Luin Jean P. Sassonin kirjan Prinsessa, joka kertoo saudiarabialaisesta prinsessa Sultanasta ja hänen läheistensä rikkauksien täyttämästä elämästä yhteiskunnassa, jossa mies on aina naista arvokkaampi.



Koetan olla mahdollisimman avaramielinen puhuttaessa eri kulttuureista, mutta nyt olen ristiriitainen. Vaikka saudien kulttuurissa on paljon kaunista, en vain pysty sulattamaan maassa tapahtuvaa epäoikeudenmukaisuutta rauhan uskonnon nimissä. Kirja saikin minut pohtimaan, kuinka paljon toista kulttuuria tai uskontoa voi tuomita sen edustajien pohjalta?

Kirja sai minut myös kokemaan koko tunteiden kirjon. Ihastuin Sultanan ajattelutapaan, ja pystyin samaistumaan hänen kapinalliseen asenteensa. Hänen nokkeluutensa toi piristystä muuten synkkään tarinaan, ja hänen pelottomuutensa oli ihailtavaa. Lukiessa koin kuitenkin enemmän ihmetyksen, surun ja vihan tunteita, kuin ilon. Kirjassa kuvaillut toistuvat epäoikeudenmukaisuudet ja oksettavat ihmisoikeusrikkomukset varjostivat mieltäni. Jos on kuningassuvun mies, pääsee kuin koira veräjästä rikoksesta, josta nainen tai alempiarvoinen mies kivitettäisiin. Mutta kuten Sultana sanoo kirjan lopussa: "Miten maailma voisi tulla avuksemme, ellei se kuule itkuamme?"

Kirja oli todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Vaikka oloni lukiessa oli hieman avuton, oli hienoa sukeltaa erilaiseen maailmaan kuin  itse olen tottunut. Mielestäni minulla on nyt hieman parempi käsitys Lähi-idän naisista ja heidän asemastaan muutama vuosikymmen sitten. Olisikin mukava lukea Sultanan lähipiiristä ja ajatuksista nykypäivänä, esimerkiksi siitä, että hänen maansa naiset saavat vihdoin ajaa autoa tämän vuoden kesäkuusta lähtien.