bonepennyn jossain muualla ja tuoda hänet tänne kottikärryillä? Mutta niin saattoi Tullykin. Tai Mary!

NEITI MOUNTJOY: Erinomainen motiivi: uskoo Bonepennyn (ja isän) tappaneen enonsa, opettaja Twiningin. Ikä on ongelma: vaikea kuvitella neiti Mountjoyta painimassa Bonepennyn kokoisen ja vahvuisen miehen kanssa. Ellei hän käyttänyt myrkkyä. Kysymys: mikä on virallinen kuolinsyy? Kertoisiko Hewitt minulle?

KOMISARIO HEWITT: Kuuluu poliisivoimiin. Listalla vain oikeudenmukaisuuden, perinpohjaisuuden ja objektiivisuuden tähden. Ei ollut Buckshawissa kun rikos tehtiin, eikä hänellä ole tunnettua motiivia. (Mutta kävikö hän koulua Greyminsterissä?)

RIKOSYLIKONSTAAPELIT WOOLMER & GRAVES: Sama.

FRANK PEMBERTON: Saapui Bishop's Laceyyn vasta murhan jälkeen.

MAXIMILIAN BROCK: Höperö, liian vanha, ei motiivia.

Luin listan läpi kolme kertaa ja toivoin, etten ollut unohtanut mitään. Silloin hoksasin jotain, mikä sai ajatukseni laukkaamaan. Eikös Horace Bonepennyllä ollutkin diabetes? Olin löytänyt hänen matkalaukustaan Thirteen Drakesissa insuliinia lääkepulloissa, mutta ruisku puuttui. Oliko Bonepenny hukannut sen? Vai oliko se varastettu?

Bonepenny oli matkustanut mitä luultavimmin lautalla Norjan Stavangerista Newcastle-upon-Tyneen, ja sieltä rautatietä Yorkiin, missä hän vaihtoi junaa Doddingsleyyn. Doddingsleysta hän matkusti Bishop's Laceyyn joko linja- tai vuokra- autolla.

Ja sikäli mikäli minä tiesin, hän ei ollut syönyt mitään koko sinä aikana! Hänen huoneestaan löytyneet piirakanrippeet olivat peräisin piiraasta, johon piilotettuna hän toi salaa jänkäkurpan Englantiin (höyhen todisti sen). Eikös Tully Stoker kertonut komisariolle, että hänen vieraansa tilasi lasillisen majatalon baarissa? Kyllä vain - mutta ruoasta ei ollut mitään puhetta!

Entäpä jos Bonepenny tuli Buckshawiin, uhkaili isää, ja käveli sitten ulos keittiön kautta - ja niin hän melko varmasti tekikin - ja sattui huomaamaan vaniljavanukaspiiraan ikkunalaudalla? Entäpä jos hän leikkasi itselleen viipaleen, hotkaisi sen, meni ulos ja joutui šokkiin? Rouva Mulletin vaniljapiirailla oli sama vaikutus meihin kaikkiin Buckshawissa, eikä kellään meistä edes ole diabetesta!

Entäpä jos kaikki johtuikin rouva Mulletin piiraasta? Pelkkä typerä tapaturma? Entäpä jos kaikki listallani olivat viattomia? Jos Bonepennyä ei murhattukaan?

Mutta Flavia, sanoi surumielinen ja hiljainen ääni sisälläni, jos tuo oli totta, miksi komisario Hewitt sitten pidätti isän ja pitää häntä vangittuna?

Vaikka nenäni vuoti edelleen ja silmäni vetistivät, arvelin että kanalääkkeeni alkoi ehkä vaikuttaa. Luin uudestaan läpi listan epäillyistä ja mietin pääni puhki.

En päässyt puusta pitkälle. Lopulta päätin mennä ulos, istua ruohikkoon, haukata raitista ilmaa ja ajatella jotain ihan muuta: ajattelisin vaikka typpioksiduulia (N2O) eli ilokaasua

- se oli jotain mitä Buckshaw ja sen asukkaat kipeästi kaipasivat.

Ilokaasu ja murha tuntuivat aika erikoiselta parivaljakolta, mutta olivatko ne sittenkään?

Ajattelin ihailemaani Marie Anne Paulze Lavoisieria, yhtä kemian suurista nimistä, jonka muotokuva komeili muiden kuolemattomien joukossa makuuhuoneeni peilissä, ja siinä hänen hiuksensa olivat kuin kuumailmapallo ja hänen aviomiehensä katseli häntä palvovasti eikä näyttänyt välittävän hänen hupsusta kampauksestaan. Marie Anne oli nainen, joka tiesi että suru ja hupsuus kulkevat usein käsi kädessä. Muistelin että tämä tapahtui Ranskan vallankumouksen aikana Marie Annen aviomiehen Antoinen laboratoriossa: he olivat juuri tukkineet kaikki avustajansa ruumiinaukot pihkalla ja mehiläisvahalla, käärineet hänet kiiltävään silkkikankaaseen kääröksi ja käskeneet hänen hengittää oljen läpi Lavoisierin mittauslaitteisiin, ja juuri kun Marie Anne oli tekemässä muistiinpanoja kokeen etenemisestä, virkavalta potkaisi oven sisään, syöksyi huoneeseen ja raahasi Marie Annen aviomiehen giljotiiniin.

Olin kerran kertonut tämän synkällä tavalla huvittavan jutun Feelylle.

"Yleensä esikuvia kaipaavat ihmiset, jotka asuvat maalaismökeissä", Feely oli tuhahtanut kopeasti.

En tosiaan päässyt puusta pitkälle. Ajatukseni olivat yhtä sekasotkua, kuin oljet heinäsuovassa. Minun pitäisi saada jonkinlainen katalysaattori, jotain sellaista mitä Gustav Kirchhoff löysi. Hän keksi, että jos tärkkelystä keittää vedessä, se pysyy tärkkelyksenä, mutta jos lisätään vain pari pisaraa rikkihappoa, tärkkelys muuttuu glukoosiksi. Tein kokeen kerran uskoakseni että asianlaita todella oli niin, ja niinhän se oli. Multa pysyy multana; tärkkelys muuttuu sokeriksi. Minulle oli avautunut pieni ikkunaluukku luomakuntaan.

Palasin sisälle taloon, joka tuntui nyt kummallisen äänettömältä. Pysähdyin salongin ovelle kuuntelemaan, mutta en kuullut Feelyn soittavan pianoa enkä Daffyn kääntelevän sivuja. Avasin oven.

Huone oli tyhjä. Silloin muistin siskojeni puhuneen aamiaisella, että he kävelisivät Bishop's Laceyyn postittamaan isälle kirjoittamiaan kirjeitä. Rouva Mullet oli jossain keittiön syövereissä ja Dogger yläkerrassa lepäämässä, mutta muuten olin aivan yksin Buckshawin huoneissa, kenties ensimmäistä kertaa eläissäni.

Napsautin radion päälle seurakseni, ja kojeen lämmettyä musikaalin sävelet täyttivät huoneen. Se oli Gilbertin ja Sullivanin Mikado, yksi suosikeistani. Kylläpä olisi hienoa, muistin joskus ajatelleeni, jos Feely, Daffy ja minä osaisimme olla yhtä iloisia ja huolettomia kuin Yum-Yum ja hänen kaksi sisartaan?

Olemme kolme iloista siskoa,

ja hupia täynnä elo on,

olemme kolmikko huoleton,

kolme iloista siskoa!

Hymyilin kun kuuntelin noiden siskosten laulua:

Elämä on ilon aikaa,

kaikkialla nauru raikaa, riemua täynnä olemme, me kolme iloista siskoa!

Annoin musiikin kietoa minut syleilyynsä ja heittäydyin pulleaan nojatuoliin niin että jalkani roikkuivat käsinojan yli - luonto on tarkoittanut, että musiikkia kuunnellaan siinä asennossa - ja ensimmäistä kertaa moneen päivään tunsin niskalihasteni rentoutuvan.

Vaivuin varmaan hetkeksi uneen, tai kenties vain unelmiin, mutta kun havahduin, pääpyöveli Ko-Ko lauloi parhaillaan:

Hän vankityrmässä lojua voi

ei hälle vapauden kellot soi...

Sanat toivat mieleeni isän, ja silmiin tulvahtivat kyynelet. Elämä ei ollut mikään musikaali, ajattelin. Se ei ollut täynnä hupia, emmekä Daffy, Feely ja minä olleet kolme iloista siskoa. Me olimme kolme tyttöä, joiden isää syytettiin murhasta. Pomppasin ylös tuolista sammuttamaan radiota, mutta juuri, kun kurotin katkaisijaa kohti, pääpyövelin ääni vyöryi kolkkona kaiuttimista:

Yhtä vain tavoittelen,

muusta välitä mä en,

että on rikos ja rangaistus samasta puusta, rikos ja rangaistus samasta puusta.

Rikos ja rangaistus samasta puusta. Tietenkin! Flavia, oi Flavia! Miten olet voinut olla niin sokea?

Jokin loksahti kohdalleen päässäni, aivan kuin teräksinen kuulalaakeri olisi tipahtanut kristallimaljakkoon, ja tiesin yhtä varmasti kuin oman nimeni, miten Horace Bonepenny oli murhattu.

Piti selvittää vain yksi asia (tai oikeastaan kaksi, tai korkeintaan kolme), ja sitten tämän koko tapauksen voisi panna pakettiin kuin makeisrasian, sitoa päälle punaisen rusetin ja ojentaa komisario Hewittille. Kun hän kuulisi selvitykseni, hän päästäisi oitis isän vankilasta.

Rouva Mullet seisoi keittiössä kana kädessä.

"Rouva Mullet", minä sanoin. "Saanko puhua suoraan?" Hän vilkaisi minuun ja pyyhki käsiä esiliinaan.

"Tietenkin, kultaseni. Etkös sinä aina puhu?"

"Asiani koskee Doggeria."

Rouva Mulletin hymy hyytyi, ja hän kääntyi hääräämään narun kanssa, jolla oli sitomassa lintua.

Naru katkesi ja rouva Mullet alkoi pulista: "Narukaan ei ole enää sellaista kuin ennen. Ennen kaikki oli paremmin. Juuri viime viikolla sanoin Alfille siitä nyöristä, jota hän oli ostanut paperikaupasta, että..."

"Rouva Mullet", minä sanoin. "Minun on saatava tietää yksi asia. On kyse elämästä ja kuolemasta."

Rouva Mullet katsoi minua lasiensa yli kuin mikäkin kirkonisä, ja ensimmäistä kertaa hänen seurassaan tunsin itseni aivan pikkutytöksi.

"Tehän sanoitte kerran, että Dogger on ollut vankilassa ja joutunut syömään rottia ja että häntä on kidutettu."

"Se on totta, kultaseni", hän sanoi. "Vaikka Alf kyllä sanoi, etten olisi saanut lipsauttaa sitä. Mutta ei puhuta siitä enää koskaan. Dogger paran hermot ovat aivan riekaleina."

"Miten te sen tiedätte? Sen vankilajutun siis."

"Katsos kun meidän Alf oli myös armeijassa. Hän oli palveluksessa samaan aikaan kuin Dogger ja herra eversti. Hän ei kyllä puhu siitä. Eivät ne yleensä puhu. Alf pääsi ehjänä kotiin, ei muuta vaivaa kuin pahoja unia, mutta monille kävi heikommin. Armeija on vähän kuin veljeskunta, niin kuin yksi ja sama mies olisi levitetty ympäri maailman kuin ohut hillokerros. He aina tietävät, missä heidän vanhat kaverinsa ovat ja mitä niille on tapahtunut. Se on aavemaista - henkimaailman juttuja."

"Tappoiko Dogger jonkun?" minä kysyin suoraan.

"Varmasti, kultaseni. Ne kaikki tappoivat. Sen takia ne olivat siellä."

"Niin mutta vihollisten lisäksi."

"Dogger pelasti isäsi hengen", rouva Mullet sanoi. "Monellakin tavalla. Dogger oli lääkintäapulainen tai joku sellainen, ja hyvä siinä hommassa. Hän kuulemma kaivoi luodin pois isäsi rinnasta, ihan sydämen vierestä. Ja juuri kun hän oli ompelemassa haavaa umpeen, joku ilmavoimien tyyppi sekosi taisteluväsymyksen takia. Riehui veitsi kädessä ja uhkasi kaikkia lääkintäteltassa. Dogger pysäytti hänet."

Rouva Mullet kiristi viimeisen solmun ja naksautti saksilla narunpäät lyhyiksi.

"Pysäytti hänet?"

"Niin, kultaseni. Pysäytti hänet."

"Ai tappoi?"

"Jälkeenpäin Dogger ei muistanut koko tapausta. Hänellä oli yksi niistä hetkistään, tiedäthän, ja..."

"Ja isä luulee että sama on tapahtunut taas, että Dogger on pelastanut hänen henkensä tappamalla Horace Bonepennyn!

Ja siksi isä ottaa syyt niskoilleen!"

"En minä siitä tiedä. Mutta se olisi kyllä aivan herra everstin tapaista."

Niin sen oli pakko olla; mitään muuta selitystä ei voinut olla. Mitä isä sanoikaan, kun kerroin että myös Dogger kuuli kun hän riiteli Bonepennyn kanssa? "Sitä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta." Juuri niin hän sanoi.

Oikeastaan se oli hassua - melkeinpä hullunkurista - vähän kuin suoraan Gilbertin ja Sullivanin musikaalista. Minä olin lavastanut itseni syylliseksi suojellakseni isää. Isä esiintyi syyllisenä suojellakseen Doggeria. Kysymys kuului: ketä Dogger suojeli?

"Kiitos, rouva Mullet", minä sanoin. "Tämä keskustelu oli täysin luottamuksellinen. En puhu tästä kenellekään."

"Naisten juttuja", sanoi rouva Mullet ja hymyili merkitsevästi. Se "naisten juttuja" oli jo liikaa. Liian toverillista, liian väheksyvää. Jokin ei-niin-ylevä nosti päätään jossain sieluni syövereissä, ja silmänräpäyksessä minusta tuli Flavia Lettipäinen Kostaja, jonka tehtävänä oli pysäyttää tuo hirvittävä ja väsymätön piirakantekokone.

"Niin juuri", sanoin. "Naisten juttuja. Ja kun nyt tässä naisten juttuja jutellaan, niin on varmaan hyvä hetki kertoa, että kukaan meistä Buckshawin asukkaista ei erityisemmin välitä vaniljavanukaspiiraasta. Totta puhuen me vihataan sitä."

"Voi herttinen, tiedänhän minä sen", rouva Mullet sanoi.

"Ihanko totta?" Olin niin ällikällä lyöty, etten saanut suustani kuin nuo kaksi sanaa.

"Tottahan toki. Kyllä kokki tietää, niin kuin sanotaan, ja kokki se olen minäkin. Olen tiennyt jo Harriet-neidin ajoista lähtien että vaniljavanukas ja de Lucet eivät sovi yhteen."

"Mutta..."

"Ai miksi sitten teen niitä? Koska Alf tykkää saada makoisaa vaniljapiirasta aina silloin tällöin. Harriet-neiti aina sanoi minulle: 'De Lucet ovat korskeaa raparperia ja kärttyisää karviaismarjaa, kun taas sinun Alfisi on pehmeä ja sävyisä vanukasmies. Minä haluan että leivot silloin tällöin vaniljapiirakan muistuttaaksesi meitä siitä miten kopeita me olemme, ja kun me sitten nyrpistelemme piiraalle, vie se kotiin omalle Alfillesi suussa sulavana anteeksipyyntönä.' Ja onhan se sanottava, että olen kantanut kotiin melkoisen määrän anteeksipyyntöjä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana."

"Sitten ei enää tarvita enempiä anteeksipyyntöjä", minä sanoin.

Ja pakenin. Häivyin hippulat vinkuen.