Kirjoittanut: Roosa Pyysaari (lukiokurssilla)

Ihmisellä on tarve hallita ympärillään olevaa: kaikelle täytyy olla edes jollain tavalla ymmärrettävä syy ja selitys. Tämän takia ihminen on kehittänyt itselleen maailmankuvan: käsityksen maailman kokonaisuudesta.

Inkeri Hellströmin oppikirjamateriaalissa (Särmä 6 Suomen kieli ja kirjallisuus) kalevalaista ja muinaisuskon maailmankuvaa kuvataan yksinkertaiseksi: tieto perustui siihen, mitä nähtiin. Jos taivaanranta näytti päättyvän horisontissa, maailmankin täytyi päättyä. Ihailen tuon ajan ihmisten suoraviivaisuutta ja vahvaa uskoa. Voisiko nykyäänkin kaikki olla niin mutkatonta? Hallinnan tunne saatiin, kun tiedettiin jonkin asian synty tai heimon tietäjä, samaani, kertoi terveisiä tuonpuoleisesta. Luonto toimi kaiken kivijalkana: loitsuilla rukoiltiin metsästysonnea ja tuonpuoleiseen pääsi kallion loven kautta. Minä väitin, että minunkin maailmankuvani juuret ulottuvat tähän "kivi- ja keppiaikaan".

Nykyään ihmisten maailmankuva on synkretistinen sekamelska. Siihen on liitetty uskonnollisia elementtejä, luonnontieteellisiä teorioita ja filosofisia totuuksia, eikä tämän takia kukaan oikein osaa kertoa, mihin uskoo. Moni väittää, että maailma syntyi alkuräjähdyksestä, mutta uskoo silti Jumalaan. Omaa näkemystään ei tule ajatelleeksi syvällisemmin ennen kuin on pakko lukea Kalevala tai yksinkertaisesti vastata kysymykseen: "Millainen on sinun maailmankuvasi?" Harva ymmärtää, että oman maailmankuvan juuret ulottuvat niinkin kauas kuin kansalliseepokseen ja muinaisuskontojen aikaan.

Maailmankuva on aikaan ja yhteiskuntaan mukautuva käsite. Jos puhutaan nimenomaan suomalaisten maailmankuvan kehityksestä, voidaan erottaa ensimmäinen ja alkuperäinen eli kalevalainen, myöhemmin keskiajalla syntyneet geosentrinen ja heliosentrinen sekä 2000-luvun ihmisen maailmankuva. Jos tieto kaiken synnystä ja rakenteesta perustui ennen yhteisön näkemykseen, kirkon oppiin tai yhden ihmisen kokemukseen, nykyään se nojaa tietokirjoihin ja Internetin enemmän tai vähemmän todenmukaisiin väitteisiin. Lisäksi nykyään halutaan korostaa, että maailmankuva ja –katsomus ovat vakaumukseen rinnastettavissa oleva yksityisasia.

Minun maailmankuvani perustuu kalevalaisiin uskomuksiin. Se, että tiedän ja uskon maapallon olevan pyöreä, kiertävän radallaan Aurinkoa ja lisäksi pyörähtävän akselinsa ympäri, on täysin muinaisuskontoisen maailmankuvan ansiota. Ilman virheoletusta tiede ei olisi koskaan pääsyt kehittymään saati saavuttamaan nykyistä tasoaan. Myös kristinusko on Hellströmin mukaan vaikuttanut Kalevalan tarinoihin: Väinämöisen lähtö kuvastaa pakanallisen uskon väistymistä kristinuskon tieltä. Lisäksi Kalevalassa mainitaan Jeesus-hahmona pidetty Karjalan kuningas. Tuntuu lohduttavalta, että kansalliseepos ja oma uskontoni ovat näin yhteydessä toisiinsa: maailmankuvani ei voi olla mielikuvitukseni tuotos.

Kalevalaiseen maailmankuvaan kuuluu Hellströmin mukaan myös oletus, että onnen summa on vakio. Sen määrää ei siis voi lisätä mitenkään. Sen sijaan omaa onnea voi lisätä heikentämällä toisen ihmisen onnea aiheuttamalla tälle vahinkoa. Kuulostaako tutulta? Väitän löytäneeni yhteyden suomalaiseen luonteeseen: toinen ei saa menestyä, koska se on silloin minulta pois. Mielestäni jokaisen olisi jo aika lisätä maailmankuvansa lähdeluetteloon Elias Lönnrotin Kalevala.

Jos maailma Hellströmin mukaan jaettiin muinoin yliseen ja aliseen maailmaan erilaisine asukkaineen, nykyään se on kuin monisärmäinen ja värejä vaihteleva diskopallo. Länsimaalaiset väittävät, etteivät he enää usko henkiin ja muihin alisen maailman otuksiin, mutta joissain uskonnoissa edelleen uskotaan vainajien kummittelevan, valvovan sukulaisiaan tai jatkavan elämäänsä toisessa muodossa. Oikeastaan minäkin uskon näin, koska uskon enkeleihin. Onko maailmankuva siis muuttunut muinaisuskon ajoilta juuri lainkaan vai ovatko otukset ja termit vain muuttaneet nimeään? "Alinen maailma" olisi nykykielellä helvetti tai uudelleen syntyminen, samaani taas pappi tai psykiatrisen osaston ylilääkäri.