Olohuoneen sohva, isän lämmin ja turvallinen kainalo sekä äidinkielen oppikirja. Näiden kolmen yhdistelmänä opin lukemaan ensimmäisellä luokalla: opettelu sujui hitaasti, mutta varmasti. Muistan miettineeni silloin, että onko minussa jokin vikana, koska sanojen opettelu sekä varsinkin kirjoittaminen oli haastavampaa kuin muilla. Opettajat käskyttivät minut erityisopettajalle harjoittelemaan. Yhtäkkiä, peruskoulun ensimmäisten vuosien aikana, sain kipinän sanoihin. Ensin aloin lukemaan. Saatoin kuluttaa tunteja ja viikonloppuja siihen, että luin kymmeniä kirjoja peräkkäin. Luin, luin ja luin. En saanut tarpeekseni. Sen jälkeen sain kipinän kirjoittamiseen: sama jatkui, kirjoitin jopa tuntikausia kerrallaan. Tämän takia minun on vaikea käsittää Eve Kolarin kolumnissa ”Oletko sinäkin lukutaidoton?” (Savon Sanomat, 10.8.2015) olevaa ysiluokkalaista poikaa, jonka mielestä lukeminen on ajanhukkaa. Tekstissä Eve Kolari yrittää selittää pojalle lukemisen ja kirjallisuuden merkitystä.

”Pojan mielestä hänen lukutaitonsa on erinomainen: poika pystyy lukemaan tekstiä nopeaan tahtiin takeltelematta”, kuvaa Eve Kolari tekstissä pojan ajatuksia. Poika luultavasti miettii, että miksi käyttää kallisarvoista aikaa asiaan, jonka hän jo osaa. Hän ajattelee, että jos lukutaito on hallussa, niin se riittää. Niinhän se on, kyllä suppeallakin lukutaidolla pääsee toisen asteen opintoihin tai saa työpaikan.Todella monella kielitaito ei ole kovin laaja, ja he ovat silti pärjänneet elämässä.  Hyvä lukutaito ei siis ole edellytys ”hyvälle elämälle”. Kuitenkin, jos miettii tarkemmin, mitä haittaa olisi siitä, jos kaunokirjallisuuteen perehtyisi enemmän? Nuorena aloittamani ahkera lukeminen ja kirjoittaminen vaikuttaa positiivisella tavalla elämääni nykypäivään saakka.

Pojan ajatuksia tekstissä Kolari kuvaa näin: ”Poika ei halua lukea, koska se on hänen mielestään turhaa. Poika ajattelee, etteivät kirjat voi tarjota hänen elämäänsä yhtään mitään. - - Poika on mielestään saanut kirjaimilta ja sanoilta kaiken, mitä ne voivat hänelle antaa.”. Kolari kertoo selittäneensä pojalle seuraavasti: ”Kysyn [kirjoittaja], voisiko hän [poika] ikinä kuvitella, että lukeminen kehittäisi ajattelukykyä, lisäisi mielikuvitusta tai tarjoaisi elämyksiä.”. Näiden sanojen pohjalta poika alkaa miettimään lukemisen merkitystä syvemmin. Koska aloitin lukemisen ja kirjoittamisen jo varhaisella iällä, huomaan äidinkielen olevan vahvin oppiaineeni. Huomaan, että puhuessani osaan käyttää laajasti sanoja. Pystyn muodostamaan esimerkiksi kielikuvia helposti ja sujuvasti. Kirjoitustaitoni on kiitettävällä tasolla: tekstiä tulee kuin luonnostaan. Pääsen flow-tilaan aina, kun alan kirjoittamaan. Huomaan, että minun ei ole koskaan tarvinnut opetella kielioppisääntöjä, vaan ne ovat aina tulleet automaattisesti. Myös, kuten Kolari mainitsi pojalle, lukeminen tuo paljon elämyksiä. Vähän kuin elokuvissakin, niiden kautta pääsee tutustumaan toisenlaisten ihmisten elämiin ja ajatuksiin. Kirjoissa pääset elämään toisena ihmisenä. Lukeminen on siis paljon moniuloitteisempaa, kuin monet luulevat.

Eve Kolari kysyy pojalta, mitkä aiheet häntä kiinnostavat. ”Poikaa kiinnostavat kirosanat ja viina. Jotain naisjuttujakin voisi lukaista”, vastaa tämä kysymykseen. Näin ollen Kolari etsii pojalle kirjan, joka käsittelee juuri näitä mainittuja aiheita. Ja mitä käykään? Menee vähän aikaan, ja poika on kuin syöksynyt sisään kirjan maailmaan. Jos jokainen opiskelija miettisi itselleen mielenkiintoisen aiheen ja etsisi siihen liittyvää kirjallisuutta, luulisin jokaisen koulumenestyksen olevan parempaa. Alakoulussa luin koirista, yläkoulussa taas nuoria kiinnostavista aiheista. Näin kiinnostuksenaiheet muuttuivat iän myötä, ja mielenkiintoni lukemiseen säilyi.

”Olemme yksimielisiä: lukutaito on monesta eri osasta koostuva työkalupakki”, toteaa Eve Kolari. Väite pitää täysin paikkaansa. Pelkkä sanojen mekaaninen lukeminen riittää, mutta pidemmälle pääsee, jos vain jaksaa paneutua enemmän. On se sitten kirjoittamista tai lukemista, tai esimerkiksi äänikirjojen kuuntelua. Jokainen näistä kehittää aivojasi ja avartaa mieltäsi.

Myöhemmin koulu-urallani selvisi, että ensimmäisillä luokillani olleet hankaluudet johtuivat lukihäiriöstä. Tämä ei kuitenkaan koskaan ollut esteenä sille, että kehitin itseäni sekä kirjoittamisella että lukemisella. Olisin tällä hetkellä samaa mieltä kuin poika kolumnissa, jos en olisi koskaan saanut kipinää sanoihin. En pystyisi puhumaan niin värikkäästi, tai purkamaan ajatuksiani paperille, kun ne painavat liikaa. Tästä johtuen kiitän kirjallisuutta: kiitos, että teitte minusta minut.