Novellissa on siis nainen, joka on naimisissa, mutta hän ei rakastakaan miestään, vaan jotakuta toista. Novelli on kirjoitettu päiväkirjan lailla, aivan kuin nainen olisi itse kirjoittanut kaiken. Toinen novellin henkilöistä on tämä mies, johon nainen on rakastunut. He tapaavat kaupungissa ja mies selvästi ajattelee aluksi sen olevan sattumaa, kun nainen taas on nimenomaan toivonut tapaavansa hänet taas.

Naisen ja miehen ohi kulkee joku heidän tuttavansa. Tällöin nainen hätäisesti toteaa miehelle tuon eronneen juuri miehestään. Rivien välistä lukiessa huomaa hänen haluavan tietää, mitä mies ajattelee asiasta. Mies ei paasaa, vaan vaikuttaa olevan ymmärtäväinen tilannetta kohtaan. ”Etkö käsitä?” mies kysyy naiselta ja kertoo vastauksen pariskunnan eroon. ”Eivät rakastaneet, yksinkertaisesti.” Tämä ajattelu oli varmaan siihen aikaan epätavallista, koska jos oli onneton, se piti peittää. Nykyisin asia on ihan toisin, enkä ainakaan itse ikinä suostuisi olemaan parisuhteessa, joka ei tuo minulle onnea. Kaikilla on oikeus onnellisuuteen.

Naisen rintaa ahdisti, eli viimeistään nyt hän tajusi oman tilanteensa olevan samanlainen. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään, ei sanonut sanallakaan olevansa onneton, päinvastoin. Mies selvästi urkki ja halusi tietää, miten naisella meni, mutta tämä ei päästänyt kuorensa alle. Mies kuitenkin ymmärsi. Tapaamisen jälkeen nainen meni takaisin kotiinsa, niin kuin aina ennenkin ja jäi kaipaamaan miestä. 

Seuraavassa merkinnässä nainen kirjoittaa lapsuudenkodistaan, joka sijaitsi maalla. Siellä hän tunsi olevansa oikeassa paikassa, sinne hän kuului. Siellä hän oli vapaa.  Vapauden tunteen mukana hänen mahdollisuutensa myös hyväksyä omat tunteensa ja ajatuksensa pääsevät valloilleen. Kaupungissa hän tunsi olonsa ahdistuneeksi, rintaa pakotti. Täällä hänen olonsa on hyvä.

Kolmannessa merkinnässä nainen kertoo, kuinka hän kävelee itselleen tutussa ja turvallisessa metsässä. Hän ajattelee miestä ja puhelee ääneen, aivan kuin puhuisi tälle. Hänen kuvitelmansa pääsee vapaaksi ja ajatukset kukoistavat. Häntä ei hävetä, vaan hän on rehellinen itselleen. Ei valheita, ainoastaan totuus ja halu, jotka ovat varmasti kauan olleet haudattuina.

Novellin lopussa viimeinen merkintä on hankalammin tulkittavissa. Nainen puhuu yksinäisyydestä ja siitä, kuinka vasta nyt tajuaa, ettei mitään muuta mahdollisuutta ole ollut, kuin elää näin. ”Sinä lepäät nyt siellä kylmässä haudassasi”, nainen kirjoittaa. Hänen rakastamansa mies on varmaan kuollut, ja tämä viittaa siihen, että aikaakin on kulunut jo useampi vuosi. Nainen ei siis koskaan tehnyt mitään rakkautensa eteen, hän ei joko uskaltanut tai hänen yrityksensä epäonnistui. Voi olla, että hän oli myöhässä. Mies oli ehkä löytänyt jonkun toisen sillä aikaa, kun nainen mietti mitä tehdä.

Nainen tajuaa nyt, että vaikka ei koskaan saanut rakastamaansa miestä, hän oli kiitollinen, että oli saanut tämän jollain tapaa elämäänsä. Kipu ja tuska, jonka hänen rakkautensa aiheutti, oli tervetullutta. Ilman sitä, nainen ei olisi tuntenut mitään. Hänen elämänsä olisi ollut tyhjää ja vailla mitään tunteita. Kipu oli parempi kuin se, ettei tuntenut mitään.

Tekstissä huokuu kaipaus, joka vaikuttaakin olevan koko novellin teema. Nainen kaipaa tätä miestä, ja jollain tapaa mies myös tuntee vetoa naista kohtaan. Naisen olo on koko ajan huono, juuri siksi, että on niin onneton. Samankaltainen elämä on monelle ihmiselle nykyisinkin arkea, ja se panee miettimään, kuinka onnekas on, kun pystyy itse tekemään omat valintansa. Kaikille se ei ole vieläkään mahdollista.