Kirjoittanut: Nora Nieminen
Alla olevan novellin on kirjoittanut Nora Nieminen Kati Kovácsin kuvittaman ja Pauli Kallion käsikirjoittaman sarjakuvan pohjalta. Kyseinen sarjakuva julkaistiin vuonna 2015 Pauli Kallion kokoelmassa Noin seitsemän taidetta. 


Äitini pitää minua kädestä. Kuljemme kohti taidenäyttelyä, isä etunenässä kohti suuria portaita, jotka johtavat valtavan oven luo. En halua mennä, sillä koen näyttelyn jo ajatuksen tasolla tylsäksi, vastenmieliseksi. Äiti puristaa kättäni kovempaa ja tempoo minua perässään. Huudan. Häpeästä soikeana isä ja äiti lupaavat minulle limua ja jäätelöä, jos suostun käyttäytymään ihmisiksi. Mielikuviini piirtyy kuva valtavasta jäätelöannoksesta ja unohdan hetkeksi kurjan taidenäyttelyn.

Astumme ovesta sisään. Silmieni eteen aukeaa suuri taideteos, jonka alla lukee "Picasso". Teos on hämmentävä. Unohdan jäätelön hetkeksi, sillä en saa silmiäni irti maalauksessa olevista silmistä, jotka tuijottavat minua hypnoottisella tavalla. Jatkan matkaani katsellen ihmeissäni ympärilleni. Kaikkialla on toinen toistaan oudompia kuvia. Pysähdyn erään taulun eteen ja näen mustan vuohen. Se näyttää pelottavalta, ei lainkaan suloiselta, kuten kotieläintilalla olleet vuohet. Näen äidin kauempana ja lähden juoksemaan kohti häntä, kunnes eräs maalaus pysäyttää ravini välittömästi. En ymmärrä maalausta. Näen kasvot, navan ja pakarat, ne ovat sulautuneet toisiinsa. Olen niin hämmentynyt, etten edes ahdistu. Katson viereistä teosta, jossa muuan mies soittaa kitaraa katse alaspäin suuntautuneena. Kuulen kitaran pääni sisällä. Toisella puolella käytävää minua katsoo mies, jonka nenä on korvan kohdalla. En enää tiedä onko mies todellinen.

Tavoitan vanhempani, jotka laskeutuvat portaita pitkin alempaan kerrokseen. Seuraan heitä silmät pyöreinä, eikä jäätelöstä ole enää tietoakaan pienessä päässäni. Kirmaan juoksuun jälleen. Ihmiset katsovat minua vihaisesti, mutta en välitä heistä, sillä olen täysin taiteen lumoissa. Juoksen kohti teosta, missä näen alastoman pojan. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin odottamatonta. Poika sanoo minulle "Hei!" Hän pitää kädessään rapua. Hämmennykseltäni vastaan hänelle: "Hei.. Sulla ei ole housuja!" Poika ihmettelee, mitä sellaisilla tekee, nythän on kesähelle. Noin sekuntia myöhemmin hän kuitenkin peittää sukuelimensä ja kiukustuu. "Älä tuijota!" Jätän pojan omiin oloihinsa. Kummallinen juttu.

Ei matka taitu kahta metriä enempää, kun jo edessäni makaa iso nainen, alastomana tämäkin. "Miksei sinullakaan ole vaatteita?" Nainen katsoo minua kuin halpaa makkaraa. "Koska olen alaston puutarhassa." Hänen vierellään on se sama kitaraa soittava mies, minkä muistan nähneeni aiemmin. Mies nostaa päätänsä paljastaen harmaat kasvonsa ja kuiskaa: "Ja koska alastomuus pukee häntä. Niin.. Ja lisäksi se inspiroi minua."

Lukuisten ihmeellisten tapahtumasarjojen jälkeen törmään vanhempaan mieheen. Luulen, että hän on todellinen, mutta en ole enää varma mistään. Mies katsoo minua, laittaa kätensä olalleni ja sanoo minulle: "Kaikki lapset ovat taiteilijoita." Kysyn, olenko minäkin taiteilija, johon hän toteaa minun olevan, jos niin haluan. Pakahdun onnesta, olen riemusta sekaisin. He tuovat minulle kynää ja paperia. He, joiden en tiedä olevan edes todellisia. Ja minä teen taidetta! Teen sitä niin, että kadotan ajan- ja paikantajuni täysin, kunnes havahdun. Tuttu ääni ja tuoksu, lämmin käsi joka tarttuu käteeni, sanat, jotka palauttavat tajuntani tähän hetkeen: "Haluaisitko nyt sen jäätelön?"

Olen tässä, olen nyt. Syön jäätelöä, vilkaisen taakseni ja vinkkaan silmää mustalle vuohelle.