Toisinaan - erityisesti silloin jos liikkumistani rajoitetaan - ajatuksillani on taipumus ryntäillä villisti joka suuntaan, vähän kuin sillä yhdellä miehellä Stephen Leacockin kirjoittamassa tarinassa.

Melkein hävettää myöntää, millaisia ajatuksia mieleeni pälkähti. Useimpiin sisältyi myrkkyä, muutamiin tavallisia kotitaloustyökaluja, ja Frank Pemberton esiintyi niissä kaikissa.

Aloin miettiä ensimmäistä kohtaamistamme Thirteen Drakesissa. Vaikka olin nähnyt vuokra-auton kaartavan etuovelle ja kuullut Tully Stoverin huutavan Marylle että herra Pemberton oli saapunut etuajassa, en kuitenkaan ollut nähnyt häntä silloin omin silmin. Olimme tavanneet vasta sunnuntaina Buckshawin huvimajalla.

Pembertonin yllättävä ilmaantuminen Buckshawiin oli outoa monessakin mielessä, mutta en ollut ehtinyt ajatella asiaa kunnolla.

Ensinnäkin hän saapui Bishop's Laceyyn vasta tunteja sen jälkeen, kun Horace Bonepenny oli henkäissyt viimeisen kerran kasvoilleni. Vai oliko asia sittenkään niin?

Kun olin nostanut katseeni ja nähnyt Pembertonin seisomassa lammen rannalla, olin ollut yllättynyt. Mutta miksi? Minähän asuin Buckshawissa: olin syntynyt siellä ja elänyt siellä koko elämäni. Miksi oli niin yllättävää nähdä tekolammen rannalla mies?

Tunsin miten vastaus nyki koukkua, jonka olin laskenut alitajuntaani. Älä katso suoraan sinnepäin, ajattelin, ajattele jotain muuta - tai teeskentele edes ajattelevasi jotain muuta.

Sinä päivänä satoi, tai oli juuri alkanut sataa. Olin istunut pienen temppelinraunion portailla, ja kun katsoin ylös, Pemberton seisoi lammen vastarannalla, sen eteläpuolella, tai kaakkoispuolella jos tarkkoja ollaan. Miksi ihmeessä hän ilmaantui siitä suunnasta?

Vastaus siihen kysymykseen oli ollut tiedossani jo hyvän aikaa.

Bishop's Lacey sijaitsi Buckshawin koillispuolella. Kastanjakujamme alkoi Mulfordin portilta, josta loivasti mutkitteleva tie johti melko lailla suoraan kylään. Ja silti Pemberton oli ilmaantunut kaakosta, Doddingsleysta päin, jonne oli matkaa peltojen poikki reilu kuusi kilometriä. Miksi hän siitä suunnasta tuli? Vaihtoehtoja ei ollut monta, ja merkitsin ne nopeasti mieleni muistikirjaan:

1. Jos Pemberton murhasi Bonepennyn (niin kuin uumoilin), palasiko hän ehkä takaisin rikospaikalle, niin kuin murhaajien väitetään tekevän? Unohtiko hän kenties jotain? Niin kuin vaikka murha-aseen? Palasiko hän Buckshawiin noutamaan sitä?

2. Koska Pemberton oli jo käynyt Buckshawissa edellisyönä, hän tunsi tien peltojen poikki eikä halunnut tulla nähdyksi.

(Ks. kohta 1.)

Mitä jos Pemberton luuli että Ulsterin kostaja oli Bonepennyllä ja seurasi siksi tätä perjantaina, murhailtana, Bishop's Laceysta Buckshawiin ja murhasi tämän siellä?

Flave, odotas nyt, ajattelin. Älä innostu liikaa. Ei saa hosua tuolla lailla.

Miksi Pemberton ei yksinkertaisesti hyökännyt uhrinsa kimppuun pensasaidan suojissa - täälläpäin Englantia sellainen reunustaa melkein jokaista tienpätkää?

Vastaus tuli luokseni yhtä kirkkaana kuin jos se olisi loistanut neonkirjaimin Piccadilly Circusilla: koska hän halusi että isää syytetään rikoksesta!

Bonepennyn murhan täytyi tapahtua Buckshawissa!

Tietenkin! Koska isä eli käytännössä erakonelämää, hänen ei voinut olettaa lähtevän kotoaan juuri koskaan. Murha - ainakin jos murhaaja yrittää paeta lain kouraa - täytyy suunnitella etukäteen, ja useimmiten erittäin yksityiskohtaisesti. Oli selvää että filatelinen rikos täytyi saada yhdistettyä filatelistiin. Jos isää ei saataisi rikospaikalle, rikospaikka täytyi tuoda isän luo.

Ja niin myös tapahtui.

Vaikka olin saanut tämän tapahtumaketjun - tai ainakin osia siitä - selville jo tunteja sitten, sain kaikki osat sovitettua toisiinsa vasta nyt, kun jouduin viettämään aikaa yksin Flavia de Lucen kanssa.

Flavia, olen sinusta ylpeä! Niin olisi myös Marie Anne Paulze Lavoisier.

Eli: Pemberton oli tietenkin tullut Bonepennyn perässä Doddingsleyyn asti; ehkä jopa koko matkan Stavangerista. Isä oli nähnyt molemmat Lontoon postimerkkinäyttelyssä vain joitain viikkoja aiemmin - se todisti että kumpikaan heistä ei asunut ulkomailla vakituisesti.

He olivat luultavasti suunnitelleet yhteistuumin kiristävänsä isältä rahaa. Ihan niin kuin he suunnittelivat opettaja Twiningin murhankin. Mutta Pembertonilla oli lisäksi oma suunnitelma.

Kun Pemberton oli ollut varma että Bonepenny oli matkalla Bishop's Laceyyn (minne muualle hän olisi ollut menossa?), hän oli hypännyt junasta Doddingsleyssa ja kirjautunut Jolly Coachmanin majataloon. Sen tiesin varmasti. Murhailtana hänen ei sitten ollut tarvinnut kuin kävellä peltojen poikki Bishop's Laceyyn.

Siellä hän oli odottanut kunnes näki Bonepennyn poistuvan majatalosta ja lähtevän jalkaisin kohti Buckshawia. Kun Bonepenny oli poissa tieltä ja Pemberton oli varma ettei häntä seurattu, hän oli tutkinut Bonepennyn huoneen Thirteen Drakesissa - mukaan lukien matkatavarat - mutta ei ollut löytänyt mitään. Hänelle ei ollut tullut mieleen viiltää matka-arkun tarroja auki, niin kuin minulle.

Siinä vaiheessa hän oli varmasti kihissyt kiukusta.

Kenenkään näkemättä hän oli livahtanut ulos majatalosta (luultavasti jyrkän takaportaikon kautta) ja seurannut jalkaisin uhriaan Buckshawiin, missä he olivat riidelleet puutarhassa.

Mutta kuinka kummassa en ollut kuullut sitä?

Puolen tunnin kuluttua hän oli hylännyt kuolleeksi luulemansa Bonepennyn pengottuaan tämän taskut ja lompakon. Ulsterin kostajaa ei ollut löytynyt: Bonepennyllä ei sittenkään ollut postimerkkejä mukanaan.

Kun Pemberton oli tehnyt rikoksensa, hän oli kadonnut yöhön ja kävellyt peltojen poikki Jolly Coachmanin majataloon Doddingsleyssa. Seuraavana aamuna hän oli ilmaantunut kovalla tohinalla vuokra-auton kyydissä Thirteen Drakesin eteen, muka suoraan Lontoon-junalta. Hänen pitäisi tutkia huone uudelleen. Siinä oli riskinsä, mutta se oli välttämätöntä. Postimerkkien oli pakko olla siellä.

Olin epäillyt osia tästä tapahtumasarjasta jo jonkin aikaa, ja vaikka en ollut vielä saanut koottua puuttuvia tosiasioita, olin kuitenkin varmistanut Pembertonin oleskelun Doddingsleyssa soittamalla Cleaverille, Jolly Coachmanin majatalonpitäjälle.

Näin jälkikäteen ajateltuna koko kuvio tuntui melko yksinkertaiselta.

Keskeytin mietteeni hetkeksi ja jäin kuuntelemaan hengitystäni. Se oli rauhallista ja säännöllistä, kun istuin jalat koukussa aloillani pää polvia vasten.

Silloin muistin yhden jutun jonka isä oli joskus kertonut meille: Napoleon oli sanonut englantilaisten olevan kauppiaskansaa. Miten väärässä olitkaan, Napoleon!

Olimme juuri selvinneet sodasta, jossa päällemme pudotettiin pimeässä tonneittain trinitrotolueenia, joten olimme selviytyjien kansakunta, ja minä, Flavia Sabina de Luce, saatoin todeta sen jopa itsessäni.

Sitten mumisin vähän aikaa psalmia "Herra on paimeneni", ihan varmuuden vuoksi. Koskaan ei voi olla liian varma.

Asiaan: siis murhaan.

Taas Horace Bonepennyn kuolevat kasvot ilmestyivät eteeni pimeästä: suu avautui ja sulkeutui kuin kuivalle maalle joutuneella kalalla. Hänen viimeinen sanansa ja henkäyksensä olivat yksi ja sama asia. "Vale", hän sanoi, ja sana leijaili hänen suustaan suoraan minun sieraimiini. Ja se tuli luokseni hiili-tetrakloridin muodossa.

Ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö kysymyksessä olisi ollut hiilitetrakloridi, yksi lumoavimmista kemiallisista yhdisteistä.

Kemisti ei voi erehtyä sen makeasta tuoksusta, vaikka se haihtuukin nopeasti. Se muistuttaa aika paljon kloroformia, jota nukutuslääkärit käyttävät leikkauksissa.

Hiilitetrakloridissa (joka on yksi aineen monista nimistä) neljä klooriatomia leikkii piirileikkiä yhden ainoan hiiliatomin kanssa. Se on tehokas hyönteismyrkky, jota edelleen silloin tällöin käytetään sitkeissä koukkumatotapauksissa - ne ovat pienenpieniä loisia, jotka pimeän turvin imevät verta niin ihmisen kuin eläimenkin sisälmyksissä.

Mutta mikä vielä tärkeämpää, postimerkkeilijät käyttävät hiilitetrakloridia saadakseen postimerkin näkymättömät vesileimat näkyviin. Ja isällä oli sitä pulloissa työhuoneessaan.

Ajattelin uudestaan Bonepennyn huonetta Thirteen Drakesissa. Olinpa hölmö kun olin epäillyt että piiras oli myrkytetty! Tämä ei ollut mikään Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta.

Piirakankuoressa ei ollut mitään ihmeellistä, se oli pelkkä piirakankuori. Ennen lähtöään Norjasta Bonepenny oli kaapinut piirakan täytteen pois ja pannut tilalle jänkäkurpan, jolla hän aikoi pelotella isää. Sillä lailla hän sai linnun tuotua Englantiin.

Olennaista ei ollut niinkään se, mitä olin löytänyt hänen huoneestaan, vaan se mitä en ollut löytänyt. Eli se ainoa asia, joka puuttui pienestä nahkakotelosta, jossa Bonepenny kuljetti diabeetikonvälineitään: lääkeruisku.

Pemberton oli huomannut lääkeruiskun ja pannut sen taskuunsa tonkiessaan Bonepennyn huonetta ennen murhaa. Olin varma siitä.

He olivat rikoskumppanit, eikä kukaan olisi voinut tietää Pembertonia paremmin, mitkä lääketarpeet olivat Bonepennylle elintärkeitä.

Pemberton oli saattanut harkita muitakin keinoja päästää uhri päiviltä - isku kivenmurikalla takaraivoon tai kuristaminen - mutta lääkeruisku Bonepennyn matka-arkussa oli kuin jumalten lahja. En voinut olla värisemättä, kun ajattelin miten kaikki tapahtui.

Saatoin kuvitella miten nuo kaksi miestä kamppailivat kuunvalossa. Bonepenny oli pitkä, mutta ei kovin lihaksikas. Pemberton luultavasti kaatoi hänet yhtä helposti kuin puuma kellistää peuran.

Kuvaan tulee injektioruisku ja aine päätyy Bonepennyn aivojen tyveen. Noin vain. Siihen ei mene sekuntia kauempaa, ja vaikutus on lähes välitön. Olin varma että tällä tavalla Horace Bonepenny kohtasi kuolemansa.

Jos hän olisi nauttinut aineen suun kautta - sitä paitsi olisi ollut lähes mahdotonta pakottaa hänet nielemään sitä - myrkkyä olisi tarvittu paljon enemmän: niin paljon että hän olisi takuulla oksentanut sen.

Sen sijaan viisi kuutiosenttimetriä aivojen tyveen ruiskutettuna tainnuttaisi häränkin.

Hiilitetrakloridin helposti tunnistettavat huurut kulkeutuisivat nopeasti uhrin suuhun ja nenäonteloihin, niin kuin olin huomannut. Mutta siihen mennessä kun komisario Hewitt ja konstaapelit saapuivat, haju oli haihtunut jättämättä jälkeäkään.

Se oli lähestulkoon täydellinen rikos. Itse asiassa se olisi ollut täydellinen, ellen minä olisi mennyt puutarhaan silloin kun menin.

Tätä en ollut tullut ajatelleeksi aiemmin. Oliko minun olemassaoloni ainoa asia, joka vaaransi Frank Pembertonin vapauden?

Jostain kuului rapinaa.

En erottanut, mistä suunnasta se kuului. Pyörittelin päätäni, ja ääni loppui välittömästi.

Hiljaisuutta kesti minuutin tai vähän yli. Höristin korviani, mutten kuullut kuin oman hengitykseni, joka oli muuttunut nopeammaksi ja jotenkin rahisevaksi.

Nyt se kuului taas! Ihan kuin hiekkaista alustaa pitkin olisi raahattu puutavaraa tuskastuttavan hitaasti.

Yritin huutaa "Kuka siellä?", mutta nenäliinamytty suussani muunsi sanat tukahtuneeksi määkynäksi. Ponnistus tuntui siltä kuin joku olisi iskenyt rautatienaulan kumpaankin ohimooni.

Parempi vain kuunnella, ajattelin. Rotat eivät siirtele lautoja, ja ellen erehtynyt vallan surkeasti, en enää ollut autotallissa yksin.

Kääntelin päätä hitaasti puolelta toiselle kuin käärme ja yritin hyödyntää erinomaista kuuloani, mutta päätäni ympäröivä tukeva tweedkangas vaimensi lähes kaiken.

Rapina ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä hermostuttavaa kuin hiljaiset tauot. Mitä rakennuksessa sitten olikin, se yritti pitää läsnäolonsa salassa. Vai yrittikö se vain saada minut hermostumaan hiljaisuudellaan?

Kuului narahdus ja sen jälkeen napsahdus, aivan kuin pikkukivi olisi tipahtanut suuren kivenmurikan päälle.

Hitaasti kuin terälehtiään avaava kukkanen aloin ojentaa jalkojani, mutta kun ne olivat aivan suorina, vedinkin ne taas koukkuun, polvet leuan alle. Parempi istua sykkyrällä, niin olisin ainakin pienempi maalitaulu.

Hetkeksi siirsin huomion käsiini, jotka olivat yhä yhteen sidottuina selkäni takana. Jospa olisi tapahtunut ihme ja silkki olisi venynyt ja löystynyt, mutta se oli turha toivo. Puutuneinakin sormeni aistivat, että siteet olivat yhtä tiukalla kuin ennenkin. En pääsisi vapaaksi. Minä todellakin kuolisin tänne.

Ja kuka minua kaipaisi? Ei kukaan.

Sopivan mittaisen suruajan jälkeen isä palaisi postimerkkiensä pariin, Daphne hakisi Buckshawin kirjastosta uuden laatikollisen kirjoja, ja Ophelia löytäisi uuden huulipunasävyn. Ja pian - tuskallisen pian - olisi kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.

Kukaan ei rakastanut minua, niin se vain oli. Harriet oli ehkä rakastanut kun olin vauva, mutta hän oli kuollut.

Suureksi kauhukseni huomasin itkeväni.

Olin kauhistunut. Niin kauan kuin muistin olin taistellut silmiin nousevia kyyneliä vastaan, ja nyt hupusta huolimatta silmieni eteen ilmestyivät ystävälliset kasvot, sellaiset jotka olin surkeuksissani unohtanut. Doggerin kasvot, tietenkin.

Dogger olisi surun murtama, jos minä kuolisin!

Flave, yritä nyt ryhdistäytyä. Sinähän olet vain joutunut monttuun. Mikäs olikaan se montusta kertova tarina, jota Daffy luki meille? Se Edgar Allan Poen tarina? Se missä oli heiluri?

Ei! En suostuisi ajattelemaan sitä. En!

Ja sitten oli se Kalkutan pimeä tyrmä, jossa Bengalin ruhtinas piti vangittuna sataaneljääkymmentäkuutta brittisotilasta, vaikka selli oli tarkoitettu vain kolmelle hengelle.

Kuinka moni selvisikään ensimmäisen yön yli tuossa tukahduttavassa uunissa? Kaksikymmentäkolme, joista jokainen oli aamuun mennessä menettänyt järkensä.

Mutta Flavia ei tulisi hulluksi! Ei!

Ajatukseni kieppuivat pyörremyrskyn lailla. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni, ja sieraimeni täyttyivät metaanin hajusta. Niinpä tietenkin!

Joentörmälle johtava putki oli täynnä metaanikaasua. Tulenkipuna aiheuttaisi siellä sellaisen räjähdyksen että siitä puhuttaisiin vuosia.

Etsisin putken pään ja alkaisin potkia sitä. Jos minulla olisi tuuria, kengänpohjien naulat tekisivät kipinän joka saisi metaanin räjähtämään, ja se olisi tämän tarinan loppu.

Suunnitelman ainoa varjopuoli oli se että seisoisin itse putken suulla kun koko paikka räjähtäisi ilmaan. Vähän kuin olisi jumissa tykin suulla.

Hiiteen tykit! En aikonut kuolla tähän haisevaan monttuun taistelutta.

Kokosin jäljellä olevat voimanrippeet, kaivoin kantapääni maahan ja työnsin itseäni seinää pitkin ylöspäin kunnes seisoin pystyssä. Siihen meni kauemmin kuin olin luullut, mutta lopulta olin pystyasennossa, tosin horjuvana.

Ei ollut enää aikaa tuumailla. Joko löytäisin metaanikaasun lähteen tai kuolisin etsiessäni sitä.

Olin juuri hypähtänyt varovasti siihen suuntaan missä arvelin putkenpään olevan, kun hyytävä ääni kuiskasi korvaani:

"Ja nyt on Flavian vuoro."