Kun poljin majatalon pihaan ja asetin Gladysin nojalleen vasten säänpieksemää lautakasaa, Ned oli yhä työn touhussa. Hän oli saanut oluttynnyrit siirrettyä ja purki nyt pihaan parkkeeratun kuorma-auton perästä myllynkiven kokoisia juustokiekkoja tärkeän näköisenä.

"Kas, Flavia", hän sanoi minut nähdessään ja tarttui hanakasti tilaisuuteen pitää tauko työnteosta. "Maistuuko pala juustoa?"

Ennen kuin ehdin vastata, Ned oli onkinut taskustaan ilkeännäköisen linkkuveitsen ja veistänyt pelottavan sulavasti Stiltonista paksun siivun. Hän leikkasi palan myös itselleen ja pisteli sen poskeensa "ahnaasti maiskuttaen", niin kuin Daphne olisi sanonut. Daphne aikoi kirjailijaksi ja keräsi vanhaan tilikirjaan erityisen säväyttäviä ilmauksia, joihin törmäsi päivittäisissä lukutuokioissaan. "Maiskuttaa ahnaasti" oli osunut silmiini viimeksi kun salaa selailin tilikirjaa.

"Oletko tulossa kotoa?" Ned kysyi vilkaisten minua ujosti alta kulmien. Arvasin mitä oli tulossa. Nyökkäsin.

"Kuinka Ophelia-neiti jakselee? Onko lääkäri käynyt?" "Juu", sanoin. "Tietääkseni lääkäri tutki hänet aamulla." Palturini meni Nediin täydestä.

"Ei kai hän ole enää vihreä?"

"Oikeastaan hän on muuttunut keltaisemmaksi", vastasin.

"Sävy muistuttaa enemmän rikkihappoa kuin kuparia."

Olen oppinut, että valhe uppoaa paremmin kun sen kietoo yksityiskohtiin, vähän niin kuin pilleri omenanpalassa. Mutta heti kun olin sulkenut suuni, tajusin menneeni liian pitkälle.

"Höhöö!" Ned sanoi. "Sinä yrität naruttaa minua."

Näytin hänelle parhaan osaamani maalaisjuntin hymyn ja annoin sen levitä hitaasti kasvoilleni.

"Sait minut kiinni", sanoin. "Myönnän syyllisyyteni."

Hän vastasi hymyyni kummallisesti virnistäen. Hetkisen luulin että hän irvaili minulle, ja kimmastus alkoi kasvaa sisälläni. Mutta sitten tajusin, että hän oli aidosti hyvillään siitä että oli paljastanut metkuni. Tilaisuuteni oli tullut.

"Kuule Ned", sanoin. "Jos kysyisin sinulta yhtä hirveän henkilökohtaista juttua, vastaisitko sinä?"

Odotin että hän sisäisti kysymykseni. Nedin kanssa jutteleminen oli kuin olisi lähettänyt sähkösanomia hitaaseen vastaanottimeen Mongoliaan.

"Tietty vastaisin", hän sanoi silmäkulmassaan kujeileva pilke, mistä arvasin mitä oli tulossa. "Mutta en välttämättä puhuisi totta."

Kun olimme vähän aikaa nauraa hekotelleet, palasin asiaan. Raskas tykistö paukkumaan.

"Sinähän olet pihkassa Opheliaan, eikö niin?"

Ned muikisti suutaan ja raapi niskaansa kauluksen välistä.

"No onhan hän mukava tyttö."

"Entäs tekisikö mielesi jonain päivänä asettua hänen kanssaan olkikattoiseen mökkiin asumaan ja kasvattaa yhdessä kakaralaumaa?"

Tässä vaiheessa puna Nedin niskassa nousi kuin tukevatekoisessa spriilämpömittarissa. Yhtäkkiä hän muistutti sellaista lintua, joka soidinmenoissa pullauttaa kaulansa isoksi. Päätin auttaa miestä mäessä.

"Leikitään että Ophelia haluaisi tavata sinut, mutta ei saisi isältään lupaa. Leikitään että yksi Ophelian pikkusiskoista voisi auttaa."

Nedin punainen linnunkupu alkoi heti haalistua. Näytti että hän alkaisi itkeä.

"Oletko ihan tosissasi, Flavia?" "Kunniasanalla", vastasin.

Ned ojensi känsäisen kouransa ja ravisti kättäni yllättävän hellästi. Ihan kuin olisi ananasta kätellyt.

"Toveruuden sormet", hän sanoi, mitä ikinä se sitten tarkoittikin.

Toveruuden sormet? Oliko se joku salainen tervehdys, peräisin syrjäseutujen veljeskunnalta, joka kokoontuu kuunvalossa hautausmaalla tai syrjäisissä pöpeliköissä? Oliko minut nyt vihitty mukaan, ja pitäisikö minun jatkossa osallistua pensasaitojen suojissa verisiin keskiöisiin rituaaleihin? Se voisi olla ihan mielenkiintoista.

Ned virnisti kuin merirosvolipun pääkallo. Olin niskan päällä.

"Kuuntele", sanoin. "Oppitunti numero yksi: älä jätä kuolleita lintuja rakkaasi kynnykselle. Sellaista tekee vain kiimainen kollikissa."

Nedin kasvoilla oli hölmistynyt ilme.

"Kukkia olen jättänyt kerran tai pari, kun toivoin että hän huomaisi", Ned sanoi. Tämä oli minulle uutta; Ophelia on varmaan vienyt kimput suoraan buduaariinsa ennen kuin muu talonväki on nähnyt niitä ja unelmoinut siellä mielitietystään.

"Mutta kuolleita lintuja? En ikinä. Sinä tunnet minut, Flavia. En tekisi mitään sellaista."

Kun pohdin asiaa tarkemmin, tajusin että Ned oli oikeassa; tunsinhan minä, eikä hän tekisi sellaista. Seuraava kysymykseni sen sijaan osui sattumalta oikeaan.

"Tietääkö Mary Stoker että olet heikkona Opheliaan?" Olin napannut ilmaisun jostain amerikkalaisesta elokuvasta - olisiko ollut Tyttö ja kosija tai Pikku naisia - ja tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin käyttämään sitä. Keräilin sanoja niin kuin Daphnekin, mutta minun ei tarvinnut raapustaa niitä tilikirjaan.

"Mitä tekemistä Marylla on tämän kanssa? Hän on Tullyn tytär ja siinä kaikki."

"Älä selitä, Ned", sanoin. "Näin sen suukon aamulla, kun satuin kulkemaan ohi."

"Häntä piti vähän lohduttaa. Ei se sen kummempaa ollut."

"Ai kun se joku tyyppi oli hiipinyt hänen taakseen?"

Ned pomppasi pystyyn. "Hemmetti sinun kanssasi! Mary ei halua että se juttu leviää."

"Ai se kun hän oli vaihtamassa lakanoita?"

"Flavia de Luce, olet oikea pirulainen!" Ned pauhasi. "Jätä minut rauhaan! Mene kotiisi!"

"Kerro hänelle, Ned", sanoi hiljainen ääni, ja kääntyessäni näin ovella Maryn.

Hän piti toisella kädellä ovenpielestä ja puristi toisella puseroaan kaulan kohdalta kuin olisi tupsahtanut siihen romaanista Tessin tarina. Näin läheltä katsottuna huomasin että hänen kätensä punoittivat ja silmät karsastivat.

"Kerro hänelle", Mary toisti. "Mitä väliä sillä sinulle enää on?"

Tajusin heti, ettei Mary pitänyt minusta. On yksi elämän perussäännöistä, että tyttö kuin tyttö aistii, pitääkö joku toinen tyttö hänestä vai ei. Feely sanoo, että naisten ja miesten välinen puhelinyhteys on poikki, emmekä koskaan voi tietää kumpi lopetti puhelun. Pojista ei ikinä voi olla varma, ovatko he ihastuneita vai vitsailevatko vain, mutta tytöistä sen tajuaa kolmessa sekunnissa. Tyttöjen välillä kulkee hiljainen ja jatkuva näkymättömien merkkien virta, vähän niin kuin rannikon ja merellä seilaavien alusten välillä kulkevat radioviestit, ja tuo pisteiden ja viivojen salainen vuo viestitti minulle, että Mary inhosi minua.

"Anna mennä, kerro hänelle!" Mary ärähti.

Ned nielaisi kuuluvasti ja avasi suunsa, mutta ääntäkään ei kuulunut.

"Sinähän olet Flavia de Luce, etkö olekin?" Mary sanoi. "Sieltä Buckshawista." Hän sinkosi sanat kasvoilleni kuin olisi heittänyt minua kakulla.

Nyökkäsin vain, aivan kuin tulisin herraskartanosta, olisin saanut kiittämättömyyden syntymälahjaksi ja odottanut kohtelua silkkihansikkain. Parempi pelata samaa peliä, ajattelin.

"Mennään", Mary sanoi ja viittasi minua seuraamaan.

"Vauhtia nyt - ja pysy hiljaa."

Seurasin häntä hämärään kiviseinäiseen ruokakomeroon, jonka kautta pääsi jyrkkiä, puisia kierreportaita pitkin yläkertaan. Ylhäällä astuimme soppeen, jossa oli varmaan joskus säilytetty liinavaatteita; nyt hyllyt olivat täynnä pesuaineita, saippuaa ja puhdistusvahaa. Nurkassa lojui sikin sokin moppeja ja harjoja, ja kaiken yllä leijui desinfiointiaineen haju.

"Shhh!" Mary sihahti ja puristi käsivarttani napakasti. Samasta portaikosta, jota pitkin olimme juuri nousseet, kuului lähestyviä, raskaita askelia. Peräännyimme nurkkaan seinää vasten, varovasti ettemme kaataisi moppeja.

"Sen päivän kun näkisi, että Cotswoldista tuleva hevonen nappaa koko perhanan palkintopotin! Sinuna pelaisin rahani Seastarin puolesta enkä kallistaisi korvaani millekään perhanan lontoolaiselle juipille, joka luulee tietävänsä kaiken kaikesta, mutta ei oikeasti erota oikeaa kättä vasemmasta!"

Tully siinä vaihtoi luottamuksella vedonlyöntivinkkejä niin kovaan ääneen, että se kantoi Epsom Downsiin saakka. Joku toinen mumisi jotain, minkä jälkeen kuului hohotusta, ja sitten askelten äänet hiipuivat jonnekin paneloitujen käytävien sokkeloon.

"Ei sinne vaan tänne", Mary sihahti ja kiskoi minua käsivarresta. Livahdimme nurkan taa ja tulimme kapeaan käytävään. Mary veti avainnipun taskustaan ja avasi ääntä päästämättä viimeisen oven vasemmalla. Astuimme sisään.

Olimme huoneessa, joka oli varmaankin samassa tilassa kuin kesällä 1592, kun kuningatar Elisabet pysähtyi Bishop's Laceyssa vieraillessaan eri paikkakunnilla. Ensimmäisenä huomasin puisen sisäkaton, rapatut seinät, pikkuruisen ikkunan, jonka lyijypuitteiset ikkunaruudut olivat tuuletuksen vuoksi raollaan, ja valtameren aaltojen lailla kumpuilevat leveät lattialankut.

Seinän vierellä oli kulunut puupöytä, jonka jalan alle oli keikkumisen estämiseksi työnnetty ABC Railway Guide (lokakuulta 1946). Pöydällä oli kampa, harja, pieni nahkakotelo ja eripariset posliiniset vesikannu ja vati, joista toinen oli vaaleanpunainen ja toinen kermanvärinen. Nurkassa avoimen ikkunan vieressä oli yksi ainut matkalaukku: halvan näköinen, tehty nahan näköisestä keinomateriaalista, värikkäiden tarrojen peitossa. Sen vieressä oli suoraselkäinen tuoli, josta puuttui yksi piena. Huoneen toisella laidalla seisoi puinen vaatekaappi, joka näytti kirpputorilta hankitulta. Ja sänky.

"Tässä se nyt on", Mary sanoi. Hänen pannessaan ovea lukkoon käännyin katsomaan häntä ensi kertaa tarkemmin. Nokisista ikkunalaseista suodattuvassa tiskivedenharmaassa valossa hän näytti vanhemmalta, ankarammalta ja laskelmoivammalta kuin se majatalon pihassa kirkkaassa päivänvalossa hetki sitten näkemäni tyttö, jonka kädet punoittivat työnteosta.

"Et vissiin ole ennen ollut näin pienessä huoneessa?" Mary kysyi väheksyvään sävyyn. "Teistä siellä Buckshawissa on varmaan hauskaa käydä silloin tällöin Bedlamissa. Voitte katsella miten me raasut elämme luolissamme. Voitte heitellä meille vähän keksejä."

"En ymmärrä tuollaista puhetta yhtään", vastasin.

Mary käänsi kasvonsa minuun päin niin että hänen kiivas katseensa osui suoraan minuun. "Se sinun siskosi - se Ophelia - lähetti sinut tuomaan viestiä Nedille, ja sinun on ihan turha kieltää sitä. Hän pitää minua jonain homssantuuna, mutta sellainen minä en ole."

Sillä hetkellä päätin pitää Marysta, vaikka hän ei pitäisikään minusta. Jos ihminen käyttää sanaa homssantuu, hänen ystäväkseen kannattaa pyrkiä.

"Kuuntele, Mary, ei ole mitään viestiä. Sanoin niin Nedille vain jotta minulla olisi peitetarina. Sinun täytyy auttaa minua. Buckshawissa on tapahtunut murha."

Hahaa! Minä sanoin sen!

"Eikä siitä tiedä vielä kukaan muu kuin sinä ja minä - ja murhaaja tietysti."

Mary katsoi minua hetken ja kysyi sitten: "Kuka on kuollut?"

"En minä tiedä. Siksi tulin tänne. Mutta se on selvää, että jos kurkkupenkistä löytyy vainaja eikä edes poliisi tunnista häntä, todennäköisin paikka missä hän majailee - jos hän nyt ylipäänsä majailee jossain lähiseudulla - on juuri täällä, Thirteen Drakesin majatalossa. Voisitko tuoda vieraskirjan minulle?"

"Ei minun tarvitse", sanoi Mary. "Täällä on tällä hetkellä vain yksi vieras, ja se on herra Sanders."

Mitä pidempään juttelin Maryn kanssa, sitä enemmän hänestä pidin.

"Ja tämä tässä on hänen huoneensa", hän jatkoi avuliaasti. "Mistä hän on kotoisin?" kysyin.

Maryn ilme synkistyi. "En minä vaan tiedä."

"Onko hän käynyt täällä aiemmin?"

"Ei minun tietääkseni."

"Sitten minun täytyy saada katsoa vieraskirjaa. Ole kiltti! Tämä on tärkeää! Poliisi tulee tänne pian, ja silloin on liian myöhäistä."

"No minä yritän", Mary sanoi, avasi oven ja livahti ulos huoneesta.

Kun Mary oli mennyt, avasin vaatekaapin oven. Paria puista vaateripustinta lukuun ottamatta kaappi oli tyhjä, joten huomioni kääntyi matkalaukkuun, jota peittävät tarrat olivat kuin laivan pohjaan kiinnittyneitä siimajalkaisia. Näillä värikkäillä äyriäisillä oli kuitenkin nimet: Pariisi, Rooma, Tukholma, Amsterdam, Kööpenhamina, Stavanger - ja monia muita.

Kokeilin laukun lukkoa, ja kaikeksi yllätykseksi se napsahti auki. Laukku ei ollut lukossa! Laukunpuoliskot, jotka olivat saranoilla kiinni toisissaan, aukenivat vaivatta erilleen, ja näin edessäni herra Sandersin matkavaatteet: sinisen sarssikankaisen puvun, kaksi paitaa, ruskeat kävelykengät (sinisen puvun kanssa? Jopa minä tiedän ettei se käy!) sekä ryhdittömän hatun, joka oli kuin teatterin puvustamosta ja toi mieleeni Radio Times -lehdessä näkemäni valokuvat G. K. Chester- tonista.

Avasin matkalaukun lokerot varovasti, etten sekoittaisi niiden sisältöä: niissä oli kaksi hiusharjaa (kilpikonnanluujäljitelmää), partaterä (Valet Auto-Strop), tuubi partavaahtoa (Morning Pride Brushless), hammasharja, hammastahnaa (Thymol-merkkistä, jota "suositellaan erityisesti pysäyttämään idullaan oleva hammasmätä"), kynsileikkurit, kampa (parkesiinia) ja neliskanttiset kalvosinnapit (Whitbyn gagaattia, johon oli upotettu hopeiset nimikirjaimet: HB).

HB? Mutta eikös tämä ollut herra Sandersin huone? Mihin kirjaimet H ja B sitten viittasivat?

Ovi avautui ja kuulin sihahduksen: "Mitä sinä teet?"

Säikähdin niin että olin hypätä housuistani. Se oli Mary.

"En saanut vieraskirjaa. Isä oli.. Flavia! Ei vieraiden tavaroita saa tuolla lailla penkoa! Sinun takiasi meistä molemmista tehdään vielä muusia. Lopeta."

"Selvä pyy", sanoin samalla kun lopettelin puvuntakin taskujen kopeloimista. Nehän olivat tyhjät. "Milloin olet viimeksi nähnyt herra Sandersin?"

"Eilen. Täällä. Puolenpäivän aikaan."

"Täällä? Tässä huoneessako?"

Mary nielaisi, nyökkäsi ja käänsi katseensa pois. "Olin vaihtamassa lakanoita kun hän tuli takaapäin ja tarrasi minuun kiinni. Pani käden suulle etten pystyisi huutamaan. Kaikeksi onneksi isä huusi minua pihalla juuri silloin. Se ainakin sai ukon hetkeksi pois raiteiltaan. Sain kyllä annettua pari mojovaa potkua, usko pois. Ettäs kehtasi, likaisilla kourillaan! Olisin repinyt häneltä silmät päästä jos vain olisin saanut tilaisuuden."

Mary katsoi minua niin kuin olisi sanonut jo liikaakin: aivan kuin väliimme olisi auennut ammottava juopa.

"Minä olisin repinyt häneltä silmät päästä ja imenyt silmäkuopat tyhjiksi", sanoin.

Maryn silmät levisivät kauhusta.

"Se on John Marstonia", selitin. "Näytelmästä Hollantilainen kurtisaani, vuodelta 1604."

Seurasi hiljaisuus, jota kesti suunnilleen kaksisataa vuotta. Sitten Mary alkoi kikattaa.

"Olet sinä kyllä yksi!" hän sanoi. Juopa oli kurottu umpeen.

"Toisesta näytöksestä", lisäsin.

Hetkeä myöhemmin hyppelimme ympäri huonetta kaksin kerroin taipuneena, kädet suun edessä, ja nauraa pärskyimme yhteen ääneen kuin mitkäkin koulutetut hylkeet.

"Feely luki sitä meille kerran ääneen peiton alla taskulampun valossa", kerroin, ja jostain syystä se oli meistä molemmista niin älyttömän huvittavaa, ettemme taaskaan voineet itsellemme mitään, vaan olimme tuupertua naurusta.

Mary kaappasi minut syleilyynsä ja halasi minua hirmuisella voimalla. "Sinä olet aivan yliveto, Flavia. Ihan tosi. Tule tänne, katsohan tätä."

Hän otti pöydältä mustan nahkakotelon, avasi remmin ja nosti läpän. Kotelossa oli kahdessa rivissä kuusi pientä lääkepulloa, kaksitoista kaiken kaikkiaan. Yksitoista oli täynnä kellertävää nestettä ja yhdessä oli vain neljännes jäljellä. Pullorivien välissä oli kouru, aivan kuin siitä olisi puuttunut jokin putkimainen esine.

"Mitä nämä mahtavat olla?" Mary kuiskasi, ja Tullyn kailotus kuului jostain kaukaa. "Onkohan näissä myrkkyä? Herra Sanders onkin ehkä joku tohtori Crippen?"

Avasin vajaan pullon korkin ja pidin sitä nenäni alla. Se haisi siltä kuin laastarin päälle olisi tiputettu viinietikkaa: kitkerä proteiinimainen haju, vähän kuin naapurihuoneessa olisi poltettu alkoholistin hiuksia.

"Insuliinia", sanoin. "Hänellä on diabetes."

Maryn katse oli hölmistynyt, ja yhtäkkiä tiesin miltä Arkhimedeesta tuntui, kun hän huusi "Heureka!" kesken kylpemisen. Tarrasin Maryn käsivarteen.

"Onko herra Sandersilla punainen tukka?" kysyin.

"Punainen kuin raparperinvarsi. Mistä tiesit?"

Mary tuijotti minua niin kuin olisin markkinoilla kristallipallosta ennustava turbaanipäinen ja hartiahuiviin kietoutunut madame Zolanda.

"Se oli vain villi arvaus", vastasin.