Komisario Hewitt seisoi laboratoriossani, pyöri hitaasti ympäri ja antoi katseensa pyyhkiä tieteentekovälineitä ja kemikaalikaappeja kuin majakan valokiila. Pyörähdettyään koko kierroksen hän pysähtyi ja pyörähti vielä toiseen suuntaan.

"Suurenmoista!" hän sanoi painokkaasti. "Kerrassaan suurenmoista!"

Suloisesti lämmittävä aurinko paistoi korkeista ruutuikkunoista ja valaisi dekantterilasin, jossa oli kiehumispistettä lähestyvää punaista nestettä. Kaadoin puolet posliinikuppiin ja ojensin sen komisariolle. Hän katseli sitä epäilevän näköisenä.

"Se on teetä", kerroin. "Assamia Fortnum & Masonilta. Kylläkin uudelleen lämmitettyä, toivottavasti ei haittaa."

"Kamarilla ei muuta juodakaan kuin uudelleen lämmitettyä", hän sanoi. "Sitä minä juon aina."

Hän siemaili teetä, kuljeskeli huoneessa ja katseli kemiallisia tarvikkeitani asiantuntevan kiinnostuneena. Hän otti hyllyltä purkin ja toisenkin ja piteli niitä valoa vasten, ja sitten hän kumartui kurkistamaan Leitzin okulaariin. Huomasin että hänen oli vaikea päästä asiaan.

"Kaunista luuposliinia", hän sanoi lopulta ja nosti teekupin päänsä yläpuolelle lukeakseen sen pohjasta valmistajan nimen.

"Varhaista Spode-posliinia", minä sanoin. "Albert Einstein ja George Bernard Shaw joivat teetä tuosta samaisesta kupista kun kävivät isoenoni Tarquinin luona - mutta eivät tietenkään samalla kertaa."

"Mitäköhän olisi tapahtunut jos he olisivat tavanneet", komisario Hewitt sanoi ja vilkaisi minua.

"Sitä sietää tosiaan miettiä", vastasin ja katsahdin puolestani häntä.

Komisario siemaisi taas teetään. Hän vaikutti jotenkin rauhattomalta, aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain mutta ei löytänyt sopivaa tapaa aloittaa.

"Tämä on ollut hankala tapaus", hän sanoi. "Tai oikeastaan omituinen. Ensin vaikutti siltä että teidän puutarhastanne löytynyt ruumis oli aivan tuntematon. Emme tienneet muuta kuin että mies oli tullut Norjasta."

"Niin tosiaan, se kurppa", sanoin.

"Anteeksi mikä?"

"Se kuollut jänkäkurppa meidän keittiön kynnyksellä. Jänkäkurppia näkee Englannissa vasta syksyllä. Se oli siis tuotu Norjasta - piirakassa. Siitähän te sen tiesitte, eikö niin?"

Komisario näytti kummastuneelta.

"Ei", hän sanoi. "Bonepennyllä oli jalassaan upouudet kengät, joiden pohjassa oli stavangerilaisen suutarin leima."

"Ahaa", vastasin.

"Siitä päättelimme hänen matkareittinsä melko helposti."

Puhuessaan komisario Hewitt piirteli ilmaan kuvitteellista karttaa. "Tiedustelimme asiaa eri tahoilta Englannissa ja ulkomailla ja saimme selville, että Bonepenny matkusti laivalla Stavangerista Newcastle-upon-Tyneen ja sieltä junalla ensin Yorkiin ja sitten Doddingsleyyn. Doddingsleysta hän otti vuokra-auton Bishop's Laceyyn."

Niinpä! Juuri niin kuin olin otaksunut.

"Tismalleen niin", minä sanoin. "Ja Pemberton - tai pitäisikö sanoa Bob Stanley? - seurasi häntä, mutta jäikin Doddingsleyyn. Hän majoittui Jolly Coachmanin majataloon."

Komisario Hewitt kohotti toista kulmaansa niin että se näytti pystyyn nousseelta kobralta. "Vai niin?" hän sanoi epäilyttävän huolettomasti. "Ja mistä sinä sen tiedät?"

"Minä soitin Jolly Coachmaniin ja puhuin majatalonpitäjä Cleaverin kanssa."

"Niinkö?"

"Stanley ja Bonepenny toimivat yhdessä, ja he myös murhasivat opettaja Twiningin yhdessä."

"Sen Stanley kiistää", Hewitt sanoi. "Väittää ettei hänellä ole mitään tekemistä asian kanssa. Viaton kuin ensilumi, sitä rataa."

"Autotallissa hän kyllä sanoi minulle tappaneensa Bone-pennyn! Ja sen lisäksi hän aika lailla myönsi teoriani oikeaksi: siis sen että Twiningin itsemurha oli lavastettu silmänkääntötemppu."

"No, se jää nähtäväksi. Me tutkimme asiaa, vaikka siihen taitaa mennä melkoisesti aikaa. Tosin on sanottava että isäsi on ollut erittäin avulias. Hän on kertonut meille perin pohjin, millaiset tapahtumat johtivat poloisen Twining kuolemaan. Kunpa hän vain olisi jo aiemmin ollut halukas yhteistyöhön. Olisimme saattaneet estää..."

Sitten hän sanoi: "Olen pahoillani, turhaa jossittelua." "Estää minun sieppaamiseni", täydensin.

Komisario Hewitt vaihtoi puheenaihetta ihailtavalla ripeydellä.

"Mutta palataanpa nykyhetkeen", hän sanoi. "Olenko ymmärtänyt oikein: sinun mielestäsi siis Bonepenny ja Stanley olivat rikostovereita?"

"Sitä he ovat olleet aina", sanoin. "Bonepenny varasti postimerkkejä ja Stanley myi ne ulkomailla häikäilemättömille keräilijöille. Mutta he eivät koskaan saaneet käsiinsä Ulsterin kostajia: ne olivat liian tunnettuja. Ja kun toinen niistä oli vielä varastettu kuninkaalta, sen löytyminen kokoelmasta olisi ollut liian suuri riski kenelle tahansa keräilijälle."

"Mielenkiintoista", komisario sanoi. "Mitä sitten tapahtui?"

"He aikoivat kiristää isää, mutta jossain vaiheessa heille tuli riitaa. Bonepenny oli tulossa Stavangerista hoitamaan tehtävää, ja Stanley keksi että voisi seurata häntä, tappaa hänet Buckshawissa, ottaa postimerkit ja häipyä maasta. Noin vain. Ja kaikesta syytettäisiin isää. Ja niinhän sitten tapahtuikin", lisä- sin ja katsoin komisariota syyttävästi.

Tuli kiusallinen hiljaisuus.

Lopulta komisario sanoi: "Ei minulla oikein ollut vaihtoehtoa. Muita epäiltyjä ei ollut."

"No entäs minä", sanoin. "Minä olin rikospaikalla murhan tapahtuma-aikaan." Osoitin kemikaaleja joita oli huoneen hyllyt täynnä. "Sitä paitsi tiedän aika paljon myrkyistä. Minua voisi pitää erittäin vaarallisena ihmisenä."

"Hmm", komisario sanoi. "Kiinnostava näkökanta. Sinä tosiaan olit rikospaikalla uhrin kuolinhetkellä. Jos asiat olisivat menneet toisin, sinäkin olisit saattanut menettää henkesi."

Se ei ollut käynyt mielessäni. Ajatus tuntui kammottavalta, ja minua värisytti.

Komisario jatkoi: "Syyllisyyttäsi vastaan puhuu kuitenkin se että olet pienikokoinen, sinulla ei ollut kunnollista motiivia ja se ettet varsinaisesti ole lähtenyt karkuun. Yleensä murhaajat pyrkivät kaikin keinoin välttelemään poliisia, kun taas sinä... No, tuntuu lähinnä siltä että olet kaikkialla minne menemme. Mutta mitä olitkaan sanomassa?"

"Stanley väijyi Bonepennyä meidän puutarhassamme. Bonepennyllä oli diabetes, ja..."

"Niinpä tosiaan", komisario sanoi melkein kuin itsekseen, "insuliini! Eipä tullut mieleen testata sitä."

"Ei insuliini kuolemaa aiheuttanut, vaan hiilitetrakloridi", sanoin. "Bonepenny kuoli siihen että hänen aivojensa juureen ruiskutettiin hiilitetrakloridia. Stanley osti sitä pullollisen Doddingsleyn Johns-apteekista. Näin pullon etiketin, kun Stanley täytti lääkeruiskun autotallissa. Olette varmaan jo löytäneet sen sieltä roskan seasta."

Komisarion ilmeestä saatoin nähdä, että he eivät olleet löytäneet sitä.

"Sitten se on varmaan vierinyt viemäriputkeen", sanoin. "Siellä on vanha viemäri, joka laskee jokeen. Jonkun pitää etsiä se sieltä."

Poloinen ylikonstaapeli Graves!

Sen enempiä ajattelematta lisäsin: "Stanley varasti lääkeruiskun Bonepennyn matkatavaroista tämän huoneesta Thirteen Drakesissa." Voi hittolainen!

Komisario tarttui haukkana kommenttiini.

"Mistä sinä tiedät mitä Bonepennyn huoneessa oli?" hän kysyi terävästi.

"Noh... olen juuri tulossa siihen. Ihan kohta. Stanley luuli ettei Bonepennyn aivoista löydettäisi jälkiä hiilitetrakloridista. Ja hyvä ettette löytäneet. Olisitte nimittäin saattaneet olettaa että aine oli peräisin isän pulloista. Hänen työhuoneessaan on sitä ainetta vaikka millä mitalla."

Komisario Hewitt otti muistikirjansa esiin ja raapusti sinne jotakin; oletin että "hiilitetrakloridi".

"Tiedän että kyse on hiilitetrakloridista, koska Bonepenny puhalsi sen huuruja naamalleni henkäistessään viimeisen kerran", sanoin samalla kun nyrpistin nenääni ja tein asiaankuuluvan naamanmutristuksen.

Jos poliisikomisarioiden kasvot ylipäänsä voivat kalveta, niin komisario Hewittin kasvot todellakin kalpenivat.

"Oletko varma?"

"Tunnen klooratut hiilivedyt aika hyvin, kiitos vain."

"Tarkoitatko että Bonepenny oli yhä elossa kun löysit hänet?"

"Juuri ja juuri", vastasin. "Hän... tuota... menehtyi lähes välittömästi."

Tuli jälleen pitkä hiljaisuus, kuin olisimme olleet hautaholvissa.

"Minäpä näytän miten se tapahtui", sanoin.

Otin käteeni keltaisen lyijykynän, kieräytin sitä pari kertaa teroittimessa ja menin huoneen nurkkaan, missä roikkui luuranko.

"Isoenoni Tarquin sai tämän Frank Buckland -nimiseltä luonnontieteilijältä." Silitin luurankoa hellästi ja sanoin: "Kutsun sitä nimellä Yorick."

En kuitenkaan kertonut komisariolle, että Buckland oli antanut lahjansa vanhoilla päivillään nuoren Tarin lupaavien lahjojen vuoksi. "Tieteen loistavalle tulevaisuudenlupaukselle", oli Buckland kirjoittanut lahjakorttiin.

Vein lyijykynän teroitetun pään ylänikamien väliin ja ujutin sitä hitaasti kallon juureen samalla kun toistin sanoja, jotka Pemberton oli lausunut korjausmontussa:

"Pieni kallistus, työntö splenius capitus- ja semispinalis capitis -lihasten läpi, reikä kannattaja-kiertonikamanivelen nivelsiteisiin, ja neula työntyi..."

"Kiitos vain, Flavia", komisario sanoi yhtäkkiä. "Eiköhän tuo riitä. Oletko aivan varma että hän sanoi juuri noin?"

"Muistan sen sana sanalta. Minun piti tarkistaa sanat oikeasta anatomiankirjasta. Lasten tietosanakirjassa on useampikin kuva ihmisen anatomiasta, mutta ne eivät ole läheskään riittävän yksityiskohtaisia."

Komisario Hewitt hieraisi leukaansa.

"Olen aika varma että tohtori Darby löytäisi neulanpiston Bonepennyn niskasta", lisäsin avuliaasti, "ainakin jos tietäisi mistä kohtaa etsiä. Hän voisi tutkia myös poskiontelot. Hiilitetrakloridi pysyy stabiilina ilmassa, ja poskissa saattaisi olla vielä jäämiä, koska Bonepennyhän lakkasi hengittämästä."

Lisäsin vielä: "Lisäksi voisitte muistuttaa häntä siitä, että Bonepenny nautti tuopillisen Thirteen Drakesissa juuri ennen kuin lähti kävelemään Buckshawiin."

Komisario näytti kummastuneelta.

"Alkoholi vahvistaa hiilitetrakloridin vaikutusta", minä selitin. Komisario kysyi näennäisen huolettomasti hymyillen: "Onko sinulla sitten jokin teoria siitä, miksi ainetta olisi yhä hänen poskionteloissaan? En ole mikään kemisti, mutta käsittääkseni hiilitetrakloridi haihtuu erittäin nopeasti."

Minulla oli kyllä selitys siihen asiaan, mutta en halunnut kertoa sitä kenelle tahansa, en varsinkaan poliisille. Bonepennyllä oli ollut erityisen ärhäkkä kylmettymistauti, jonka hän oli tartuttanut minuun hönkäistessään kasvoilleni sanan

"Vale". Että kiitos vaan, Horace!

Arvelin myös että Bonepennyn tukkoisessa nenäkäytävässä saattoi olla jäljellä häneen ruiskutettua hiilitetrakloridia, joka ei liukene veteen - eikä myöskään räkään - mikä saattoi osaltaan vaikeuttaa sisään hengittämistä.

"Ei minulla ole", sanoin. "Mutta voisitte ehkä ehdottaa että laboratoriossa Lontoossa tehtäisiin testi, jota brittiläisessä lääkeaineluettelossa suositellaan."

"Enpä taida suoralta kädeltä muistaa, mikä testi se on", komisario Hewitt sanoi.

"Se on oikein kiva koe", sanoin. "Siinä testataan, paljonko vapaata klooria on jäljellä, kun kadmiumjodista vapautetaan jodia. Se on varmasti heille tuttu testi. Voisin tarjoutua tekemään sen itse, mutta en oikein usko että Scotland Yardissa halutaan luovuttaa 11-vuotiaalle tytölle paloja Bonepennyn aivoista."

Komisario Hewitt tuijotti minua ties kuinka kauan.

"Hyvä on", hän sanoi lopulta. "Eiköhän vilkaista."

"Mitä?" kysyin ja yritin näyttää siltä kuin viattomuuttani olisi loukattu.

"Sitä mitä olet tehnyt. Eiköhän vilkaista sitä."

"En minä ole tehnyt mitään", sanoin. "Minä..."

"Älä viitsi pilailla kustannuksellani, Flavia. Kukaan, joka on viettänyt aikaa seurassasi, ei uskoisi hetkeäkään että olisit jättänyt kotiläksyt tekemättä."

Virnistin vähän nolona. "Se on täällä", sanoin samalla kun siirryin lähemmäs kulmapöytää, jolla oli lasisäiliö kostean keittiöpyyhkeen alla.

Otin kankaan pois.

"Herranen aika!" komisario sanoi. "Mikä taivaan tähden...?" Hän tuijotti suu auki säiliössä kelluvaa punertavanharmaata mönttiä.

"Se on kunnon kimpale aivoja", sanoin. "Nappasin sen salaa ruokakomerosta. Rouva Mullet osti sen eilen Carnforthilta tämänpäiväistä illallista varten. Hän raivostuu takuulla."

"Ja sinä olet siis...?" komisario kysyi ihmeissään.

"Juu, kyllä. Ruiskutin siihen kaksi ja puoli kuutiosenttimetriä hiilitetrakloridia. Sen verran ainetta mahtui Bonepennyn lääkeruiskuun."

Jatkoin selittämistä: "Ihmisaivot painavat keskimäärin 1300 grammaa, miehen aivot ehkä vähän enemmän. Lisäsin sen takia suunnilleen 150 gramman viipaleen."

"Ja mistä sinä tuon sait selville?" komisario kysyi.

"Se löytyi jostain Arthur Meen kirjasta. Taisi olla taas lasten tietosanakirja, luulisin."

"Ja sinä siis testasit, oliko näissä... aivoissa jälkiä hiilitetrakloridista?"

"Niin", vastasin. "Mutta vasta kun aineen ruiskuttamisesta oli kulunut viisitoista tuntia. Arviolta sen verran aikaa kului siitä kun aine ruiskutettiin Bonepennyn aivoihin siihen kun ruumiinavaus tehtiin."

"Ja mitä selvisi?"

"Ainetta oli yhä havaittavissa", kerroin. "Se oli lastenleikkiä.

Käytin testinä p-amino-dimetyylianiliinia. Se on melko uusi testi, mutta oikein tyylikäs. Siitä kirjoitettiin The Analyst -julkaisussa viitisen vuotta sitten. Ottakaahan tuoli niin selitän miten se tehdään."

"Kuules nyt, ei tämä näin onnistu", komisario Hewitt naurahti.

"Ai ei onnistu?" sanoin. "Totta kai se onnistuu. Olen tehnyt sen jo kerran aiemmin."

"Tarkoitan että et saa minua häikäistymään laboratoriokokeillasi niin että pääset luistamaan postimerkkiasiassa. Koska siitähän tässä kaikessa on kysymys, eikö niin?"

Hän oli ahdistanut minut nurkkaan. Olin aikonut olla hiiskumatta Ulsterin kostajasta mitään ja antaa sen sitten kaikessa hiljaisuudessa isälle. Kukapa olisi arvannut että kävisi näin.

"Me nimittäin tiedämme että merkki on sinulla", hän sanoi.

"Kävimme tapaamassa rehtori Kissingiä Rook's Endissä."

Yritin näyttää siltä kuin en ymmärtäisi mistä hän puhuu.

"Lisäksi Bob Stanley, sinun herra Pembertonisi, kertoi meille että varastit sen häneltä."

Muka varastin! Mikä ajatus! Olipa röyhkeää!

"Se on kuninkaan omaisuutta", väitin vastaan. "Bonepenny pihisti sen postimerkkinäyttelystä Lontoosta."

"Olipa se kenen omaisuutta tahansa, se on varastettua tavaraa, ja minun tehtäväni on huolehtia siitä että se palautetaan. Haluan vain tietää, miten sait sen haltuusi."

Helkkari tuon miehen kanssa! Minut oli ajettu nurkkaan. Minun olisi pakko tunnustaa mitä touhusin Thirteen Drakesissa.

"Tehdäänkö sopimus", ehdotin.

Komisario Hewitt purskahti nauruun. "Kuulehan neiti de Luce", hän sanoi, "aina välillä on hetkiä jolloin ansaitsisit pronssisen kunniamerkin. Ja sitten on hetkiä, jolloin sinut pitäisi passittaa huoneeseesi ja pitää vedellä ja leivällä."

"Ja kumpi hetki nyt on?" kysyin. Hohoo! Nyt varovasti, Flave.

Komisario vinkkasi rohkaisevasti ja sanoi: "Minä kuuntelen."

"Olen miettinyt asioita", minä sanoin. "Isällä on ollut viime aikoina vähän vaikeaa. Ensinnäkin te saavuitte Buckshawiin, ja heti kohta jo syytitte häntä murhasta."

"Hetkinen, hetkinen...", komisario sanoi. "Johan me olemme puhuneet tästä. Isääsi syytettiin murhasta koska hän tunnusti sen."

Niinkö? Tämä oli minulle uutta.

"Ja heti kun hän oli tunnustanut, myös Flavia tunnusti. Yhden päivän aikana tunnustuksia sateli kuin rukouksia Lourdesissa lauantai-iltana."

"Yritin vain suojella isää", kerroin. "Siinä vaiheessa luulin että hän saattoi olla syyllinen."

"Ja ketäköhän isäsi yritti suojella?" komisario Hewitt kysyi ja katsoi minua tutkivasti.

Doggeria, tietenkin. Siihen isä viittasi sanoessaan "Sitä pelkäsinkin", kun kerroin että myös Dogger kuuli kiistan Horace Bonepennyn kanssa isän työhuoneessa.

Isä luuli että Dogger tappoi Bonepennyn, se ainakin oli selvää. Mutta miksi? Olisiko Dogger tehnyt sen uskollisuudesta isää kohtaan - vai jonkin kohtauksensa aikana?

Ei, Dogger oli parasta pitää erossa tästä. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä.

"Varmaan minua", valehtelin. "Isä luuli että minä tapoin Bonepennyn. Loppujen lopuksi minuthan niin sanoakseni löydettiin rikospaikalta. Hän yritti suojella minua."

"Uskotko tuohon ihan tosissasi?" komisario kysyi.

"Mielelläni uskoisin että isä tekisi niin", sanoin.

"Kyllä hän varmasti yritti suojella sinua", komisario sanoi. "Kyllä varmasti. Mutta palataanpa siihen postimerkkiin. En näet ole unohtanut sitä."

"Juu. Niin kuin olin sanomassa, haluaisin tehdä jotain isän hyväksi, jotain mikä tekisi hänet iloiseksi, edes muutamaksi tunniksi. Haluaisin antaa Ulsterin kostajan isälle, vaikka sitten vain päiväksi tai pariksi. Jos suostutte siihen, kerron teille kaiken minkä tiedän. Lupaan sen."

Komisario meni kirjahyllylle, otti sieltä sidotun niteen vuodelta 1907, jonka kannessa luki Kemiallisen seuran pöytäkirjat, ja puhalsi sen päältä pölypilven ilmaan. Hän käänteli sivuja hajamielisesti, aivan kuin miettisi mitä sanoa seuraavaksi.

Hän sanoi: "Tiedätkös, vaimoni Antigone ei inhoa mitään niin paljon kuin ostoksilla käyntiä. Hän sanoi minulle kerran, että menisi mieluummin paikkauttamaan hampaansa kuin käyttäisi puolituntisen lampaankoipien ostamiseen. Mutta ostokset on tehtävä, piti hän siitä tai ei. Se on hänen kohtalonsa, hän sanoo. Toisinaan hän yrittää piristää itseään ostamalla pienen keltaisen lehtisen jonka nimi on Tähtien asento ja sinä. Täytyy myöntää että tähän saakka olen naureskellut huvittuneena niille katkelmille, joita vaimoni on minulle aamiaisella lukenut, mutta tänä aamuna horoskoopissa sanottiin näin: 'Kärsivällisyytesi venytetään äärimmilleen.' Horoskooppi taisi olla oikeassa, vai mitä Flavia?"

"Olkaa niin kiltti!" sanoin antaen sanoilleni kimakan loppunousun.

"Saat kaksikymmentäneljä tuntia, etkä minuuttiakaan enempää", hän sanoi.

Niin se kaikki sitten ryöppysi ulos, ja huomasin selostavani kuolleesta jänkäkurpasta, rouva Mulletin loppujen lopuksi aivan viattomasta (vaikkakin syömäkelvottomasta) vaniljavanukaspiiraasta, siitä miten pengoin Bonepennyn huonetta majatalossa ja löysin postimerkit, vierailuistani neiti Mountjoyn ja rehtori Kissingin luo, minun ja Pembertonin kohtaamisesta ensin Buckshawin huvimajalla ja sitten hautausmaalla ja lopulta siitä miten minua pidettiin vankina korjausmontussa.

Jätin kertomatta ainoastaan sen, miten myrkytin Feelyn huulipunan myrkkymuratista uuttamallani myrkyllä. Oli turha hämmentää komisariota tarpeettomilla yksityiskohdilla.

Samalla kun puhuin, komisario raapusti silloin tällöin merkinnän mustaan muistikirjaansa, jonka sivut olivat täynnä nuolia ja arvoituksellisia merkkejä, jotka olivat kuin suoraan jostain keskiaikaisesta alkemian kaavasta.

"Mainitaanko minut siellä?" kysyin ja osoitin muistikirjaa. "Kyllä sinut mainitaan", hän sanoi.

"Saanko katsoa? Ihan nopeasti vain?"

Komisario Hewitt sulki muistikirjan. "Et", hän sanoi. "Se on poliisin salainen asiakirja."

"Kirjoitatteko nimeni ihan kokonaan, vai merkitseekö jokin noista symboleista minua?"

"Sinulla on ihan oma symbolisi", komisario sanoi ja työnsi samalla muistikirjan taskuunsa. "Mutta minun pitääkin tästä lähteä."

Hän puristi kättäni lujasti. "Näkemiin, Flavia. Tämä on ollut... melkoinen kokemus."

Hän meni ovelle ja avasi sen.

"Komisario..."

Hän pysähtyi ja kääntyi.

"Mikä se on? Se minua tarkoittava symboli siis."

"Se on P-kirjain", hän sanoi. "Iso P-kirjain."

"P-kirjain?" toistin yllättyneenä. "Mistä sanasta se tulee?"

"Jätetään se mielikuvituksen varaan."

Daffy loikoili pitkin pituuttaan salongin matolla ja luki Zendan vankia.

"Oletko huomannut että liikutat huulia lukiessasi?" kysyin. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota. Päätin asettaa henkikultani vaaralle alttiiksi.

"Huulista puheen ollen. Missä Feely on?"

"Lääkärissä", hän sanoi. "Hän on saanut jonkinlaisen allergisen reaktion. Jostain minkä kanssa hän oli ollut kosketuksissa."

Ahaa! Kokeeni oli onnistunut kerrassaan loistavasti! Kukaan ei saisi koskaan tietää siitä. Heti kun olisin hetken yksin, kirjoittaisin muistivihkooni merkinnän:

Keskiviikko, 7. kesäkuuta 1950, kello 13.20. Se onnistui! Kävi niin kuin oletin. Oikeus on toteutunut.

Minulta pääsi tirskahdus. Daffy varmaankin kuuli sen, koska hän nousi makuulta ja asettui risti-istuntaan.

"Älä kuvittele hetkeäkään, että pääsisit tästä kuin koira veräjästä", hän sanoi hiljaa.

"Miten niin?" minä sanoin. Viaton hämmennys on erikoisalaani.

"Mitä noiduttua lientä olet sotkenut hänen huulipunaansa?"

"Minulla ei ole harmainta aavistusta mistä sinä puhut", sanoin.

"Katsohan itseäsi peilistä", Daffy sanoi. "Ja pidä huoli ettet riko sitä."

Käännyin ja menin hitaasti takanreunukselle, missä regencytyylinen himmeä peili roikkui synkän näköisenä.

Kumarruin lähemmäs tarkastelemaan kuvajaistani. Ensin en nähnyt muuta kuin oman ihanan itseni, orvokinsiniset silmäni, kalpean hipiäni - mutta kun jatkoin katsomista, aloin huomata tuossa kuluneessa elohopeakuvastimessa uusia yksityiskohtia.

Niskassani oli laikku. Ärhäkänpunainen laikku! Siinä kohdassa mihin Feelyn huulet olivat osuneet!

Huudahdin järkytyksestä.

"Feely kertoi, että maksoi siellä korjausmontussa sinulle heti samalla mitalla takaisin."

Minulla oli suunnitelma mielessäni jo ennen kuin Daffy oli kierähtänyt takaisin mahalleen ja jatkanut typerän miekkatarinansa lukemista.

Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan.

Niin kuin olen aiemmin kertonut, de Lucen perheenjäsenistä puuttuu jotakin: jokin kemiallinen sidos tai sen puute sitoo heidän kielensä aina kun hellät tunteet uhkaavat heitä. Se että joku de Luce sanoisi toiselle perheenjäsenelle rakastavansa tätä on yhtä epätodennäköistä kuin että yksi Himalajan huippu kumartuisi kuiskailemaan suloisia tyhjänpäiväisyyksiä viereiselle vuorelle.

Asia tuli todistettua, kun Feely varasti päiväkirjani, mursi sen messinkisen lukon keittiöstä hakemallaan purkinavaajalla ja luki päiväkirjaa kovaan ääneen pääportaikon ylätasanteella seisten, pukeutuneena vaatteisiin jotka oli varastanut naapurin linnunpelätiltä.

Nämä ajatukset olivat mielessäni, kun lähestyin isän työhuoneen ovea. Seisahduin... koska epäröin. Halusinko todella tehdä tämän?

Koputin epävarmasti ovelle. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulin isän äänen: "Sisään."

Käänsin ovennuppia ja astuin huoneeseen. Isä istui ikkunan vieressä pöydän ääressä, nosti katseensa suurennuslasista ja jatkoi sitten sinipunaisen postimerkin tutkimista.

"Voinko puhua?" kysyin ja tiedostin jo niin sanoessani, että se oli omituinen kysymys, mutta silti juuri nuo sanat tuntuivat sopivan täydellisesti tähän hetkeen.

Isä laski suurennuslasin pöydälle, otti silmälasit päästään ja hieroi silmiään. Hän näytti väsyneeltä.

Työnsin käden taskuun ja vedin esiin palan sinistä kirjepaperia, jonka sisään olin taitellut Ulsterin kostajan. Astahdin eteenpäin kuin olisin anomassa apua, laskin paperin pöydälle ja astuin taaksepäin.

Isä taitteli paperin auki.

"Herra varjele!" hän sanoi. "Sehän on AA."

Hän pani silmälasit takaisin päähän ja otti käteensä korukauppiaan suurennuslasin katsellakseen merkkiä tarkemmin.

Nyt saan palkintoni, ajattelin. Huomasin tarkkailevani isän huulia, odotin koska ne alkaisivat liikkua.

"Mistä sait tämän?" hän sanoi lopulta pehmeällä äänellään, joka saa kuulijan jähmettymään kuin neulalla lävistettävä perhonen.

"Minä löysin sen", sanoin.

Isän hellittämätön katse oli suorastaan sotilaallinen.

"Se varmaan tipahti Bonepennyltä. Se on sinulle."

Isä tarkasteli kasvojani niin kuin astronomi tarkastelee supernovaa.

"Teit ihan oikein, Flavia", hän sanoi lopulta, aivan kuin olisi joutunut ponnistelemaan vähäsen.

Sitten hän ojensi Ulsterin kostajan minulle.

"Sinun täytyy palauttaa se oikealle omistajalleen."

"Kuningas Yrjöllekö?"

Isä nyökkäsi, ja minusta hän näytti jotenkin surulliselta. "En tiedä miten sait sen haltuusi, enkä haluakaan tietää.

Olet päässyt näin pitkälle omin neuvoin, ja saat hoitaa asian loppuun asti."

"Komisario Hewitt haluaa että annan merkin hänelle."

Isä pyöritteli päätään. "Se on häneltä oikein kilttiä", hän sanoi, "mutta myös mitä virallisinta. Kuule Flavia, tämä vanha AA on kulkenut monien käsien kautta, ja monet niistä ovat olleet hyvien ihmisten käsiä, useimmat huonojen. Pidä huoli siitä että omat kätesi ovat niistä kaikkein arvokkaimmat."

"Mutta miten kuninkaalle kirjoitetaan?"

"Olen varma että keksit kyllä keinon", isä sanoi. "Ole kiltti ja sulje ovi perässäsi kun menet."

Dogger lapioi multaa kottikärryistä kurkkupenkkiin aivan kuin olisi yrittänyt peittää menneisyyttä.

"Flavia-neiti", hän sanoi, otti hatun päästään ja pyyhki otsaa paidanhihaan.

"Millä lailla aloitetaan kirje kuninkaalle?" minä kysyin.

Dogger asetti lapionsa varovasti nojalleen kasvihuoneen seinää vasten.

"Teoriassa vai käytännössä?"

"Käytännössä."

"Hmmm", hän sanoi. "Luulen että minun pitää tarkistaa se asia jostain."

"Hetkinen", sanoin. "Rouva Mulletilla on Käytännön kysymysten kultainen kirja. Hän pitää sitä ruokakomerossa."

"Hän on kylässä ostoksilla", Dogger sanoi. "Jos olemme nopeita, saatamme ehtiä ennen kuin hän palaa."

Hetkistä myöhemmin olimme ahtaassa ruokakomerossa.

"Tässä se on", huudahdin innoissani, kun sain kirjan käsiini.

"Mutta hetkinen - tämä on julkaistu kuusikymmentä vuotta sitten. Onkohan se vielä ajan tasalla?"

"Ihan varmasti", Dogger sanoi. "Kuninkaallisissa ympyröissä asiat eivät muutu yhtä nopeasti kuin sinun tai minun elämänpiirissä, eikä niiden pidäkään."

Salongissa ei ollut ketään. Daffy ja Feely olivat jossain muualla, luultavasti suunnittelemassa seuraavaa iskuaan.

Löysin kaapista kelvollisen kirjepaperin, ja sitten kastoin kynän mustepulloon ja kopioin tervehdyksen rouva Mulletin rasvatahraisesta kirjasta ja yritin kirjoittaa niin siistiä kaunokirjoitusta kuin suinkin:

Mitä kunnioitettavin hallitsijamme,

teidän korkea-arvoinen majesteettinne,

liitän oheen huomattavan arvokkaan merkin, joka on teidän majesteettinne omaisuutta ja joka varastettiin aiemmin tänä vuonna. Se miten se joutui käsiini (tästä kohdasta pidin erityisesti) ei ole tärkeää, mutta voin vakuuttaa teidän majesteetillenne että sen anastanut rikollinen on napattu kiinni.

"Laita mieluummin pidätetty", sanoi Dogger, joka luki olkani yli.

Muutin sen kohdan.

"Pitäisikö lisätä jotain?"

"Ei", Dogger sanoi. "Allekirjoita se vaan. Kuninkaat arvostavat tiivistä ilmaisua."

Varovasti, ettei paperiarkille tippuisi mustetäpliä, jäljensin käsikirjasta lopputervehdyksen:

Kunnioittavin terveisin

teidän majesteettinne uskollinen ja kuuliainen palvelija

Flavia de Luce (neiti)

"Mainiota!" Dogger sanoi.

Taittelin kirjearkin siististi ja painelin laskoksen oikein teräväksi peukalolla. Sujautin paperin yhteen isän parhaista kirjekuorista ja kirjoitin osoitteen:

Hänen kuninkaallinen korkeutensa kuningas Yrjö VI

Buckinghamin palatsi, Lontoo, S.W.1.

Englanti

"Pitäisikö lisätä vielä kuoreen merkintä Henkilökohtainen?"

"Hyvä idea", sanoi Dogger.

Viikkoa myöhemmin viilentelin paljaita varpaitani tekolammessa ja kertasin muistiinpanojani koniinista, myrkyllisestä alkaloidista, jota esiintyy myrkkykatko-nimisessä kasvissa, kun Dogger yllättäen ilmestyi näkyviin heilutellen jotakin kädessään.

"Flavia-neiti!" hän huusi ja lähti sitten kahlaamaan saareen saappaat jalassa.

Hänen housunpunttinsa olivat litimärät, ja vaikka hän valui vettä kuin meren jumala Poseidon, hänen hymynsä oli kirkas kuin aurinkoinen kesäpäivä. Hän ojensi minulle kirjekuoren, joka oli pehmoinen ja val- kea kuin hanhenuntuva.

"Pitäisikö minun avata se?" kysyin.

"Se taitaa olla sinulle osoitettu."

Dogger hätkähti kun repäisin kuoren auki ja vedin esiin kahtia taitetun, kermanvalkoisen kirjearkin:

Arvoisa neiti de Luce,

lämpimät kiitokset hiljattain lähettämästänne kirjeestä ja siitä että palautitte sen mukana suurenmoisen esineen, jolla on, niin kuin varmasti tiedätte, ollut tärkeä merkitys paitsi oman sukuni historiassa, myös koko Englannin historiassa.

Tahdon esittää teille mitä sydämellisimmät kiitokseni.

Allekirjoituksena oli yksinkertaisesti: Yrjö.