Aleksanteri oli hyvin julkisuustietoinen ja hänellä oli oma hovihistorioitsija Kallisthenes, joka oli sotaretkillä mukana kirjaamassa asioita ylös. Heidän avullaan Aleksanteri esitti itse itsensä puolijumalana ja sankarina. Hän loi tietoisesti sankarimyyttiään ja tiesi historiallisen jäljen jättämisen voiman.

Aleksanteri Suuri oli äkkipikainen ja arvaamatonkin. Tarinan mukaan sotaretkellään Aleksanteri riitaantui päihtyneiden makedonialaisten upseerien kanssa, kun nämä ylistivät Aleksanterin isän Filippoksen valtakautta. Aleksanterin kenraali ja ystävä Kleitos oli alkanut kehua Filippoksen saavutuksia ja kritisoida Aleksanterin vallankäyttöä sekä itämaisia hovitapoja. Seurauksena Aleksanteri surmasi Kleitoksen. Tarina todistaa, että Aleksanteri toimi välillä äkkipikaisesti ja väkivaltaisesti. 

Aleksanteri Suuri oli sivistynyt. Opettaja Aristoteles perehdytti Aleksanterin filosofiaan ja kirjallisuuteen. Hän myös istutti poikaan kiinnostuksen kasvi- ja eläintieteeseen ja uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Joidenkin tutkijoiden mielestä Aleksanteri oppi ihailemaan tietoa – jopa enemmän kuin valtaa. 

Aleksanteri Suuri kunnioitti vieraita kulttuureja toisin kuin muut kreikkalaiset, jotka pitivät omaa kulttuuriaan muita parempana. Aleksanteri alkoi mm. pukeutua itämaiseen tyyliin ja otti persialaisen vaimon, oikeastaan kolme, kreikkalaisen sijaan. Aleksanteri piti myös itämaisesta tavasta kohdella hallitsijaa jumalallisena. Aleksanteri uskoi polveutuvansa kreikkalaisista jumalista, äitinsä kautta kuuluisasta sotasankarista Akhilleuksesta. 

Vaikka Aleksanteri oli julma sotapäällikkö tarvittaessa hän osasi kohdella vihollistaan kunnioittavasti. Hän ei koskaan onnistunut tavoittamaan Persian kuningas Dareios III:tta, joka pakeni taistelu taistelulta kauemmas itään. Lopulta Aleksanteri kohtasi vihollisensa, mutta kuolleena. Omat joukot olivat surmanneet kuninkaan. Aleksanteri kääri Dareioksen ruumiin omaan hallitsijan viittaansa ja vaati, että Dareioksen vaimoa ja lapsia kohdellaan jatkossakin kunnioittavasti.